Sukututkimusta

Oli heinäkuun puoliväli. Heti aamupalan jälkeen starttasimme matkaan renkaat pihan soratietä rouhaisten. Isännänviiri vilkutti tuulessa jälkeemme, olihan isäntä meillä sukututkijoilla kuljettajana. Minä istuin takana ja satakuntalainen vieraamme pelkääjän paikalla. Jatkoimme peltoaukeiden keskellä mutkittelevalle paikallistielle. Ei aikaakaan, kun sieraimiimme porautui tienvarrella sijaitsevasta navetasta lietelannan jäljittelemätön haju. Esittelimme toki vieraallemme huomattavan suuren maatilan, leipäpitäjässä kun oltiin. Arvailimme samalla tilaa ympäröiviä peltoaukeita entiseksi järvenpohjaksi.

Tie vaihtui leveämmäksi ja suoremmaksi, joten kaasua saattoi polkaista enemmän. Joensuu jäi taaksemme. Olimme pian Tikkalassa, mutta tiesimme jo myöhästyvämme Tohmajärven serkun tapaamisesta. Mitenkäs nyt? Täytyi soittaa sinne. Käännyimme Tikkalan koulun kohdalta vasemmalle, mutta sitä ennen jouduimme odottamaan hyvän tovin vastaantulevan liikenteen vuoksi.

Kyläpaikassamme oltiin työn touhussa: Serkku oli kasvimaalla, kauempana tehtiin talvipilkkeitä. Siirryimme tuvan puolelle. Tulevaa sukukirjaa varten kyseltiin kaikkea mahdollista kirjaan sopivaa tietoa. Siinä pöytää kattaessaan serkkumme kertoi suvun aikaisempia vaiheita, Päivi serkun kirjatessa niitä muistiin, mitä heistä kaikista tiedetään. Pirtin pöydän ääressä nautimme teetä ja kotona leivottua ruisleipää.

Jatkoimme ohi Tohmajärven suoraan Värtsilään. Ennen Sikkerinvaaran käyntikohdetta kaarsimme Rajavartioston pihalle puuttuvien valokuvien vuoksi. Itse komentaja sattui paikalle, niinpä yhteystietomme saatuaan hän lupasi asiamme järjestyvän, kun sihteeri palaisi lomalta. Vieraamme ihmetteli meidän paikallista palvelualttiutta. Me saatoimme ylpeänä hänelle todeta, että näin meillä on tapana tehdä- palvellaan.

Sikkerinvaarassa meitä jo odotettiin keltaisen talon pihalla. Kissakin odotti. Pihalla tuoksui juuri täydessä kukassa oleva jasmiini. Käteltiin kaukainen serkku vaimonsa kanssa. Mentiin peremmälle. Serkku levitti pöydälle nähtäväksemme valtaisan määrän sukuun liittyviä asiakirjoja ja valokuvia selittäen samalla asioiden kulkua. Aikaa kului. Päivi- vieraamme halusi mukaansa muutamia asiakirjoja kopiointia varten. Hän lupasi meidän todistajien läsnä ollessa palauttaa arvokkaat asiakirjat ja kuvat omistajalle takaisin. Siinä pöydällä lepäävät asiakirjat linkittivät meidät katselijat yhteen näkymättömän nauhan tavoin. Sukupuuhun tuli lisää oksia ja lehtiä. Se oli jotenkin herkkä hetki.

Joimme kahvit. Tarjolla oli piirakoita, kakkua ja pikkuleipiä useaa sorttia. Tutustuimme taloon ja sen yläkertaan. Yläkerran ikkunasta näimme sen talon, jota viime kesänä etsimme kuitenkaan sitä löytämättä. Katsoimme kätevän emännän käsityöt. Siellä ei jouten ole istuttu!

Sitten oli vuorossa väliin jäänyt Tohmajärven kirkonkylä. Jonkin aikaa rivitalojen rivistöä katsellessamme oikea ovi löytyi. Meitä odotettiin. Me halusimme tietää, millä paikkakunnilla he ovat asuneet? Isäntäväki kertoi jälkikasvuaan olevan Norjassa, Kuopiossa Afganistanissa, kuka missäkin. Kaikki serkkujamme. Söimme hedelmiä.

Tohmajärveltä soluttauduimme syvemmälle korpimaisemaan johtavalle tielle. Nyt osuimmekin ensimmäisellä yrittämisellä sille tielle, jota olisi pitänyt viime kesänäkin ajaa. Edessä tienristeys. Tienviitta ja hiljainen piha. Meitä odotettiin. Kaukainen serkku kertoi elämästään maatilan emäntänä ja suurperheen äitinä. Hänellä oli useita lapsia, joista moni oli syntynyt kotona, muutama sairaalassa. Missä sairaalassa? Joensuussa. Eläimet olivat kahdessa eri navetassa, joiden välillä juoksua aamuin illoin. Paljon on ollut raskasta työtä, mutta hymy hänellä oli silti herkässä. Tilan nimi oli Laulaja.” Miksi tällä on sellainen nimi?”, kysyin. ” Täällä asui aikoinaan laukkukauppias, joka katosi metsään. Ei koskaan palannut. Sitten aika ajoin metsästä kuului laulu: Valittaa täytyy totta ja surra suuresti, kun vääryys vallan ottaa ja pahuus paisuupi…” Aikojen päästä tämän kadonneen henkilön luut olivat löytyneet metsästä, ja kun ne oli saatettu siunattuun maahan, laulu oli loppunut, näin emäntä selitti tilan nimen syntyhistoriaa.

Joimme kahvit, söimme piirakoita ja kahvileipää. Pöydällä oli sileäksi mankeloitu pellavaliina. Kaikki oli niin kaunista. Kirjasimme sukutietomme ja jatkoimme matkaa.

Matkamme jatkui Öllölän entisen kaupan ja Tuupovaaran kautta Koveron kylälle: ” Ei tämä talo. Ei tuo. Nyt mentiin jo ohi, käännytään”, sanelimme kuljettajalle ohjeita. Piha oli hiljainen sielläkin, mutta kotona siellä oltiin. Meitä odotettiin. Me saman suvun eri haaroista olevat serkut tapasimme toisemme ensimmäisen kerran. ”Ei näitä hävetä tarvitse”, totesi Päivi satakuntalainen. Saimme lisää aineistoa. Kuulimme suvun vaiheita esipolvien ajalta, jolloin vain pitkospuut johtivat Korpiselästä ihmisten ilmoille. Joimme kahvit. Aivan erinomaiset, juuri leivotut korvapuustit eivät jääneet lautaselle, vaan katosivat meidän kyselijöiden suihin. Juttua olisi riittänyt, mutta aika riensi. Sitä ehti kulua puoli vuorokautta. Matkaa auton mittariin kertyi 300 kilometriä. Matka oli kyllä kaiken vaivannäön arvoinen. Sukututkimuksen hienouksia on huomata juuri se, että kaikki on niin pienestä kiinni, sekin, että minä olen juuri tässä.

Maija Varonen

Kuvat:Tietäväisten albumi