Jänisjoki huumaa

Turvallista melontaa myös ensikertalaisille

On kesäkuun alku ja kaunis sunnuntaiaamu. Aurinko paistaa, jos ei täysin pilvettömältä taivaalta, kuitenkin jo lämpimästi. Sekalainen melontaporukka kokoontuu Majatalo Sinilinnun pihaan. Muutama heistä on peloissaan, he säikkyvät kovaa ja puuskittaista tuulta. Mutta opas huomaa tilanteen ja lohduttelee heitä, ei tuuli melontaa vaarantavaa aallokkoa joella aiheuta.

Joukossa on myös ensikertalainen, mutta sama peruskoulutus käydään kaikille läpi heti ryhmän saavuttua retken lähtöpaikalle Vääräkosken voimalalle. Sukkelasti suljahtavat kanootit melojineen reilusti virtaavaan jokeen. Ryhmä kokoontuu Vääräkosken alapuoliseen suvantoon ja kääntää kanoottien keulat kohti alavirtaa. Jänisjoki on kauneimmillaan Vääräkoski-Myllypuron laavun välisellä melontapätkällä, tämän asiantuntevasti opas vieraille ilmoittaa ja lupaa vielä sen että ensimmäinen melontapätkä kestää alle kaksi tuntia.

Jo kilometri Vääräkosken alapuolella joki kapenee ja pienet valkeat kuohut ilmoittavat tulevasta ”pienestä koskesta”. Tätä kartalla ei kuitenkaan koskeksi mainita. Kyseessä on vaikuttava ja kaunis paikka – Myllynpyörre. Kunnialla vauhdikas virtapaikka selvitetään ja melominen jatkuu jyrkän käännöksen jälkeen kohti Selkäkylää.

Opas kertoilee matkalla joen eläimistöstä, esittelee kymmeniä majavien tekemiä polku-uria, ja heittelee ilmaan tarinoita myös muun Värtsilän luonnosta sekä sen eläimistä. Vaikka satusedän maineessa onkin, opas kuitenkin varoo värittämästä liikaa juttuja. Hyvät tarinat usein tempaavat kuulijat mukaansa, opas tietää sen jo kokemuksesta – ja ne tuovat mukavan lisämausteen melontaretkille.

Kangasjoen haaran jälkeen vastaan tulee toista sataa metriä pitkä kukkivien tuomien rantakaistale. Ja kun niin sopivasti tuuli hetkellisesti tyyntyy, kuulevat melojat myös lukuisten lintujen laulun huumaavaa kukkaloistoa ohittaessaan. Opas ei voi olla kehuskelematta myös joella takavuosina näkemistään kuningaskalastajista, ja kun vauhtiin pääsee, on nopeasti nähty niin karhut kuin ilveksetkin!

Vettä joessa on juuri passelisti. Patsolankosken lasku sujuu vauhdikkaasti ja vieläpä ilman pohjakosketuksia. Vieraat haluavat ottaa valokuvia ja he kaivelevat vähän väliä kameroitaan tai kamerapuhelimiaan esiin vesitiiveistä suojapusseistaan. Kamerat räpsivät, vieraat huokailevat, yhteen ääneen he ihastelevat jokiluonnon kauneutta.

Nokipannukahvia ja rasvalle tiskuvia nuotiomakkaroita

Vajaan kahden tunnin melonnan jälkeen porukka rantautuu lounastauolle Myllypuron lehdon vieressä olevalle laavulle. He hämmästelevät sen takana olevan ”satumetsän” erikoista paskahuussia ja kilvan kiittelevät sen siisteyttä. Valtava pakurikääpä vanhassa rantakoivussa kiinnostaa myös. Kun nokipannussa alkaa kahvivesi porisemaan, opas rojauttaa sumeilematta porot sekaan, Sekös herättää suurta ihmetystä – ai kahvia voi noinkin keittää, yksi kysyy. Kanasalaatti ja karjalan piirakat kinkkuineen maistuvat, eikä kesäretki olisi mitään ilman oppaan itsensä nokeamia, rasvalle tirskuvia nuotiomakkaroita.

Nokipannu

Lounastauon jälkeen matka jatkuu… Ukonkallio herättää ihastelua ja tekisipä jollain mieli kavuta ylöskin. Pätkä Myllypurolta ja Niiralan sujuu alle puoleen tuntiin. Ja kun kanoottien keulat töksähtävät heinittyneeseen rantapenkkaan, kysytäänkin haikeana että joko tämä iloittelu loppuu. Rannalla melojia odottaa Piia joka on saapunut paikalle vetämään kehoa ja mieltä avaavaa joogahetkeä. Rannalla itseään suuntaan jos toiseen itseään vielä sektahtiin vääntelevään joukkoon liittyy mukaan muutama muukin innokas joogaaja. Piian ohjauksessa melonnassa jäykistyneet lihakset vertyvät tehokkaasti. Vaikka mieli jo joella ladattiinkin, rannan puolitoista tuntinen luontojooga kruunaa koko ikimuistoisen retken. Piia, opas ja eritoten vieraat ovat kaikki very happy.

Retken päättänyt metsäjooga

Ja kukapa tietää… ehkä ensi vuonna, ihan maakuntalehden matkailunumerossa pääsevät muutkin kokemaan Värtsin lukijoiden lisäksi saman nojatuolimatkan.