Valkovuokkomatkalla, osa 1/2
Pälkjärven pitäjäseuran perinteinen Valkovuokkomatka toteutui toukokuussa, heti helatorstain jälkeisenä viikonloppuna. Pääkaupunkiseudun pälkjärveläiset lähtivät matkaan jo varhain perjantaina, Joensuun bussi starttasi torin laidalta lauantai aamuna.
Kun palasin perjantaina Tohmajärveltä asioilta, ns ”vanhan tien” kautta, juolahti mieleeni, että missähän pääkaupunkiseudun bussi lie tulossa? Sehän selvisi soittamalla, olivat Kiteen kulmilla, Punkaharjun tienhaarassa. Vaikka mieli teki, en malttanut kuitenkaan jäädä heitä odottelemaan. Tiesin kuitenkin, että he suuntaavat ensimmäiseksi Kirkkoniemeen. Jälkikäteen kuulin, että Tohmajärven seurakunnan edustaja oli saapunut paikalle ja retkeläiset saivat tutustua myös kirkon sisätiloihin. Pääkaupunkiseutulaisilla oli matkaohjelmassaan myös kiertoajelu Wanhassa Wärtsilässä ja opastettu kierros Ruskealan marmorilouhoksella.
Pääkaupunkiseudun pälkjärveläisten retken ensimmäinen kohde oli Kirkkoniemi. Kirkkopihan muistomerkkeihin tutustumisen jälkeen hautausmaanhoitaja Esko Romppanen esitteli ryhmälle kirkon. Tilaisuuden päätteeksi veisasimme Romppasen johdolla ”Soi kunniaksi Luojan”.
Vie sävel muiston niittyjen luo
Lauantaiaamu oli kolea mutta aurinkoinen. Rajamuodollisuudet sujuivat supsikkaasti ja niinpä olimmekin jo hyvissä ajoin Puikkolassa Boris Ahosen pihapiirissä jossa molempien bussien matkustajat pakkautuivat heille varattuihin paikallisiin pikkuautoihin. Suuntana jokaisella se oma kotikulmansa. Tosin ei minulla, sillä Ilmakkaan, Kyyrönlammin rannalle lähtijöitä ei tällä kertaa ilmaantunut. Osa matkaajista lähti toisella bussilla Pälksaareen, mutta sinne en nyt halunnut koska olin käynyt siellä jo niin monta kertaa.
Sihteerimme Maija Närhi oli kuitenkin tiedustellut josko Makariin menijät ottaisivat minut völjyynsä. Ilomielin kuulemma ottaisivat, ja niinpä sitten köröttelimmekin Makariin kahdella henkilöautolla ja yhdellä pikkubussilla. Taisi olla viitisentoista henkilöä yhteensä.
Taas puron muistan ja loisteen auringon
Halusin nimenomaan samaan autoon Helsingistä tulleen Lissu Kaivolehdon kanssa. Harvoin olemme nähneet, mutta sitä enemmänkin tehneet yhteistyötä erilaisten kirjoitustöiden parissa. Kolmas henkilö autossamme oli Halikosta saakka saapunut Tahvo Hämäläinen. Tahvon veli, Antti oli pikkubussissa oppaana. Koska lähdimme liikkeelle hieman myöhemmin, emme olleet varmoja minne muut henkilöautot olivat suunnistaneet. Meillä oli kuitenkin tarkoitus poiketa aivan ensimmäiseksi Viistolaan. Viistola oli Lissun isän, Niilo Immosen, asuinpaikka. Koska olimme epävarmoja tienhaarasta, ajaa hurautimme siitä tietenkin ohi. Mutta asiahan olisi korjattavissa paluumatkalla, ikäänkuin sokerina pohjalla.
Makariin koulun sammaloituneet portaat olivat tämänkin retken evästelypaikka. Kuohuviinipullon korkit poksahtelivat ja eväspaperit rapisivat houkuttelevasti. Samaan aikaan paikalle saapui myös tuntematon suomalaisryhmä joka hetken kuluttua palajastui Naatselän Pesosten jälkeläisiksi. Tekevät kuulemma joka kevät retken Makariin ja sattuivat nyt koulun portaille samalla kellonlyömällä kuin mekin. Koulun metsittynyt pihapiiri heräsi hetkeksi eloon.
Makarin koulun portaille ovat istahtaneet koulun entiset oppilaat Tahvo ja Antti Hämäläinen. Seisomassa Paavo Immonen. Paavon isä, Johannes Immonen, oli aikanaan koulun johtokunnan puheenjohtaja.
Niin palaa mieleen taas onnenaika tuo
Palastelun jälkeen kaikki kolme autoa jatkoivat matkaansa peräkanaa, minulle ei oikein selvinnyt minne olimme menossa. Ilmeisesti emme mihinkään, sillä tie muuttui mutavelliksi kesken kaiken. Onneksi kuljettajat olivat taitavia, autot saatiin käännettyä eikä työntäjiä tarvittu.
Paluumatkalla poikkesimme muutamiin menneen maailman pihapiireihin. Näimme Avoniuksen (Asko Avonius) jylhän pihakuusen sekä suuren tiilirakenteisen tallin rauniot. Hämäläisen veljekset kertoivat kuinka Avoniuksen siitosori karkasi aitauksestaan ja juoksi tien toiselle puolelle Hämäläisen pihamaalle. Siellä Hämäläisen veljesten isä yritti ottaa sen kiinni, mutta loukkaantui itse rytäkässä niin että joutui Sortavalan sairaalaan. Kasvoihin jäi tatuointi hevosenkengän hokista.
Asko Avoniuksen tallin raunioita katsastamassa.
Avaralla mäellä oli myös se pihapiiri, jonka ristin Lehtikuusirinteeksi. Siellä oli vielä pystyssä rivi vanhoja lehtikuusia jotka olivat siementäneet uusia puita niin, että niistä muodostui pienoinen, vihanta metsikkö. Lehtikuusia ei Pälkjärvellä ollut luonnostaan joten ne alkuperäiset lienevät olleet muualta tuotuja taimia.
Taas niitty vihrein mun mielessäni on
Oli sovittu, että kaikki henkilöautot ovat takaisin Boriksen pihapiirissä kello kuusitoista. Meillä oli vielä pari tuntia käytettävissä Viistolassa vierailuun. Helppo sinne olikin mennä ja osata. Ensin puolisen kilometriä hyväkuntoista metsätietä ja sitten pellonreunaa kaartaen toinen mokoma. Lissu oli käynyt siellä kerran aikaisemmin ja niinpä seurasimme häntä iloisesti rupatellen. Tosin perillä päästyämme huomasimme, että joukko oli harventunut kummallisesti. Meitä olikin enää neljä henkilöä tutkailemassa metsikkköön työnnettyjä rakennusten jäänteitä.
Lissu tietenkin kuvasi ahkerasti, Tahvo poimi pellolta Lissulle valkovuokkokimppua ja Paavo Immonen ja Telle mietiskelivät, että mistähän suunnasta lie kulkureitti ollut tähän Niilo Immosen pihapiiriin?Tuskinpa kuitenkaan pellonreunassa? Metsässä oli nyt runsaasti korvasieniä ja Lissu kertoi, että rauniokasan takana avautuu oikea kielomeri. Tosin kielot eivät olleet vielä kukassaan. Valkovuokotkin olivat kylmän kevään takia tavallista pienikokoisempia.
Kun palasimme vihreiden niittyjen halki takaisin metsätien päähän, tapasimme siellä muun porukan odottelemassa. Ihmettelivät, että minne hävisimme? Jossain vaiheessa eivät huomanneet, mistä kohtaa kärkijoukko ohitti ojissa kasvavat tiheät pajupuskat. Yhtä jalkaa astellen palasimme kaikki autoillemme.
Malja Viistolalle.
Pois on jo niityn vihreys kai
Asessori Eric Johan von Fieandtin (1851-1901) hautakivi on yksi parhaiten säilyneistä kivistä Pälkjärven hautausmaalla.
Yöpymispaikkamme oli Mustat Kivet Jänisjärven rannalla. Koska sinne lähtöön oli vielä hetki aikaa poikkesimme entiselle Pälkjärven siviilihautausmaalle. Sieltä löytyy vielä jonkin verran entisiä hautamuistomerkkejä. Kun siirsimme näsiäpensaan oksia sivuun takana oli korka paasi jossa nimi Erik Johan von Fieandt. Oman aikansa mahtimiehiä.
Ilmakan valkovuokkoja näkisimme Mustille Kiville mennessämme sillä tie sinne kääntyy Ilmakan kadonneen kansakoulun ja äitini kotipaikan vasikkahaan välistä.
Teksti: Tellervo
Kuvat ja kuvatekstit: Lissu Kaivolehto
Väliotsikot laulusta VIhreät niityt
Valkovuokot – Erkki Junkkarinen
https://www.youtube.com/watch?v=bNRMzjQqbTg
Olin tällä matkalla hengessä mukana isän synnyinseudulla, historian havinaa. Tellervon juttua lukiessa voi eläytyä, kuin itse olisi mukana.
Nämä Tellen matkakertomukset kyllä tempaavat mukaansa.Kiitos.
Vihreät niityt – Kari Tapio
https://www.youtube.com/watch?v=voDejrH0hC0
Vihreät näkyi olevan niityt myös Viistolassa.
Lomakylä Mustat Kivet Jänisjärven rannalla. Esittelyvideo https://www.youtube.com/watch?v=6Jpiy_-sQyQ
Täältä lisäinfoa paikasta http://www.primatours.fi/travel/fi/KARJALA-1-47/Karjalan-tasavalta-3-560/Ruskeala-3-596/Ruskeala-Hotelli-Atlantika-5-155.html
Mustien Kivien lomakylän kotisivut osoitteesta http://black-rocks.ru
Värikästä palautetta on tullut tästä(kin) reissusta,
niin täällä Värtsissä kuin tekstareina ja sähköpostissa.
Siitä kiitos kaunis kaikille!
Juuri äsken sain Ensio Immoselta vinkin hänen
säveltämäänsä ja Kari Kurosen esittämään musiikkiin
”Karjalan kukka”, sanat ovat Martti Kotirannan.
Ensio ja Marttihan lienevät Värtsin väellekin tuttuja.
*
Kun ”löysimme” tuon hautapaaden näsiäpensaa takaa, hämmästelimme
Lissun kanssa siinä olevaa tähtikuviota. Jälkikäteen tähti osottautuikin
”johtotähdeksi”, paaden alla lepäävällä henkilöllä oli ollut kytköksiä
ammoisina aikoina tarinassa mainittuun Viistolan tilaan. Vaan sitä emme
muistokiveä tutkaillessa ja kuvatessa tienneet.
Oikein mukavaa luettavaa ja ilmeikästä kerrontaa.
Onko aina pakko mainostaa konjakkiryyppyjä ja shampanjan juontia.
Monet lukijoista ovat melko vastoin alkoholin esiintymisessä juttuihin, koska se on melkomoinen ongelma monellekin ihmiselle ja pahoittaa monen elämän.
Voisiko ne jättää matkaseurueen omaksi tiedoksi.
En suosittele ryyppymatkoja vanhoille enkä nuoremmillekaan ihmisille. Oli syytä tai ei juhlintaan.
Jänisjärven rantamaastoissa kun liikuimme, niin kirjoitan tähän
yhden värssyn siitä aiheesta:
Siellä selkäsaaret ja ulapan veet,
on kunnaiden rannat ja syvänteet.
Jänisjärven rannat ja kalliosaaret,
niin rakkaana välkehtii muistojen veet.
Jahas. Pakkohan ei ole ”mainostaa” mitään,
jos ei taho ja jos lukijat eivät taho.
Nämä kotiseutumatkat ovat kuitenkin olleet aina
siistejä, kohotellanhan sitä kuohuvaa vaikkapa
monissa lakkiaisjuhlissakin. Jos kotiseutumatkat
olisivat jotain rypyreissuja, en toki niistä kertoisikaan.
Tarinaan on tulossa vielä toinenkin osa. En ole satavarma
mitä siinä tuli kerrottua, mutta poiskaan sitä ei enää
saa. Tai tietenkin saa, jos nimimerkki ”Venäjän matkailu”
ottaa pikaisesti yhteyttä toimitukseen.
Sitäpaitsi, vain sellainen ihminen joka on menettänyt
kotinsa ja kotiseutunsa ikuisiksi ajoiksi, voinee ymmärtää
tunteen kun sinne pääsee edes käymään. Mitäpä siitä todellakaan
kelleen muulle kertoilemaan!
Karjalan kukka – Kari Kuronen
https://www.youtube.com/watch?v=JPsLUrsQ28Y
Telle, älä välitä moisesta kommentista. Mielenkiinnolla moni odottaa jatkoa tarinaan.
No, itsehän minä esiinnyn Alkon Mannekiinina!
Se tietenkin harmittaa, jos kaksi bussilastillista
todella fiksuja ja maailmaa nähneitä ihmisiä leimautuu negatiivisesti
yhden kuoharipullon takia josta riitti kymmenelle
maistiaisia.
Toivon kuitenkin, että teksteistä välittyisi myös
monet tutustumiskohteemme, ilonpitoa,
hartaita hetkiä, naurua ja kyyneleitä, kaikkia vuorotellen.
Kuin myös nykyistä ja kadonnutta kulttuuria.
Kiitos Telle!
Älä sie välitä noista kuohuviiniin liittyvistä kommenteista.
Mukavaa luettavaa kaikki tyynni 🙂
Seuramme järjestämä valkovuokkomatka oli tosi mahtava kokemus. Makarin kylää kolutessamme olimme koko porukka kuin yhtä suurta perhettä. Matkassa riittää sulattelemista ja muistelemista pitkäksi aikaa. Minulle tämä oli vasta kolmas matka. Viistolassa olin käynyt vain ensimmäisellä matkallani 2007.
Kun Viistolasta palattua menimme hautausmaalle, Unto esitteli paikan, jossa Alahovin haudat olivat. Luulin tuota säilynyttä hautakiveä Alahovin isännän kenraalimajuri Eric Gustaf von Fieandtin (1807-1888) hautakiveksi. Tellen haluttua kuvan kivestä jutun kuvitukseksi, aloin tutkia kuvaa tarkemmin ja huomasin, etteivät vuosiluvut täsmää.
Kysymyksessä onkin kenraalimajurin poika (Lotten Arppen veli). Tämä poika, Eric Johan von Fieandt, omisti Makarinvaaran kantatilat 2, 3 ja 4. Helmikuussa 1909 Pälkjärven kunta osti nuo mainitut tilat Eric Johan von Fieandtin leskeltä Alexanda von Fieandtilta ja hänen alaikäisiltä lapsiltaan. Tilat lohkottiin 14::ta tilaksi ja kunta myi ne maattomille 1.5.1911. Viistola oli yksi noista tiloista, jonka ostivat isän isä Mikko Immonen ja hänen veljensä Jussi. Isä syntyi Viistolassa syyskuussa 1912.
Mainittakoon vielä, että Alexsanda von Fieandt ja hänen kolme lastaan ovat saaneet viimeisen leposijansa Hietaniemen vanhalla hautausmaalla, käytävän varrella, jota pitkin kuljin vuosikaudet töihin ja töistä pois.
Ei ollut tarkoitus pahoittaa Telle, sinun eikä matkaseurueen mieliä tuolla shampanjakommentilla. Anteeksi.
Sinulta varmaan jäi huomaamatta ensimmäinen lause:
”Oikein mukavaa luettavaa ja ilmeikästä kerrontaa.”
Kuten myös muiltakin kommentoijilta, jotka lyttäsivät varsin tehokkaasti ihan oikeutetun kommentin. Vai eikö heillä ole sukulaisia, jotka ns. viina on vienyt ?
Itsekin kannan tuota Raja-Karjalaista sukujuurta ja sinne jääneitä maita, mantuja ja taloja ja yritystoimintaa. Ikinä en ole sitä käyttänyt mihinkään tekojani perustellessa. Ne entiset omaisuudet ovat siellä ja pysyvät ja tuhottu kokonaan, vain vähän on siitä jäljellä, surullista kyllä.
Maat ja mannut ottaisin takaisin, mutta en muuta. Mutta mitäpä enää niillä tekisin ?
Elämä on rakennettu uusiksi moneen kertaan jo tänne Suomen puolelle. Muuta ei ole sieltä enää jäljellä kuin vanha salin kalusto ja 16 kpl ikoneita , jotka pelastuivat kuin ihmeen kaupalla siitä hävityksestä. Olen niistä kiitollinen, vähästä.