Perinteiset hypyt alkavat kuvassa ylhäältä..
Vieläkö muistat, miten se taas menikään
Aikojeni alusta asti minun kevään merkkinä on ollut pikkutyttöjen hyppääminen narua tai kittilää eli ruutua. Muitakin nimityksiä näillä kevään merkeillä lienee ollut, mutta näin meillä Patsolan koulupiireissä puhuttiin. Olen odotellut näitä kevään merkkejä vuodesta toiseen, mutta monesti kesä olisi jäänyt tulematta jos se olisi ollut näistä merkeistä kiinni.
Tänä keväänä päätin viimeinkin tehdä asialle jotain. Tein itse ruutuhyppypaikan. Ensin ajattelin tehdä sen heti tuvan ulkorappujen eteen, että se olisi ainakin pakko huomata ja mielellään edetä siinä kevyesti hypellen. Kuitenkin ehdotus kaatui hallituksessa äänin 1-0.. Minä siis hävisin. Sitten laitoin kittilänhyppypaikkani aivan nuotiopaikkani viereen risukasalle johtavalle polulle. Upotin kivilaattoja nurmikkoon sopiville hyppyetäisyyksille. Yritin etsiä sellaisia kivilaattoja minkä muodosta pitäisi ymmärtää kummalla jalalla siihen pitää hypätä. Jos joka kerran letunpaistopuita hakiessa muistaa ja viitsii loikkia kittiläpolun mennen tullen niin kevään, kesän ja syksynkin tulo on varma.
Tästä on heppo tehdä pikku kilpailu. Tyylipisteitä saa vaikka mistä. Ja ellei saa niin muutetaan sääntöjä tarpeen mukaan. Komeista ilmalennoista ja onnistuneista alastuloista saa hyvin pisteitä. Minä annan lisäpisteitä siitä kun lettupuita on säilynyt mahdollisimman paljon sylissä maahan tippumatta.
Kuvat ja teksti: Alpo R
Hyvästä ilmalennosta saa tyylipisteitä varsinkin jos alastulo onnistuu jollain lailla.
Vanhanaikaisesta telemark alastulosta saa tyylipisteitä.
V-tyyliä en ole kokeillut, enkä kokeile
Alpon kaipuu entisajan pihaleikkejä kohtaan sai minutkin muistelemaan penska-ajan leikkejä. Oikein pistää miettimään, kun ei niitä kaikkia muista, miten ne menivätkään..
Meitä kotona oli iso sakki ja naapurustossa penskoja lisää. Meillä oli kotona pelikenttä, siinä pelattiin nelimaalia elikkä neliskaa. Saunan edessä oli kotipesäpaikka, siitä palloa lyötiin. Ykköspesä oli kaivon luona, kakkonen autotallin nurkassa ja kolmonen kaivonrenkaasta tehdyllä kukkapöntöllä.
Kentällä oli rajat, jos löi laittoman, elikkkä pallo lensi liian sivuun tai pitkälle, ei (muistaakseni)saanut juosta pesien väliä. Takalaiton oli meillä perunamaassa.
Minun lyönnit eivät palloa sinne asti lennättäneet, velipojat kyllä löivät näitä laittomia, vaikka ihan näyttääkseen, että täältä pesee. Tähän peliin meillä isäukkokin joskus osallistui. Varmaankin muutamalla askeleella selvitti pesävälin.. Nelimaalia pelattiin sitten kun oli jo oikea kesä.
Kevään ensimmäinen peli oli kuitenkin pissin peluu. Heti kun lumen alta alkoi hiekka paljastua ja maa oli sulanut ja kuivanut sen verran, että pissikuopan sai tehtyä, ruvettiin heittämään pissikiviä (kai niitä herraskaisesti sanottiin marmorikuuliksi) kuoppaan. Ehkä se oli enemmän poikien peli, mutta kyllä minäkin sitä harrastin, ja pissikivivarastokin saattoi karttua kun voitin niitä toisilta. Tuostako lienee jäänyt pelihimo lopuksi ikää, kun sitä lottoakin pitää pelata joka viikko.
Keväällä aloitettiin myös narun ja twistin hyppääminen. Hypättiin myös ruutua, mynkruunia ja pyöreää ruutua. Taitolajeja kaikki ja niissä myös kilpailtiin. Noita ruutupelejä hypeltäessähän piti pystyä yhdellä jalalla puukapulaa potkien reitti selvittämään, kahta jalkaa maahan sai laittaa vain levähdysruudussa. Ja jos epäonnistui, jäi pois pelistä.
Ikuisesti muistan kun naapurin Kyllikin kanssa hypättiin pyöreää ruutua ja peliin sitten tuli mukaan myös Kyllikin serkku, Jarkko. Heti alkuunsa Jarkko ”jäi” ja joutui pois pelistä. Olin kovasti rakastunut tuohon poikaan ja pihan omistajan valtaa käyttäen päätin, että Jarkolle annetaan armonpulla, että hän saa jatkaa peliä. Siitähän Kyllikki loukkaantui ja lähti kotiinsa. Voi sitä onnen päivää kun sain Jarkon kanssa kaksistaan hypellä.
Myöhemmin kesällä kun nuo mainitut jo alkoivat kyllästyttää, saatettiin vielä pelata maata. Sitä pelattiin kaverin kanssa. Kummallakin oli oma maa, hiekkaan piirretty ympyrä. Sitten heitettiin kaverille puukalikka, johon kaveri potkaisi, mihin se lensi, sinne asti sai laajentaa omaa maata. Tulipa nyt mieleen, noinko se menee oikeassa aikuisten maailmassakin, valtioitten kesken? Että se mihin asti yltää, saa ottaa?
Mitäpä nyt mietin? Sitä, että kun seuraavan kerran tapaan perheen pikkuväkeä, niin silloin kyllä hypitään jotakin ruutua.. Ja sitäkin mietin, että kun katson entistä kotipihaa, miten ihmeessä siihen mahtui pelikenttä ja miten ihmeessä lyömäni pallo ei lentänyt takalaittomana sinne perunamaahan asti ?
Kevyeltä näyttää Alpon hyppely kahvipaikalle.
Taisivat jo muinaiset roomalaiset hypätä ruutua, on siksi
vanha leikki. Meillä kuului lapsena ruutuhyppelyyn myös
lorun lukeminen: keisari seisoo palatsissaan, musta kuin multa,
valkea kuin lunta.
Toinen alkoi jotenkin: kinkut, kankut…
Alpoaatoksen ja Tuulan leikkisät lapsuusmuistot
toivat lämpimät aatokset ja tuulahduksen koleaan
toukokuun päivään.
Otsikon perusteella erehdyin luulemaan, että Alpo kertoilee terveisiä Lapista, mutta hyppelehtikin nyt ihan kotinurkissa, vieläpä nuoruuden innolla ja kesää tehden..
Mukavahan niitä lapsuusmuistoja on muistella, varsinkin niitä mukavia..
Tuo ylläolevan juttuni lähtee siitä huolesta, että lapsien näkeminen ulkoleikeissään on hyvin harvinaista. Siis minulla. Enimmäkseen vain päiväkotien pihoilla ja koulujen pihoilla. Tosin eihän minulla ole leikki-ikäisiä lapsia tai vunukoita. Joskus kylättelemässä käy leikki-ikäisiä lapsia, mutta kaikilla heillä taitaa olla mukana kännykän näköiset -padit mitä lienevätkään, siltä varalta että telkkarista ei tule mitään katsottavaa.
Siinä meille mummuille ja vaareille haastetta.. Leikit ja askareet pitää olla kiinnostavampia kuin ne mitä elektroniset vempaimet tarjoavat. Ja tietysti meidän pitää itse olla mukana leikeissä.
Hyppään ihan asian viereen.. Nimittäin valokuvaukseen. Olen itse kuvannut nuo ylläolevat hyppykuvat kännykän 10 sek aikalaukaisimella. Sitä voisi itsekukin kokeilla miten korkealle pitää hypätä, että pääsee kuvaan juuri ennen kun putoaa maahan. Haasteellista, mutta ei mahdotonta.
Alpo