Kuva Helylästä.
Keskityn tässä jutussani Neuvosto- Karjalan alueen avautumiseen ja siihen liittyen Niiralan raja- aseman asteittaiseen avautumiseen. Karjalan alue oli alueena Neuvostoliitolle turvallisuus-strategista aluetta. Näin ollen neuvostoliittolaisilla ja myös Karjalan alueen asukkailla liikkuminen oli siellä luvan varaista, ja alue oli tarkoin vartioitua. Huonokuntoisilla maanteillä oli hyvin tehokkaasti järjestetyt, puomitetut vartioasemat, ja niissä aseistetut vartijat tarkastivat henkilöllisyyspaperit ja alueelliseen liikkumiseen oikeutetut lupapaperit.
Henkilökohtaisesti kiinnostuin 1970- luvun alussa luovutetusta Karjalasta, koska silloinen vaimoni oli syntynyt Sortavalan Helylässä. Siihen aikaan olin hyvin läheisesti tekemisissä eri neuvostoviranomaisten kanssa. Sain silloin Intouristin kanssa solmittua ainoana yksityisenä matkatoimistona Suomessa kaikki oikeudet järjestää turisti-, liike-, ja erikoisryhmien matkoja Neuvostoliiton alueelle, johon sopimukseen sisältyi myöskin kolmansien maiden matkat Neuvostoliittoon. Sain sopimukset myös Lokakuun rautateiden kanssa heidän lippujensa lipunkirjoitusoikeuksiin, kuten myös valtiollisen lentoyhtiön Aeroflotin lippujenkirjoitusoikeudet. Tein sopimukset vakuutusyhtiö In Kostradin kanssa tarvittavista vakuutuksista, joilla turvattiin mahdolliset vahingot turisteille. Tämän edellä mainitun laajan neuvostoviranomaisverkoston vuoksi oli luonnollista, että Neuvostoliiton suurlähetystöön ja lähetystön virkamiehiin syntyi henkilökohtaiset tuttavuudet. Siihen aikaan Neuvostoliiton suurlähettiläänä oli Stepanov, joka järjesti lähetystöönsä kutsuja, ja olin heidän kutsuvieraslistallaan mukana. Näillä kutsuilla tutustuin myös presidentti Urho Kekkoseen.
Kaupankäynti Neuvostoliiton kanssa oli tuolloin bilateraalista kauppaa, jonka piiriin matkailukin kuului. Se tarkoitti käytännössä sitä, että sillä samalla rahamäärällä, minkä suomalaiset käyttivät matkustaessaan Neuvostoliittoon, saivat suomalaiset rakentajat rakentaa hotelleja Intouristille. Maksuliikenne tapahtui kokonaisuudessaan Suomenpankin kautta, jolloin bilateraalinen tili pysyi myös tasapainossa. Kauppakomission pääsihteerinä toimi tohtori Biskulov, johon myös tutustuin. Hän toimi myöhemmin Venäjän presidentin Boris Jeltsinin talousneuvonantajana.
Tämä laaja tuttavapiiri kävi vieraanani usein täällä Pohjois- Karjalassa, jolloin järjestin tilaisuuksia kesämökilläni sekä kotonani Joensuussa. Näihin tilaisuuksiin kutsuin aina laaja- alaisesti sen aikaisia pohjoiskarjalaisia vaikuttajia. Tällä tavalla vaikutimme omalta osaltamme kaikissa tilaisuuksissa Niiralan/Värtsilän raja- aseman avaamisen tärkeyden puolesta. Mielestämme se oli merkityksellistä maakunnan kaupankäynnin ja maittemme kansalaisten liikkumisen kannalta. Painotimme aina näissä tapaamisissa kotiseutunsa menettäneiden ihmisten halua ja kaipuuta päästä käymään entisillä asuinsijoillaan luovutetussa Karjalassa. Kaikilla näillä tapaamisilla käytiin aina Värtsilässä paikanpäällä esittelemässä Värtsilää. Tiesimme jo silloin, mikä vaikutus tällä turismilla maittemme välillä tulisi olemaan. Sinisen tien avautuminen Tyynelle merelle asti tuli myös mainittua. Aktiiviset avainhenkilöt koko raja- asemahankkeessa olivat maaherra Esa Timonen, maakuntaneuvos Osmo Kuivalainen, vuorineuvos Sulo Tervo, Itä- Suomen yliopiston rehtori Heikki Kirkinen ja silloinen Värtsilän rautatieaseman päällikkö sekä luonnollisesti Värtsilän kunnan ja Tuupovaaran kunnan edustajia. Tehtäväni oli osaltani tämän laajan tuttavaverkoston hyödyntäminen heidän vaikuttaessaan viralliseen Neuvostoliiton ulkopoliittiseen johtoon. Esa Timonen vaikutti voimakkaasti Suomen ulkopoliittiseen johtoon. Hän sanoi jopa neuvostoliittolaisille niin, ettei lähde eläkkeelle ennen kuin raja- asema avautuu. Varsinkin rehtori Heikki Kirkinen , joka oli ansioitunut Karjalan historian ja karjalaisen identiteetin tutkijana, oli hyvin sitoutunut tämän asian eteenpäin viemisessä. Näissä järjestämissäni tilaisuuksissa olivat mukana Pohjois- Karjalan rajavartioston komentaja eversti Paanila sekä Pohjois- Karjalan sotilaspiirin komentaja eversti Savolahti. Nämä viranomaiset tiesivät myös aina hankkeen etenemisen vaiheet. Sanomalehti Karjalaisesta osallistuivat tilaisuuksiin päätoimittaja Pekka Sitari ja varapäätoimittaja Aatto Jääskeläinen. Uutisointi oli myös tasokasta, eikä hanketta pilattu väärällä uutisoinnilla. Näin syntyi tästä rajahankkeesta kokonaisuus.
Niiralan raja- aseman historia
Heinäkuussa 1945 perustettiin Tohmajärven asemalle tilapäinen tulliasema sotakorvausliikennettä varten. Sotakorvausten päätyttyä tavarakauppa jatkui. Vuonna 1956 tulliasema siirrettiin Niiralan rautatieasemalle Värtsilän kuntaan. Joensuun tullikamarin alaisuuteen kuuluva väliaikainen tulliasema hoiti vain tavaraliikennettä ja raja voitiin ylittää vain rautateitse.
Maantieliikenne alkoi vuoden 1964 alussa, jolloin alkoivat puutavarahakkuut Neuvostoliiton puolella ja puu kuljetettiin Suomeen täältä. Samoin Niiralan tulliasema toimi apuna, jos Vainikkalan junaliikenne Vainikkalassa ruuhkautui. 1980- luvulla Niirala palveli junaliikennettä klo 6- 22. Tuolloin Niiralassa alkoi kulkea entistä enemmän kauttakulkuliikennettä.
Rajoitettu luvanvarainen matkustajaliikenne Niiralasta tuli mahdolliseksi vasta 1988. Neuvostoliitto oli halukas avaamaan Niiralan henkilöliikenteelle laajemminkin. Vuonna 1990 saatiin valmiiksi raja- aseman uusimista koskeva Tullin ja Rajavartiolaitoksen yhteinen hankesuunnitelma.
Niiralasta tuli rajoitettu passintarkastuspaikka vuonna 1992. Rajan saivat edelleen ylittää vain Suomen ja Venäjän kansalaiset. Vuonna 1994 valmistui uusi tulli- ja raja- asemarakennus. 1. 12. 1995 Niiralasta tuli kansainvälinen rajanylityspaikka. Ympäri vuorokautisena Niirala avattiin 1.9. 2005. ( lähde: Tullimuseo)
Henkilökohtaisia muistoja 1970- ja 1980- lukujen Karjalan matkoista suljetulle alueelle.
Minulla oli Helsingissä Kansakoulukadulla tuotantotoimisto, jossa tutustuin tohtori Hallmaniin ja dosentti Suutariseen. He olivat kuulleet järjestämistäni erikoismatkoista. Nämä miehet tulivat puhumaan siitä, että olisiko mahdollista käydä JR.9:n entisillä taistelupaikoilla, jossa he olivat molemmat taistelleet.
Lupasin heille, että kyselen Moskovassa käydessäni sinänsä näin arkaa asiaa Intouristin johdolta. Niinpä kerran eräällä matkallani rohkenin ottaa tämän asian esille, vaikka oli vaara että vaarannan samalla omaa liiketoimintaani. Esitin asian In touristin Suomen osaston johtajalle Nina Savretskajalle, joka lupasikin selvittää edelleen asiaa. Aikaa kului vuosi. Luulin jo asian hautautuneen, mutta eräällä matkallani samainen Savretskaja yllättäin ilmoitti, että matka on mahdollista järjestää, ja voimme aloittaa matkan ohjelmasuunnittelun.
Sovimme jo siinä, että JR 9:n henkilömäärä saa olla 40 henkilöä. Matka tapahtuu siten, että menemme bussilla Vaalimaalta Leningradiin, jossa vastaanottajana tulee toimimaan Leningradin sotilaspiirin johto. Ohjelmaan liittyy sotilaspiirin vastaanotto illallisineen, jossa viralliset puheenvuorot käytetään kummaltakin osapuolelta. Illallisen jälkeen, samana iltana siirrytään yöjunaan, joka vie matkalaiset Petroskoihin. Siellä puolestaan ovat vastassa samalla rintamalohkolla taistelleet neuvostoliittolaiset sotilaat. Petroskoissa ohjelmaan tulee kuulumaan liikkuminen eri taistelupaikoilla. Yhteiset illalliset kuuluvat myös kaksi vuorokautta kestävälle matkalle. Paluureitti olisi samaa reittiä takaisin.
Palattuani Helsinkiin, minulla oli mukanani tämä ohjelma aikatauluineen esitettäväksi JR. 9:n sotaveteraaneille. Nämä keräsivät joukostaan sopivan porukan osallistumaan tälle matkalle. Pyrittiin siihen, että joukkoon ei tulisi ”viinamäen miehiä” mahdollisine jatko- ongelmineen. Lähdin itse myös tulkkien kanssa ryhmän toivomuksesta matkalle mukaan varmistamaan matkan onnistumista. Oma lähtöni oli tosin vaarassa peruuntua muutama päivä ennen matkaa kesämökillä tapahtuneen kaasupullon räjähdyksessä kasvoihini syntyneiden palovammojen vuoksi. Lääkäri kielsi matkan. Mutta kun seurueessa oli mukana lääkäreitä, pääsin mukaan tohtori Hallmanin voidellessa palaneen naamatauluni jo lähtiessä kokoontumispaikallamme Lappeenrannassa. Kenraali Syrjä ei ollut JR. 9 :ssä taistellut, mutta matkaseurue otti hänet Moskovan sotilasakatemian Runssin käyneenä matkanjohtajaksi. Matkaan liittyi myös ehtona se, että kunniamerkkejä ei saanut olla mukana kenelläkään. Kenraali Syrjä ei kuitenkaan tätä neuvoa noudattanut, joten hänen kunniamerkkinsä jouduttiin riisumaan Vaalimaan tullissa, joka myöhästytti myös matka- aikaa sovitulle vastaanotolle. Perillä Leningradissa sikäläisen sotilaspiirin päällikön johdolla oli järjestetty virallinen vastaanotto illallisineen ja ennalta valmistettuine puheineen. Ohjelma sujui hyvin.
Vastaanottoseremonioiden jälkeen siirryimme yöjunaan. Matka Leningradista Petroskoihin sujui junalla pimeässä, vaunujen ikkunat peitettynä, veteraanien kerratessa muistojaan ja tarkkaillessa milloin missäkin kohtaa juna oli menossa. Paikat olivat tarkasti muistissa. Eivätkä miehet voineet välttää kiusausta käydä katsomassa vaunun ovesta matkan varrelle osuvia maisemia ja kyliä. Tuttuja olivat pimeässäkin. Matkanjohtajana toimineen kenraali Syrjän käytös suivaannutti matkan aikana miehet siinä määrin, että Petroskoissa hänet laitettiin bussin takapenkille istumaan. Matkanjohtajaksi vaihtui dosentti Suutarinen.
Hotellissa vietetyt illalliset olivat hyvin herkkiä tilanteita molempien maiden sotaveteraaneille. Molemmat osapuolet muistelivat, miten missäkin tilanteessa hengissä selvisivät. Jopa vanhat sotajermut kyynelehtivät.
Paluumatkalla seurueella oli ohjelmassa Leningradissa Tuntemattoman sotilaan haudalla seppeleen lasku. Vuosi oli 1976.
Esitykseni alussa mainitsin, miksi kiinnostuin Karjalasta, johon kulminoituu omalta osaltani taistelu Niiralan/ Värtsilän raja- aseman avaaminen. Ensimmäinen suljetun Neuvosto- Karjalan matkani tapahtui seuraavalla tavalla: Kysyin Leningradin In touristin protokolla päälliköltä Vladimir A. Mihailovilta, olisiko mahdollista käydä vaimoni lapsuuden kotiseudulla Helylässä? Elettiin 1970- luvun alkua. Vladimir vastasi minulle heti, että kyllä se onnistuu. Samalla sovittiin matkan ajankohta. Samainen Vladimir oli myöhemmin valmistelemassa Mauno Koiviston ensimmäistä valtiovierailua presidenttinä Neuvostoliitoon Leningradiin.
Tulimme omalla henkilöautollamme vaimoni kanssa sovittuna ajankohtana Leningradiin, jossa veimme automme Intouristin autotalliin säilytettäväksi. Yövyimme sviitissä Hotelli Astoriassa, joka sijaitsee Iisakin kirkon vieressä. Seuraavana aamuna lähdettiin hyvin aikaisin aamulla kohti Sortavalaa mustalla, isolla Tzaika- merkkisellä henkilöautolla. Kuljettajana meillä oli KGB:n kapteeni vierellään KGB:n eversti. Me matkustajat istuimme takapenkille. Kolmantena oli edellä mainitsemani protokollapäällikkö Mihailov. He olivat varanneet evääksi matkalle mukaan paistettua lihaa, leipää, voita, kurkkua, eikä vodkakaan ollut unohtunut. Tunsimme matkustavamme suorastaan ylellisesti. Matkamme varrella oli paljon vartioituja kontrolliasemia, mutta puomit avautuivat aina ilman pysähtymistä. Vartijoilla käsi nousi lippaan. Huomasimme heti, että auton numero oli ennakkoon tiedossa.
Saavuimme Sortavalaan, jossa eversti kävi ilmoittautumassa KGB:n toimistossa. Matka jatkui Helylään, vaimon lapsuudenkodin maisemiin, joka sijaitsi Helylän joen varressa vastapäätä Helmijärven vaaraa. Helmijärvestä vesi tuli Sortavalan kaupungin alueelle, ja niin kuuleman mukaan tulee nykyisinkin. Olin varmistanut tarkan osoitteen ennen matkaan lähtöä, joten osasimme hyvin paikalle. Lastenkotina aikaisemmin toiminut talo oli vielä pystyssä. Vaimolla meni kyllä aikaa ennen kuin hän tunnisti paikat, koska aikaa oli välillä ehtinyt vierähtää noin neljäkymmentä vuotta. Saman illan ja yön aikana palasimme samaa reittiä takaisin Leningradiin. Matka onnistui, mutta sitä ennen meidän oli luvattava seurueemme venäläisille upseereille, ettemme kerro matkastamme mitään kenellekään. Tosin muutama valokuva tuli muistoksi otettua, eivätkä he edes sitä kieltäneet.
Sattuman sanelemia juttuja
Matkatoimistoyritykseni alkuvaiheessa, sattui onnekkaita sattumia. Sain matkojen vetäjäksi Neuvostoliittoon Esko Nyström- nimisen henkilön, jonka toisena äidinkielenä oli venäjä. Hän oli vanhempiensa kanssa muuttanut kaksivuotiaana Porista Amerikkaan, jossa hän oli käynyt koulunsa, joten hän puhui hyvin myös englantia. Siihen aikaan oli tavallista, että suomalaiset muuttivat Amerikasta Neuvostoliittoon ihanneyhteiskuntaa rakentamaan. Näin tässäkin Eskon perheessä oli syntynyt päätös muuttaa Moldovaan. Neuvostoliittoon muuton jälkeen mies joutui palvelemaan neuvostoarmeijan sukellusvenejoukoissa. Kun sota loppui, hänen vanhempansa olivat jo kuolleet, eikä hänellä ollut mitään perhesuhteita Neuvostoliiton puolella, koska hänen sikäläinen vaimonsakin oli kuollut. Niinpä hänen onnistui sodan jälkeen kuin ihmeen kaupalla muuttaa Suomeen. Ennen Suomeen pääsyä hänellä oli takanaan monimutkainen hakemusprosessi, jonka lopputuloksena olisi voinut tulla Suomen sijasta matka Siperiaan. Lupapaperin saatuaan Eskolla oli kaksi viikkoa aikaa poistua maasta. Ajat olivat sellaiset.
Matkojeni vetäjänä Moskovassa hän tutustui erääseen venäläiseen sirkustaiteilijaan, jonka kanssa hän myöhemmin solmi avioliiton. Tämä Tatjana oli Leonid Breznevin tyttären hyvä ystävä. Kyseinen henkilö oli korvaamaton vaikuttaja matkailubisneksieni onnistumisen kannalta Neuvostoliitossa. Lahjakas Tatjana myös esiintyi matkailuyritykseni eri tilaisuuksissa.
Nyt myöhemmin, kun sukututkimuksia on tehty, on oman sukunikin alkujuuret varmistuneet luovutetun Karjalan alueelta lähteneiksi.
Kommelluksia
Bussimatkoilla silloiseen Leningradiin sattui tietysti hyvinkin monenlaisia kommelluksia, joista tässä pari esimerkkiä; Virallisia rahanvaihtopisteitä oli siihen aikaan hotellien infopisteissä, mutta vaihtokurssi oli virallisissa pisteissä huonompi kuin kadulla vaihdettaessa sen aikaisilta bisnesmiehiltä, joten turistit silloin tällöin sortuivat valuuttakauppaan kadulla. Hyvin usein kävi kuitenkin niin, että markat menivät ja tilalle tuli vastineeksi nippu sanomalehti Bravdan sivuilta leikattua paperisilppua.
Neuvostoliiton matkailu oli massamatkailua. Muutaman vuorokauden mittainen matka maksoi 250 markkaa/henkilö täysylöspidolla. Bussimatkat Leningradiin olivat yleensä kestoltaan sellaisia, että mentiin perjantai- iltana ja perillä oltiin kaksi vuorokautta. Perille päästyämme, ennen bussista purkautumista hotelliin sovittiin ryhmien kanssa sunnuntaiaamuna paluumatkalle lähdön ajankohta. Ryhmissä oli joskus mukana sellaisia, jotka eivät osallistuneet viralliseen matkaohjelmaan. Yleensä he ilmoittivat, ettei heitä kaivattaisi ennen sovittua lähtöaikaa. Sunnuntaina lähtöajan koittaessa bussista saattoi puuttua laskennassa joku paluumatkalle lähtijä. Jouduttiin odottamaan, jolloin ryhmä rupesi hermostumaan odotellessa. Odotettavan ilmestyessä bussille, hän saattoi olla vaikkapa hyvinkin vähiin vaatteisiin pukeutunut. Yöpaikassa olivat vain vaatteet hävinneet, josta myöhästyminen johtui. Muut matkustajat luovuttivat ylimääräisiä vaatteitaan niitä tarvitsevalle. Suomen puolelle palattuamme myöhästynyt matkustaja tarjosi koko ryhmälle ruuan palkkioksi odotuksesta, jolla viivytys oli kuitattu.
Veijo Sykkö
Olen hyvin kiitollinen Veijo Sykölle tästä kirjoituksesta! Jokaisen värtsiläisen olisi luettava se. Harvinaista historiallista herkkua. Antaa taustaa ja lisätietoa niille kokemuksille, joita minulla on 1980-luvun puolivälistä ja sitten erityisesti 1990-luvulta alkaen. Matkustelu ja varsinkin työskentely Neuvostoliitossa ja Venäjällä on taitolaji. Veijo Syköllä on ollut tätä taitoa.
Kirjoitus on myös merkittävää aineistoa Niiralan raja-aseman osalta. Tässä yhteydessä kannattaisikin ottaa puheeksi jo aiemmin esillä vilahtanut nimen muutos. Voitaisiinko Niiralasta tehdä Värtsilä-Niirala? Ellei sitten Värtsilä? Suomen puolella tietenkin meikäläisillä bokstaaveilla ja toisella puolella heikäläisillä. Muutos olisi enemmän kuin nostalgiaa. Siinä olisi jotain syvästi symbolista siitä, että ”rajalla on rauhallista”.
Kiva jatkaa: Erinomaista yhteistyötä! Telle 9.4.15 ja Lissu 10.4.15 toivat esille Veijo Sykön Värtsin palstoille. Nyt Eira on saattanut mainion puheen luettavaksemme. Kyllä netti on antoisa tietolähde! Eikä pidä paikkaansa – ainakaan tässä tapauksessa – sananparsi: ”Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään.” Veijo Sykön vanhojen muistaminen auttaa näkemään uutta. Ihan kuin poistettaisiin roskia silmistä.
Ei sille mitään mahda, että rajalla syntyneenä, kasvaneena, kokemuksia kasanneena ja rajalle loppu elämäkseen takaisin palanneena elää niin syvästi kahden puolen rajan. Tankkausmatkoissakin on aina kysymys enemmästä kuin halvasta bensasta. Seuraava matka Sortavalaan suuntautuu erityisesti hautausmaallee, jossa on Heikki Lintusen, ukkini sedän, Läskelän tehtaan puutarhurin hautakivi. Jos on vielä pystyssä. On ollut muutama vuosi sitten. Mutta en pari vuotta sitten sitä etsiskellessäni löytänyt. Laatikossani on kuitenkin siitä valokuva. Ehkä kivi löytyy, kun saan käsipuoleen kummityttömme Sofian!
Tämä alustus oli Pälkjärven pitäjäseuran Tarinaillassa. Tämä
on laadittu sitä silmälläpitäen, ettei kaikki häipyisi unhon yöhön.
Maaherra Timosen kuolinviesti oli äskettäin lehdessä. Eräs tuttu
kertoi Timosen säilyneen mieleltään kirkkaana loppuun asti.
Eräs toinen tuttu kertoi isänsä olleen aikanaan JR 9:ssä, josta
palattuaan oli painoa ollut miehellä 48 kg.
Kyllä meidän aina pitää muistaa, että olemme länsimaalaisia. Venäjäkin on länsimaalainen monilta osin. Venäläinen, suomalainen ja länsieurooppalainen tavallinen ihminen tulee keskenään hyvin toimeen. Olisi hyvä, jos saman ajatustavan voisi johtajat omaksua. Venäjä ja länsimaat ovat kokonaisuus, jota tulevaisuudessa tarvitaan maailmanrauhan ylläpitämiseksi.
Pälkjärven pitäjäseuran tarinaillassa oli eilen
luennoimassa Yuri Shikalov Joensuun yliopistolta.
Hänellä oli aiheenaan ”Venäläinen Viipuri”. Kuulimme
Viipurin vaiheista 1940 luvulta aina 2000 luvulle saakka.
Aiheesta on julkaistu kirjakin, jossa hän on yhtenä kirjoittajana.
Mielenkiintoista oli kuulla kuinka Viipuri asutetiin sen jälkeen
kun suomalaiset olivat sen joutuneet jättämään. Myös Niiralan
raja-aseman avautuminen tuli esille massaturismin vilkastuessa.
Nykyisin Viipuri ei ole enää niin suomalaisten suosiossa, mutta
venäläiset ovat sen löytäneet. Kaupunkia markkinoidaan nyt
venäläisille sen historiallisten arvojen perusteella.
En päässyt taaskaan pälkjärveläisten tarinailtaan Lieksan matkani vuoksi.
On ollut varmasti mielenkiintoinen esitelmä. Ehkä kirjoitat Telle siitä jutun?
Eilen illalla oli uutisissa Pekka Kunnas rajalla tarkkailemassa mahdollisia tulevia
pakolaisvirtoja. Se voi olla vain ajan kysymys kun ne rynnivät tänne sitäkin
kautta.
Mistä kohtaa rajaa Värtsilään mahdollisesti tulevat? Ullukan seinästä on puoli kilometriä Putinin valtakuntaan. Mutta rajan takana on onneksi (?) pelkkää metsää. Entä Niiralassa?
Suomi voi syyttä ja tahtomattaan joutua vaikean kansainvälisen poliittisen tilanteen vuoksi keskiöön.
Jos Venäjä päättäisi esimerkiksi ”karkoittaa”kaikki maassaan laittomasti olevat ihmiset länteen se
toimittaisi nämä ihmiset rajanylityspaikoille ehkä Suomeenkin ja Niiralaan.
Jos tämä kauhu skenaario toteutuisi Niiralaan tulisi tuhansia pakolaisia päivässä.
Eihän näin voi tapahtua,eihän?
ja suomesta lakkautetaan yliopistoja.mitäpä niillä enää tekee kun näitä moniosaajia on tulossa pilvin pimein.kyllä nyt suomi lähtee ennen näkemättömään nousuun kun koneinsinöörit pistää kohuks työn merkeissäharmi vaan että ne insinöörien paperit on unehtuna lähtömaahan mut jospa perässä tulevat vaimot muistas ottaa ne mukaan
Ei ole titteleistä pulaa,sais vain väärenetyn todistuksen missä
lyseossa on taidot hankkinut.
Suomeen pääsee tervetulotoivotuksin salasanalla ”Turvapaikka”, vaikka olisi pieni vihreä mies kivääri selässä ja dataleikkurit kädessä.
Tässä vuoden takaisessa jutussa kerrotaan Niiralan/ Värtsilän raja- aseman avaamisesta,
mutta voi tulla sekin tilanne eteen, että joku kirjoittaa tänne jutun rajan sulkemisesta.
Mehän voimme pahimmillaan joutua mahdottoman tilanteen eteen, jos rajan yli virtaa
huomattavia määriä ”sujuvaa venäjää” puhuvia pakolaisia. Ketä ne ihmiset oikein on?
Minua ihan oikeasti huolestuttaa tämä maailman tilanne. Ei todellakaan ole leikin asia jos itärajan takaa vyöryy pakolaisvirta Suomeen. Toivotaan että järki voittaa. Mutta voittaako, se jää nähtäväksi!
Minä oon varmaan tyhymä, mutta en oo ajatellu alakaa pelekäämään toista ihimistä. Ja sanat ”pakolaisvirta” ja ”vyöryntä” ja muutamat muutkin tuntuvat ylilyönneiltä. Maailman tilanne on nyt se mikä on, siitä emme mihinkään pääse. Ja tyhjää kairaa, suota ja risukkoa maailmassa vielä riittää, meillä ja muualla.
mutta on siinä se hyvä että sitten hallitus joutuu oikeasti karsimaan vetovoima tekijöitä kun vyöry alkaa.kun suomalainen vanhus joutuu hoitopaikkoihin se ei ole halpaa lystiä mutta näile pakolais lapsille maksetaan kaikki.se vaan on loputon kierre jos ei hyysäämistä lopeteta.kyllä iphonet laulaa ja kotimaahan viestitellään miten hyvin meneel.lopputuloksena noista moniosaajista joka viites on luku ja kirjoitustaitoton.siinä onkin isompi savotta sopeuttamisessa etteivät radikalisoitu
Koetaan pitää järki päässä ja ajatukset ojennuksessa sekä sydän inhimillisessä asennossa. Ajatellaan menneitä sukupolvia, joilla oli tekemistä nykyisen hyvinvointimme puolesta. Monesta oli heidän – leikattava – jotta sitten saivat mahdollisuuden kutoa kasaan. – Tässä alkaneen paastonajan mietteitä.
Mutta jos se järki ei pysy päässä ja rohkennee ajatella
omalla tavallaan,eikä kuulu siihen joo joo porukkaan.
Vapaa maa vielä toistaiseksi ajatella.
Erkki kun kysyit mistä kohtaa ne pakolaiset tulevat niin yritin vain vastata siihen.
Ongelmat ei katoa jos laittaa silmät kiinni .
Tämän päivän Ilta-Sanomien verkkoversio kertoo että Venäjä pyyhkii pöytää Suomella tässä itärajan pakolaisongelmassa.
Venäjän motiivi on horjuttaa EU:n yhtenäisyyttä .
Eli Venäjä ei halua enää estää ketä tahansa tulemasta rajan yli Suomeen.Vaikka ilman passia puhumattakaan viisumista.Se vetoaa tässä euroopan ihmisoikeussopimukseen.
Nämä ihmiset jotka Venäjä lähettää Suomen kautta EU:n ovat vuosia Venäjällä/NL:ssa laittomasti asuneita,ilman passia olevia henkilöitä.
Nostetaan peukalot ja varpaatkin pystyyn että Suomen ja Venäjän hallitukset ratkaisevat tämän asian ennen kesää.
Jos ei voi ensi kesänä Nurmisen hallit ja kentät täyttyä teltoista ja vierasta kieltä puhuvista ihmisistä.
isä,äiti,siskot ja veljet tapettiin mutta sitten partasuu pakolaislapsi valittaa miten kehnoa ruokaa täällä annetaan.joku tuossa yhtälössä ei vaan mene jakeluun vaikka kuinka yrittäs olla suvaitsevaista.
Hyvää viikonloppua kaikille, pidetään kommentit asiallisina, ei rasismia eikä valheellista tietoa, kriittinen saa olla, jos on varma asian todenperäisyydestä. Maanantaina kun taas palaan töihin toivon hartaasti että, en joudu poistamaan yhtään kommenttia.
se ois kanssa hauska tietää miten samaan paikkaan voi mennä loma matkalle suomalaisten veromaksajien rahoilla mistä on lähetty sotaa pakoon
Tarvitaan passi ja viisumi ja pää selvänä. Ja tietysti euroja, jotka pitää vaihtaa rupliksi.
vai käypi ne ruplat jo bagdadissa ja mogadishussa maksuvälineenä.nopeeta on maailman myllerrys
Missäs ne rohkeat Suomalaiset on? Onko tullut kourallistakaan pakolaisia Niiralan kautta rajan yli,. niin siellä lapiot heiluu ja poteroita syntyy!
Mietiskelin Maija Varosen kommentin (12.2 klo 11.21) loppusanoja: ”…rajan yli virtaa huomattavia määriä ”sujuvaa venäjää” puhuvia pakolaisia. Ketä ne ihmiset oikein on?”
Kukapa tuon osannee satavarmaksi sanoa tuleeko sieltä yleensä ketään ja jos tulee, niin millaisia määriä ja ketä he todella sitten ovatkin. Yksi selitys voisi olla Venäjän juutalaiset. Heitähän on siellä Israeliin eli omaan maahansa muutosta huolimatta vielä paljon, eikä heillä kaiketi ole ollut toistaiseksi sinänsä mitään erikoisempaa hätää. Tilanteet kuitenkin muuttuvat, niin kuin jokainen voimme sen itsekin ympäröivässä maailmassa hyvinkin selkeästi havaita.
Syy, miksi tämä tuli mieleen on jo yli 20 vuotta sitten kuulemani profeetallinen sana, jonka tulkinnan mukaan Venäjä jossakin vaiheessa karkottaa jäljellä olevan juutalaisväestön. Mainitun profetian mukaan heidät muistaakseni ”ajetaan rajan yli niin kuin karja” eli melkoisesta äkkilähdöstä lienee kyse. Siinä tapauksessa heillä ei voi olla mukanaankaan juuri mitään omaisuutta eli avun tarve on konkreettinen. Suomikin saa silloin tästä virrasta osansa; siinäpä meillä onkin puntaroiminen, kuinka suhtaudumme ”Jumalan silmäterään”.
Jos tahdomme itse tulla siunatuiksi, niin eihän meillä ole muuta mahdollisuutta kuin auttaa!