Kejosen töissä 2

Kello kymmenen illalla

Tarina ”Kejosen töissä” sai alkunsa valokuvasta tai oikeastaan siitä, ettei sitä ollut. Minulla on lähes kaikki valokuvien negatiivit tallessa ja niitä valoa vasten katsellessa huomio kiinnittyy erityisesti johonkin. Mielenkiintoisimmista filmeistä otin digikameralla kuvat ja käänsin tietokoneella kuvat ymmärrettävään muotoon. Eräässä kuvassa tuo minun edellisessä tarinassa mainitsemani ”Elviira”- mummo katsoo pullonpohja silmälaseillaan aivan kohti! Hei, minähän tunnen tuon mummon. Muistin hänen narisevan äänensä kun hän lauleli pitkin päivää jotain vanhoja lauluja. Kenties hän lauloi minulle tai sitten vain omaksi ilokseen.

Aloitustarina löytyy Värtsistä 16.7.2014. Se kertoo ensimmäisestä työpaikastani noin kymmen vuotiaana Värtsilän Kejosella.

https://www.vartsi.net/2014/07/16/kejosen-toissa/

*****

Keltakukkien keruu vain jatkui ja jatkui. Pellot olivat pitkiä niinkuin päivätkin. Vähän yli kymmenvuotias poika olisi tahtonut että työ olisi ollut edes vähän hauskaa, mutta tässä ei ollut mitään hauskaa vaikka tykkäsinkin kukkien poimimisesta. Ainut hauskuus oli se että vellikello soisi ja kutsuisi syömään ja laskisi illalla kotiin.

Ajan kulua

Työ oli yksitoikkoista ja ajan kuluksi keksimme jotain mukavaakin. Siihen aikaan oli arvoitukset yleistä ajankulua. Niitä luettiin kirjasta koulussakin. Minä muistin vain ”Kannettava väsyy, kantaja ei väsy. Mikä se on” Vene ja soutaja. ”Läpi näkyy, lämpimän pitää, lyömistä ei suvaitse”.. Voi olla että muistin vielä jonkun, mutta siihen minun tietoni sitten loppuikin. Mummolla niitä vain riitti ja riitti. Lieneekö kesinyt niitä kaiken aikaa itse lisää. Tarinoita kerrottiin, tai siis hän kertoi ja minä kuuntelin. Lauluja laulettiin. Minä osasin niitä lauluja mitä koulussa laulettiin ja radiosta kuultuja tietysti. 50 luvun alussa kuului paljon Marjatta ja Martti Pokelan hauskoja lauluja. Niitä minä osasin paremmin kuin työkaverini. Lauloin mummolle ”Yksi haamu oli Marjaanan ooovella ja se hiljalleen kolokutti . . . . . Muistin aina koputtaa nuo 5 koputusta johonkin, vaikka omaan päähäni. Muistan jonkun kertoneen että Sääperinjärven yli olisi kuulunut korkealta ja kovaa kirkas pojan ääni ”Niin paljon minä lempinyt oooolen, monta kyyneltä vuodattanuuut.. ” On hyvinkin saattanut kuulua.

Vain muutama sana

Nuo kaikki arvoitukset, tarinat, pitkät pellot ja pitkät päivät olivat jo unohtuneet. Mutta nähtyäni mummon kuvan alkoi muistoja palata mieleen pikku hiljaa. Ensimmäisenä palasi mieleeni muutama sana eräästä mummon laulamasta laulusta. ….”kello kymmenen illalla … kapteeni se seisoi laivan komentosillalla.. ” Pätkä oli osa hyvin pitkää tarinaa, arkkiveisua, joka kertoi Titanicin haaksirikosta.

Tällaisia laulutarinoita, arkkiveisuja, lauloivat tavallisesti vanhemmat ihmiset. Saattoi olla, että jotkut heistä eivät osanneet lukea tai kirjoittaa. Kuitenkin heillä oli ilmiömäinen kyky siirtää tietojaan jälkipolville laulun muodossa. Joitakin noista tarinoista lyhennettiin ja levytettiinkin.

Ennen laulettiin tällaisia tarinoita. Laulut saattoivat olla valtavan pitkiä. Ne kulkivat suusta suuhun ja joku kirjoitti niitä kenties ulkomuistista muistiin. Olen tavannut itsetehtyjä vihkoja, jotka on ommeltu kaupan käärepaperista vihkoksi.

Tämä ”kello kymmenen illalla…” tarina kertoi Titanicin haaksirikosta. Siitähän oli kulunut jo lähes puoli vuosisataa ja asia unohtunut ja välissä ollut sota vei tarinoiden aiheet muualle. Lienenkö minä, pikkupoika, kuullutkaan asiasta ennen. Ajattelin silloin, että mummo keksii näitä tarinoita sitä mukaa kun laulaa. Saattoi keksiäkin, mutta nyt vuosikymmeniä myöhemmin katsellessani vanhoja kuvia osui silmiin tuo Kejosen pihalla otettu kuva, jossa Rautiaisen Anni, se minun ”Elviira” istuu hevoskärryssä pullonpohja silmälasit nenällään. Kuulin korvissani Anni-mummon narisevan äänen laulavan ” kello kymmenen illalla.. kun kapteeni se seisoi laivan komentosillalla” Niinpä päätin kokeilla hakua netistä noilla muutamilla sanoilla. Ja sieltähän tuli viitteitä juuri noilla sanoilla. Moni muukin kyseli tuon laulelman sanoja juuri noilla hakusanoilla. Useampikin nimivaihtoehto oli laululle annettu . Laulu löytyy nuottijulkaisusta ”Karjalaisia kansanlauluja Viipurin seudulta”. Laulun nimi on ”Nyt murheen viesti kertoo”.

Nyt murheen viesti1ja2s

Kuva Raili Niirasen vihosta

Rouva Raili Niirasen aarteita

Muutama vuosi sitten Värtsiläpäivillä esitimme Varosen Teuvon kanssa laulun, jonka alkuperäisen tekstin rouva Raili Niiranen oli löytänyt Valkoisen talon kellarista.

Keskustellessamme kyseisestä laulusta rouva Niiranen kertoi, että hänellä on kotona tallessa mummon vanha vihko, jossa muitakin vanhoja runoja tai lauluja. Niinpä menimme Teuvon ja Railin kotiin ja sieltähän niitä lauluja löytyi. Vanhaa vihkoa selatessa osui silmiin eräältä sivulta tutut sanat ”kello kymmenen illalla!”. Kun näin edessäni laulun muutkin sanat tuli kirkkaana mieleen Rautiaisen mummo laulamassa tätä laulua. Ei se mummo niitä sittenkään itse keksinyt, täällähän niitä on vihkossa 20 säkeistöä. Otsikkona ”Suruvalssi” ja alla päivämäärä ”Patsolassa 19.5. 1929

Titanicín laulu.

Taas murheen viestit kertoo
Atlannin aalloilta
Että laiva siellä upposi
Vei hengen monelta.

Oli laiva suurin maailman,
Jättiläiseks sanottiin,
Mainetta ja kunniaa
Sillä niittää aijottiin.

Vaan toisin tiesi kohtalo,
Se oli julma, ankara,
Se määräs´ sinun kohtaamaan
Tuhon ja turman ankaran.

Laulelman teksti löytyy netistä useampanakin tallenteena mutta yhtään melodiaa en ole löytänyt. Siksi yritin laulaa muutaman säkeistön sillä nuotilla millä Anni-mummo sen minulle Kejosen pellolla lauloi.

Nyt murheen viesti kertoo

Laulu: Alpo R
Mandoliini: Risto Repo

Alpo Rummukainen

4 comments for “Kejosen töissä 2

  1. Kirkkoon lähtö kiireessä –
    Pielisensuun seurakunta 100 v –
    luin Alpoaatoksen tarinan ja mikä
    aarre täältä löytyikään: Alpon
    oma ääniraita! Vaikka sanoja en tuntenut
    sävel’ on tuttu! Tämä korvasi nyt sitä,
    että emme päässeet Soihtu-kuoron iltamiin
    Utran työppärille jokunen aika sitten
    Alpoa ja muita kuuntelemaan.

    Viinijärven mummolan naapurissa asui aikoinaan
    Risto Repo. Liekö säestäjä sama Risto,
    siitä vimme keskustella AA:n kanssa sähköpostissakin.

  2. Kiitos, Alpo! Monet, monet muistot palasivat mieleen Kejosista! Rantalan ja Lintulan välillä oli paljon yhteyttä. Esimerkiksi sellaista, että Jänisjoelta Haponojan läpi ja Sääperin yli soudettuamme parkkeerasimme veneen Kejosen laituriin. Siitä vaelsimme Kukkovaaran metsiin marjoja keräämään. Usein porukka muodostui luutnantti Lukkarisen ja meidän perheen jäsenistä. Lukkarisen mummo oli pomomme. Jälestä päin olen käsittänyt, etteivät ne marjamatkat olleet mitään huvimatkoja, vaan ihan oikeita työmatkoja ja tarpeellisia, varsinkin suurperheiden ruokapöytiin.

  3. Hauskaa luettavaa olet Alpo taas kirjoittanut!

    Pitkät ovat pellot Värtsilässä, koska mekin kotiseutujemme
    katselijat peräti siellä eksyimme kaksikin kertaa.

  4. Kyllä on mielenkiintoisia asioita Titanicista.. Esim asiakirjanäyttelyssä, joka aukeaa linkistä

    https://extranet.narc.fi/albumi/albumi.php?n=2&a=13

    eräässä asiakirjassa on Utran kansakoulun oppilasluettelo, johon on merkitty yksi entisistä Utran koulun oppilaista kuolleeksi Titanicin haaksirikossa. Joltain muulta sivulta luin, että eräässä laivan hiiliruumista olisi syttynyt tulipalo jo alkumatkasta. Sekin ajateltiin sammutettavan vasta Ameriikassa. Sellainen ”pikku juttu” osui myös silmään, että tähystäjän kiikarin säilytyskaappi oli lukittu, mutta avain unohtunut Sountphamptoniin. Kaappia ei oltu murrettu rikki.. joten tähystäjällä ei ollut kiikaria. Lienevätkö totta vai ei

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *