Möttönen

Meitä oli patsinsyönnillä iloinen porukka. Naapurin Pertti ja Esko ja Marja-Liisa. Meiltä Maija ja Jaska ja minä. Möttönen oli tullut omia aikojaan. Möttönen oli mustalainen. Se oli lentävää syöntiä

Alkuillasta oli tietysti ollut se tavallinen odotus. Särkiä lipitettiin sangon pohjalle ja joku onnekas jalomman ahvenen. Ne olivat alkupaloja. Patsia odotettiin.

Židillä oli hyvä tapa suhtautua meidän onkimiseen. Se aina otti vastaan saaliin kuin saaliin aidosti päivitellen ja nakkasi vaikka aikapäiviä jäykistyneen särjen pannulle. Pisteli poskeensa ennenkuin muut ehtivät sanomaan, että eivät siitä välitä. Jäi se vaikutelma, että kalalla oli ollut kysyntää. Sitten se vielä kehuskeli kalan makua ja sanoi, että näitä hän söisi niin paljon kuin kotiin kannatte.

Žiti se salaisesti innosti meitä patsinottoon.. Se varotteli, mutta oli ensimmäisenä varaamsssa villapaitaa ja myssyä alkukesän yöhön. Se tiesi, että kalastus on eräs tapa saada lapsuudelle mieliinpainuvaa sisältöä. Silläpä minäkin tässä patsi-iltaa kehuskelen.

Möttönen ongiskeli aluksi erillään. Vaikutti siltä, että sillä ei ollut tietoa paikasta. Meidän porukka valtasi heti ottipaikan. Siitä ei hevin liikahdettaisi tai saattaisi mennä pahimmoikseen syöntipaikka harakoille.

Jaska nosti pari ahvenenliurua peräkkäin aivan näkykvistä, rantakaislikon sisältä. Me muutkin uittamaan siinä kohoja. Tuntuikin tärppivän, mutta pikkukalaa, joka ei saanut edes koukkua sopimaan suuhun. Jyystivät madon kylkeä ja saivat hetaleen jos hyvin kävi.

Möttönen siirtyi kauemmas. Sujakkaa haapaa kasvavan pöheikön takaa vilahti joskus vavankärki.
– Se sai.
Möttönen oli nostanut melkoisen.
– Särki.
Joku huokaisi.

Ensimmäinen kokeileva lahnanpojan otti tapahtui kymmenen maissa. Maija ihaili nostamaansa läpykkää. Se tuntui kuin suuren aatolta, pääsylipulta kalajuhlaan. Mutta mistäpä sen aina tiesi.Heti alkoi kuitenkin muilla. Jaskan kohoa vei ja minun kupuni nousi lellumaan pintaan. Molemmissa laputteli sinertävänhohtoinen kutupatsi.
– Hei, se sai.
Möttösen puolella rusahti. Heinikossa potki. Möttönen sujutteli sitä pussiin. Se liikkui hiljaa kuin selkäsaunaa peläten.
– Taas.
Möttösen liikkeet muuttuivat hiljaisemmiksi ja roteva Esko ehätti sanomaan:
– Ei saanu. Vaihtaa matoa.

Kun Pertti, porukan nuorin, nosti patsinlattanan ilmaan, alkoi syönti kiihtyä. Pian vaikutti, että joka hetki tärppii. Möttösen puolella tuli hiljaista. Se tuntui vaihtavan rantaa.
– Maijalla on!
– Täältäkin nousee!
– Kiinni!
– Minäkin!

Hurjaa. Kaikilla sama. Patsit vain suurenivat, kun yö pimeni. Unohduimme kalstuksen kiihkoon, viskelemään littanoita peilariin. Maija oli varannut punaisen muovisankon. Se seisoi kannolla. Peilari oli oksanhaarassa ja keinui kalalastissa.

Meillä oli hyvä yhteishenki. Ei tullut kuuloonkaan sujuttaa kupua toisen kuvun viereen tai heittää silloin toisen ottipaikalle, kun tämä vaihtoi matoa. Pertin kanssa minä olin monet särjet jallittanut kotirannasta. Eihän meillä muuta puuhaa ollutkaan päivisin, nyrkillätapettavilla, niinkuin joku kyläläinen sanoi, kun härnäsimme sen hevosta ja panimme sille kauroja lerppuvaan alahuuleen.

Kerrankin Seppälän poikien kanssa nähtiin hauki, parikiloinen jurri, rantakaislikossa. Esko taisi keksiä, että laitetaan särki koukkuun ja heitetään eteen. Se nappasi meidän jokaisen särjen koukkuineen ja röyhtäili kylläisenä. Oletettavasti arveli sulatella koukut sitten kun enemmän aikaa jää. Sitten kun tarjosimme sille isän suurempaa professoria, niin jo oli siirtynyt syvemmille vesille.

Toisen kerran löydettiin isän kantopommin nallit aitan ylisiltä ja otettiin muutama pätkä sytytyslankaa mukaan rantaan. Esko nappasi ensimmäisen jytkyn salakkaparveen ja kummasti savu kiemuroi veden sisältä, kun sytytyslanka siellä paloi. Kun nalli sitten jytkähti, tuntui kuin veden pinta olisi hetkeksi kovettunut ja kai ne kalatkin sillä tavalla sen kokivat, koska alkoivat vähitellen nousta maha ylöspäin pintaan. Nousi muutama hauentikkukin, mutta ne virkistyivät nopeasti uudelleen ja luirahtelivat kaislikkoon kuin häpeissään olevat koirat.

Menimme sitten sadan salakan saalista näyttämään äidille, mutta pönkä olikin ovella.
– Nopeasti piiloon, sanoi Esko.

Ryntäsimme latoon juuri parahiksi, kun mustalaisten kiesit ajoivat pihaan. Heinäläjästä ei kuulunut hiiskahdustakaan ennenkuin romaanit totesivat, että ei näy talon väkeä olevan kotosalla. Mutta ne pahalaiset kävivät mättämässä samaisesta läjästä kiesit täyteen heiniä ennenkuin lähtivät. Siinä oli naurussa pitelemistä, kun mannen hanko sujahteli samaan heinäpielekseen, minkä alla olimme.

Yhteishenki oli meillä naapurin lasten kanssa lujittunut vahvaksi näissä elämän sattumuksissa.

Ei meillä ollut vaikeuksia, jos kaloja tulisi vaikka miten. Žiti tiesi konstit saaliin käsittelyyn. Se oli tottunut hoitelemaan isän suursaaliitt joustavasti. Žiti aivankuin varasti kalojen puhdistamisen kyseenalaisen ilon nenän edestä. Se teki työn ja hyyssäsi meitä kalastajia.
– Hei!
Joku oli vilkaissut törmän päälle ja suhahti muille. Möttönen katseli arkana kalan tuloa. Pojan pussi näytti laihalta.
– No sopii tuossakin, jo Esko ehdotti ja vapautti kuin huomaamattaan kannon syrjää.

Möttönen ei ollut aluksi huomaavinaan, mutta kun kalaa näytti nousevan ja kukaan ei katsellut, se aivankuin varkain sulitti kupunsa jokeen muiden joukkoon .
– Sullahan tuli pieni!
Möttönen oli nostanut ensimmäisensä.
– Laita vaan syvemmälle. Saattaa napata.
– Tuo puskan etu on hyvä.
Muut jo alkoivat hyyssätä arkaa mustalaista.
– Sättiä tuli niin vähän, pääsivät loppumaan.
Möttösen äännähdys tuli kuin varkain. Se ilostui kun joku nosti sormien välissä likuruja tyhjään purkkiin.
– Näitä riittää. Koko iltapäivä kaivettiin.
Jo otti mustalaispojalla isompi.
– Näitä kun tulisi, se virnisti.
– Vielä niitä tulee, oota vaan.
Maija oli siirtynyt Möttösen kannolle. Ne ongittelivat muiden päiden yli.

Kalat suurenivat. Žkkiä Maijalla tempoi sellainen, joka ei noussut. Vavan pää nousi aluksi, mutta alkoi heti laskea. Möttönen ehätti hätiin, kun istui vieressä.
– Annahan kun minä…no niin!
– Nousi!

Möttönen, Maija ja kala kuppelehtivat törmän päällä kasvavassa heinikossa. Kalan luonto ei ollut vielä taittunut. Se oli vaatinut niin lujan vedon, että lensi penkan yli.
– Lahna ihan!
– Kato, ei ooo patsi. Lahna se on.
Kaikki olivat kalan ympärillä. Kiloinen lahna, jolla suomujen aluset loistivat punaisina.Suu hoki mummoa.
Sinä yönä nostettiin kalaa. Möttönen innostui aamutunneilla kertomaan tapausta kun hän heinäladossa joutu salaman yllättämäksi.

– Isäntä ja muut olivat heinäkasan päällä. Minä pitelin vauhkoa hevosta pielesten välissä. Räväytti salama latoon ja, hai, minäkin lensin pieleksen päälle.
– No johan, tuumivat muut.

Iloista naurua ja sekoilua kun väsymys ja hurja patsinsyönti seikoitti päät. Joku yritti laulua.

Jokitörmän takana, lammella, alkoi laskea sumu. Taivaanranta valostui nopeasti. Kokeilevia lokinhuutoja seurasi kuoro. Rääkymistä kuin kanalassa mininta-aikaan.

Onkijoilla oli jo hiljaisempaa. Väsymyskin. Vähitellen livuimme polulle, mukana täysi sanko kalaa ja vielä peilari. Mielessä oli sellainen tunne, että äiti ei usko heti. Tällainen ihme on kotona makeaa kerrottavaa. Maijalla oli vielä mielessä lahna.

Möttönen kulki porukan mukana, lasketteli kaskuja ja tapasi laulunpätkää, johon muut yhtyivät halusta. Rantatiellä kulki iloinen seurue. Käsiä nostettiin toisten hartioille ja kerrottiin kalannostoja.

Kotona oli arvokas vastaanotto. Yhtä kiihtyneitä lasten onnesta, isä ja äiti.
– Nää on hyviä kaloja. Näitä menis vaikka kuinka paljon. Mie laitan nyt kuivumaan pärekatolle ja teen kisuksi. Sitten lihamyllyllä jauhetaan ja tehdään pullia.

Žiti keksi suunnitelmat kalojen varalle. Meistäkin tuntui juhlavalta. Katse viivähti täysinäisessä kalaämpärissä ja kun äiti puhdisti niitä niin sivussa vielä ihmettelimme ja otimme äidin kehuja vastaan.

Kalat ehtivät vielä paistattelemaan puolipäivän auringossa maitotelineen pärekatolla. Me nukuimme sikeitä aitassa, siskonpetissä.

Maija oli työssä pankissa, oikea pankkineiti. Se nyt olikin jo iso nainen. Niinpä meiltä vähän kalastuksen huumassa jäi huomaamatta eräs lause. Maija sanoi sen kun tuli asemalta postia hakemasta:
– Möttönen oli asemalla. Tervehdin ihan erehyksessä.

Jouko Varonen