67-vuotias mummu saapunut 3 kertaajalkaisin Tohmajärveltä Helsinkiin.
Ei ole vielä kalevaisen kansan kunto kokonaan kadonnut, ajattelin ihmeissäni kuullessani eilen, että eräs vanha, jo 67-vuotias mummu, oli saapunut kävellen Tohmajärveltä Helsinkiin katsomaan täällä olevaa poikaansa.
Mittasin kiireesti heti tuon tässä tapauksessa satumaisen matkan ja huomasin sen tekevän linnunteitse Viipurin kautta, jota reittiä vanhus oli käyttänyt, noin 450 kilometriä, joten hänen kulkemansa matka kaikkine mutkineen lienee kuutisensataa kilometriä.
Sitten vain kiireen vilkkaa tapaamaan tuota terhakkaa vanhaa naista, joka ei ole pelästynyt pitkää matkaa eikä matkarahojen puutetta halutessaan tavata kaukana suuressa ja meluisassa pääkaupungissa olevaa poikaansa.
Kyllä olikin kevään kuuma aurinko – sekä talven pakkaset, sillä matka oli alkanut jo viikkoa ennen joulua ahavoittanut vanhuksen sisukaspiirtoiset kasvot, joilla keskustelumme aikana hymyili hauskan, kansanomaisen huumorin aurinko.
Ihmetteleviin kysymyksiini hän suhtautui hyvin vaatimattomasti lausuen, että mitäpä siinä matkassa sen kummempaa kertomista on: Jalkaisin vaan patikoi pitkin maantietä.
”Johan minä kotoa erkanin viiko ennen joulua”, kertoi ”sankarimatkailija”, nimeltään Kaisa Maria Tikka, ja kuljin sitten kohti Viipuria. ”Väliin kehräilin taloissa pari-kolme viikkoa lepuutellen vanhoja jalkojani, joilla ei talvella tehdä yhtämittaa kovin pitkiä taipaleita”.
Oletin, että mummu on nyt ensi kertaa Helsingissä, mutta ihmetykseni kasvoi moninkertaiseksi saatuani tietää, että hän oli käynyt aikaisemmin monia vuosia sitten kaksi kertaa jalkaisin ja kerran junalla Helsingissä, johon häntä on kaiken aikaa vetänyt täällä oleva poikansa.
Hän oli kävellyt ensin Viipuriin ja sieltä Haminan, Loviisan ja Porvoon kautta Helsinkiin saapuen tänne maanantai-iltana klo 19 aikaan, jolloin oli Herttoniemessä kysynyt ohjeita poliisilta.
”Kyllä toivat kuin paraan patruunan autolla aivan rapun eteen. En minä missään ole niin hyviä poliiseja tavannut”, ihasteli mummu allekirjoittaneelle poliisien ystävällisyyttä ja avuliaisuuta.
-”Kuinka ne vanhan ”immeisen” jalat tuollaisia matkoja kestävät”, kysäisin.
-”Oikein on er` jalat, kestäisivät vaikka Amerikkaan saakka, jos ei olisi merta välillä. Kyllä poikani sieltäkin etsisin”, vakuuti hän.
– ”Lieneekö suonissa vaeltajan verta, kun noin panee seikkailemaan”?
– ”Pannoo pakostakin seikkailemman , kun ei oo pussissa varaa. Kyllä minä vielä täältä kotiinkin seikkailen, ellei valtio vaan vapaalippua anna”, lopetti tuo urhoollinen vanha vaimo.
L a u t i . (= kirjoittajan käyttämä nimimerkki)
Juttu on julkaistu 28.6.1937 Helsingin Sanomien etusivulla.
*******
Ultrakävelijä Kaisa Maria Tikka Tohmajärveltä, kuka hän oikeesti oli?
Kaisa oli syntynyt 19.11.1870 Värtsilän Kaustajärvellä, hän oli o.s. Lintunen. Hän oli avioitunut 4.6.1893 Kalle Tikan (1849 – 1922) kanssa. Kalle oli muuttanut kaukaa Pyhäjärven pitäjästä Tohmajärven Peijonniemeen. Heille syntyi viisi lasta; Olga, Augusti, Eino, Eetu ja Kalle. Kaisa jäi v. 1922 leskeksi. Koska elämisen puitteet olivat niukat ja rahaa ei pussissa ollut liiemmälti, hän joutui rahan puutteeen takia kävelemään pitemmätkin matkat sukulaisvierailuille, kuten poikansa Kallen luokse Helsinkiin asti kolme kertaa.
Kaisa asui viimeiset vuosikymmenet tyttärensä Olgan luona Tervavaarassa, josta nuo kyläilyt Helsinkiin tapahtuivat.
Kaisa Maria Tikka kuoli 1.2.1945 Tervavaarassa Olga ja Juho Jaatisen kotona. Kaisan tytär Olga syntyi v. 1893 ja kuoli v. 1988. Hän eli 95-vuotiaaksi ja peri tavallista paremmat liikuntageenit äidiltään Kaisalta. Olga synnytti viisi lasta; Tauno, Eino, Helmi, Martta ja Maire.
Olga muutti miehensä Juhon kuoltua 1960-luvulla Tervavaarasta pääkaupunkiseudulle tyttärensä Mairen ja tämän aviopuolison Heikin luokse asumaan ja asui tyytyväisenä elämänsä loppuun heidän luonaan.
*******
Kaisa Maria Tikka oli kirjoittajan isomummi
Pentti M
Isomummosi on ollut toiminnan nainen ja periyttänyt liikunnallisia lahjojaan eteen päin. Myös sinun äidilläsi oli hyvät hiihtäjän lahjat, tuli nähtyä sekin pikkupoikana Juhanin kanssa kuinka äitisi nousi väärälammen rantapenkan ylös yhdessä hujauksessa, kiire tuli siitä kun narrasimme miesten tulleen jo savotalta kotiin.
….”on maantiellä kultaisen lämmin, päivä kesäinen,
kulkija vanha taas nuortuu. Mieli on onnellinen”….
Liekö tämä Kaisa ”vitonut” kaiken lisäksi osan matkasta
paljain jaloin, niinhän sitä ennen vanhaan tehtiin?
Huh, huh!!! Kävin just aamulenkillä Ellinooran kanssa. Sitten luin juttua Kaisasta. Alkoi huohottaa. Että Lintusen Kaisa Kaustajärveltä! Pitääpä hotkaista aamupala ja alkaa tallustella takaisin Sukututkijantielle. Mäkinen ja mutkainen se kyllä on. Monet tieviitat ovat puskien takana. Kirjaimetkin usein outoja. Mutta onneksi on matkalla myös taukopaikkoja ja virkistäviä löytöjä.
Palasin just Sukututkijantieltä, hörppäsin kahvit ja kerron nyt, mitä matkalla löysin.
Kaisa Marian isä oli Staffan Lintunen, Värtsilä n: 3, ja äiti Elisabet Tarvainen Kaustajärveltä.
Staffan oli 17.9.1842 naimisiin mennessään renki, ilmeisesti Tarvaisella. Pari vuotta myöhemmin syntynyt tytär Anna sai 21.11.1870 tyttären Kaisa Marian. Isästä ei ole tietoa, ”oäkta”. Hänet kastoi tehtaansaarnaaja Johannes Sahlman, Julius Karstenin edeltäjä.
Tahvo Lintunen oli siis Kaisan ukki, ja Liisa-mummo äidin puolelta oli Tarvaisia.
Kun taas poikkean Sukututkijantielle, lenkkeilen Staffanin kotipuoleen ja kyselen, mitä sukua hän on minulle ollut, vai eikö mitään.
Elämä on jännää, varsinkin tässä tapauksessa Ullukan terassilta Universumin Helmeä ihaillessa. Ettäkö renki Lintunen ennen rovastia rannalla ruikuttamassa. Varmaan jo silloin 1800-luvun puolivälissä kuikka avasi keväällä kesän. Sitä tässä odotellaan.
Kuka meistä tämän ajan seitsemääkymppiä lähestyvistä mummoista pystyisi samaan suoritukseen kuin Kaisa Maria? Ei kukaan!
Luulenpa ettei Kaisa Maria ole kulkenut vain kahta kättä heilutellen, vaan sukkapuikkojen kilinä on siivittänyt askelia. Muistan kuulleeni juttua entisajan emännistä, jotka neuloivat kävellessään, koska työtä oli paljon ja kaikki aika oli käytettävä hyödyksi.
Samanlainen oli mummoni Maria Sistonen. Ruotsissa ollessaan muutaman ku ukauden, yli 80 vuotiaana sanoi, eikö voitas kävellä Kaijan luo? Äiti vastasi, ettei ole autoa, niin mummo sanoi ;onhan jalat alla. Matkaa olisi ollut muutama 400 sataa
Tätini Karjalainen laulaja Tyyne Määttänen minun kummini. Lauloi kesäjuhlissa ja meillä käydessään karjalaisia lauluja. Tyyne täti ei minun muistoistani katoa koskaan. Veljeni Erkki Tarvaisen kanssa hän halusi mennä kesähelteellä käymään tutustumaan eduskunnassa. Tyyne oli silloin jo elämänkokenut pieni pyöreä karjalainen nainen. Tyyne pukeutui aina tyylikkäästi ajan henkeen ja ikään sopivasti. Sisään astuessaan ensimmäisenä eduskunnan saapuessaan vahtimestarin tavatessaan hän oli kysynyt? Olisiko turistille antaa lasi vettä. Tyyne oli ihminen, joka oli nähnyt enemmän, kuin monet meistä.
Tyyne oli persoona ja hänen nuoruusvuosiensa Helsingin elinvuodet ovat Suomen historiaa.