Hupi

En tiedä mistä sille nimi keksittiin. Hupi se oli. Isä toi sen Lapin rintamalta. Lojautti pahvilaatikon pirtin lattialle kaikkien ihmelteltäväksi ja enemmän vielä ihmettelimme, kun yhdestä laatikon nurkasta alkoi norua vesivana äidin isän tulon kunniaksi laittamia uusia räsymattoja kohti.
– Kato, supatti Jaska minulle.
– Mitä?
– Laatikon nurkka kastuu.
Nyt huomasin minäkin. Isä havahtui sivustavedettävän sängyn päältä ja iski silmää äidille.
– No, avatkaa nyt sitten.
Hupihan siellä oli. Laatikosta äiti rakensi sille petin, pienelle sekaroturääpäleelle. Jaskalle ja minulle se oli painonsa arvoinen kultaa.

Ensimmäinen yö oli vaikea. Se vinkui kimeästi ja raapi laatikkoa. Sisko laittoi sille pehmikkeitä ja maitokupin. Minä veistelin isän lentokoneen siivestä tekemillä rintamapuukolla puisen purulelun. Sen se myöhemmin kalusi hiutaleiksi, oli se niin tärkeä kapula rentulle. Kesällä viskoin kepukkaa veteenkin ja Hupikos päätä pahkaa perässä.

Hupi kulki mukana isän reissuilla aina naapurikyliin asti. Eräällä vehnämyllyreissulla se sitten katosi, ei vastannut isän huutoihin, tai meidän pentujen rukouksiin. Pysyi poissa. Toisen kerran, kuukausien päästä, kun itkut oli itketty, tuli naapurikylän mies, Nissinen, nahkaparissikka ja kysyi, että onkos uusia vuotia kuivumassa. Olihan niitä isällä, liiterin orret täynnä. Mutta Jaska ja minä tuijotimme ”Rilikku-Nissisen” koiraa. Oliko se Hupin kaksoisolento vai Hupi itse. Äidillekin suputimme salaisuuden varsinkin kun näimme koiran nuuhkivan paikkoja kuin omiaan.
– Siulla on meijän Hupi koirana, sanoi äiti.
– Nyt emäntä valehen väänsi, tuumi Nissinen.
– No pannaan koitokselle, sanoi isä, joka oli myös huomannut koirassa tuttuja piirteitä, vaikka kasvanut se oli meidän ajoista.
Läksi Nissinen ajelemaan nahkakuormassa ja kutsui Peniä. Peni oli kahden vaiheilla, jäi kuitenkin nuuskimaan meidän nurkkia ja katosi aitan sillan alle. Me Jaskan kanssa huusimme Nissisen perään: ” Rilikku Nissinen, viis tissinen, hyvä lypsynen rasvamaitonen.” Siitäkö lie ukko suuttunut kun otti yhteyttä poliisiin ja saimme lepytellä vielä sitä sianlihoilla ja jyväsäkeillä koiran takia, ennenkuin lopetti vihoittelemisen.

Hupi oli, pahalainen, varsin utelias. Huonothan sellaisesta on seuraukset, meni hurja tutkimaan poikien pyssyleikkejä. Niirasen pojat kun räjäyttelivät sotasaaliina saatuja Naganin panoksia kiveä vasten ja omatekoisilla naulaiskureilla. Hupi tutki metsästysinnossaan, että olisiko moisista paukuttelijoista erämiehiksi ja meni ressukka liian lähelle. Luoti upposi jalkaan ja paksulle kohtaa. Se kalvoi jalkaansa kuin korttikiekerössä kärsitty tappio isäukkoa, mutta huonoin tuloksin. Mieleen jäi jatkuva uikutus, joka kuului pihatienoolla. Viimein isä jo sanoi, että pitää koiralle kutsua Pitkälän Tauno haulikkoineen ”kirurgiksi”. Tauno tulikin, mutta kokeili ensin polttamallaan puukonkärjellä ja sai kuin saikin luodin pois. Siitäkös meille riemu ja nimittelimmekin Taunoa siitälähin ”haavuri-Taneksi”.

Kansakoulun ekaluokalla kehuskelin kavereille Hupilla. Se tuli monesti rantatietä pitkin vastaan, kun maleksin väsyneenä ja lepänlehtiä riipien raskas reppu selässä. Kerran jäin liian pitkäksi aikaa tutkimaan horroksessa olevan sudenkorennon siipien kauniita värejä, kun ukonilma jämähti yllättäen päälle. Mitäs muuta kuin maastouduin suuren kuusen alle sateen pitoon, niitä onneksi oli jokitermässä. Huomasin pian, että minulla oli kaveri. Naapurin lehmä keskeytti heinämällin pureskelun ja tuijotti minua kuin uutta porttia. Arvelin, että pidetään sitten lehmän kanssa sadetta. Ukonilma rysähteli jo lähellä. Silloin huomasin Hupin jolkuttelevan rantatietä. Se pahalainen alkoi ulvoskella ja käveli rauhattomana puun vieressä. Näkyi mielivän minua mukaansa. Mutta tuntui jotenkin raakalta lähteä alkavaan rajuilmaan. Menin kuitenkin, kun Hupi melkein väkisin kiskoi mukaansa ja mennessä kuulin rysähdyksen ja kuolemankorahdusta muistuttavan äänen. Se sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä.

Illalla oli naapurin leskiemännän lehmän teurastustalkoot. Oli pahalainen kuollut salamaniskusta. Salama oli johtunut korkean kuusen runkoa pitkin lehmään. Kun näin sen roikkumassa sorkkapuissa, huomasin heti, että sama oli elikko kuin päivällinen kaverini. Taas kävivät kylmänväreet selässä, mutta ne unohtuivat kun näin miten Pitkälän Tauno pani kuolleen lehmän utareet rinnalleen ja sanoi, että näillä voisi vaikka päästä Hollyvoodiin. Leskiemäntä nauroi kyynelten läpi ja sanoi pyytävänsä Oskarin onnenpyörästä uuden lypsylehmän.

Isälle Hupi oli rakas. Kertoivat, että kun ukko oli mennyt sunnuntaina kirkonpenkkiin ja Hupi tietysti mukana, oli suntio käskenyt viemään koiran ulos. Olipa vielä hosunut unilukkarin kepillään koiraa, kun tämä oli tehnyt kierroksen alttarin edessä. Isä oli nakannut koiran kaulapannasta mukaansa ja ottanut äkäiseltä suntiolta luulot pois sanomalla, että ennen Hupi taivaaseen menee kuin sinä vanha silmänpalvoja käppyrä. Ei isä monesti kirkkoon mennyt kun ei koiraakaan otettu mukaan taivaan valtakunnan ihmeitä kuulemaan.

Kylän poliisi, innokas lainvalvoja, päätti tappaa Hupin. Isä kun ei sitä narussa pitänyt ja rontti piti tapoinaan riijuureissujen ohella lihniä lammella sorsanpoikia syömässä. Hupilla repsottivat parhaillaan räpylät suupielestä, kun poliisi Venski hoksi sen. Se oli sanonut ampuvansa kaikkia irtokoiria sappeen. Mitäs muuta kuin kaivaa isoreikisensä ja täryttää Hupin pois päiviltä. Hupi putoaakin niiltä sijoiltaan ojan pohjalle ja onnellinen lainvalvoja päättää survoa sen saappaalla hetteeseen, ettei hapannut raato haisisi liikaa. Mutta Hupipa on tehnyt harhautuksen. Juossut ojan pohjaa pitkin vahingoittumattomana suojaavan lammenrantametsikön sisälle. Poliisi vetäisi hylsyn pyssystään mättäälle ja noitaisi pahemman kerran viekasta koiraa.

Mutta Hupi-paran juoksuista päätettiin viimein tehdä loppu. Naapurin isäntä palkattiin napsaisemaan siltä pari miehistä elintä pois, niin että siitä tulisi kesy ja lihava kuin mustalais-Valten ruunasta. Saikin Vornalan Esko Hupin makupaloilla houkuteltua heinälatoon ja vangitsi hangolla rinnan kohdalta heinäsuovaan. Alkoi parturoinnin ja aikoi juuri tehdä ratkaisevan viillon partakoneenterällä, kun Hupi huomasi viimeisiä vietävän ja sai yliluonnolliset turbotehot. Hupi riuhtaisi itsensä irti kuin Pitkälän tamma suonsilmäkkeestä, kun sitä lyötiin narukiepillä persuksille.

Jonakin syksysynä roihahti viljankuivaaja liekkiin. Sitä koko kylän väki kippojen ja kappojen kanssa sammuttamaan. Mutta turhaan. Palokunta oli kuitenkin hälytetty ajoissa, oli isäntä herännyt koiran haukkuun. Sanoi, että Hupi-vanha teki elämänsä urotyön. Olisi voinut muuten koko huusholli saada kipinät katolleen ja palaa maan tasalle.

Mutta Hupi oli jo ikäloppu ja jonakin päivänä tuovat kaupunkiserkut sekapäisen koiransa maalle rauhottumaan. Se terrorisoi Hupia ja Hupi muuttuu huru-ukoksi, ärhentelee varjolleenkin, hampaat happanevat suuhun, laihtuu luukasaksi. Otan sen aurinkoisena syksypäivänä suolle. Mielessä kaikuvat äidin sanat, että Pitkälän Tauno ois sille kutsuttava, ja isän siunaava katse nille puheille. Hupi saa jostakin puhtia ja juoksee edelleni. Hidastan kävelyä, kun tulen suon vastalaitaan. Siellä on koivussa lintuja, pitävät pientä ääntä, mustat, lyyrypyrstöt. Hupi käyskelee pellolla niiden edessä ja varastaa niiltä kaiken huomion. Käyn makuulle hetteikköön. Housut siinä kastuvat, mutta muuten linnut lähtisivät tiehensä. Ajattelen, että luodikkoni tiellä voi olla koivunraippoja, joista luoti kimpoaa oudoille radoille. Nyt on kuitenkin toimittava. Nojaan luodikon piipun suokoivuun. Otan karkean jyvän. Piipun pää huojuu, tekee pyrivää liikettä, vakautuu vähäksi aikaa pienempään kehään, silloin täräytän. Hupi temmeltää puun juuressa. Se puree lintua niskasta ja sen kuono on yltä päätä veressä. Sen liikkeet muistuttavat tanssia. Seison koiran takana. Nostan luodikon toistamiseen.

Korkeaan, kuivan kummun suokuuseen, kaluan linkkukveitsell tekstin:” Tässä lähti taivaan iloon uskollinen ystävä, parempi kuin ihmiset.”

Teksti ja kuvat: Jouko Varonen

Kolmas palkinto Eränkävijän kirjoituskilpailun metsästysaiheisessa sarjassa.