Se oli maaliskuinen päivä kun teimme serkkupojan kanssa hyppyrin ”Mummolan mäkeen”. Aamupäivä askaroitiin hyppyriä ja iltapäivällä aloitettiin mattipietikäismäiset mäenlaskukilpailut. Kaikki onnistui muuten hyvin, mutta yksi asia jäi huomioimatta. Kevätaurinko liuotti mäen alastulorinnettä. Ponnistus ja hypyn etunoja onnistuivat erinomaisesti, mutta alastulo ei ollutkaan enää varma. Puusukset tarttuivat kuin tervaan. Kunniakas mäkihyppy muuttuikin kumparelaskuksi voltteineen. Alkoi aikamoinen välineiden ja itsensä selvittely lumikinoksesta. Kisa täytyi keskeyttää, koska suksen kanta oli tökännyt niskaani niin pahasti, että siitä pulppusi runsaasti verta.
Umpihankihiihtoa Kaustajärvellä
Harrastimme myös umpihankihiihtoa ja etsiskelimme metsistä jyrkkiä kallioita joista laskimme sukset jalassa alas. Keväthankiisten aikaan pudottauduin kallionkielkkeeltä puolenkymmentä metriä alla olevaan jyrkkään rinteeseen. Tällä kertaa jysähdin uloimman, kovan hankikerroksen läpi ja liikkeen jatkuvuus eteni hangen alla, pehmeässä lumessa kohti alarinnettä. Eipä ole moista hangen alla laskua vielä talviolympialaisiin keksineet!
Ahvenvaarassa, Honkalammin takana näkyi sodanaikainen vyöhykelinja metsässä olevana aukkona. Se oli vaki mäenlaskupaikkamme. Tässä ei turvallisuusajattelumme pelannut lainkaan, sillä hotu oli kapea ja jyrkkä. Mitä kaikkea olisikaan voinut saattua jos olisimme törmänneet vauhdissa linjaa reunustaviin puihin.
Välituntilasku Kaustajärven kansakulussa tapahtui koulun nurkalta joelle päin. Tämä oli erittäin uhkarohkeaa, koska sillan alapuolella oli sulaa talvisinkin. Vauhti otettiin vinottain alamäkeen ja jään reunassa tehtiin U-käännös takaisin ylämäkeen. Kuulostaa hurjalta! Jokatapauksessa opettaja Jaloma ei siihen puuttunut, emmekä saaneet arestia sen takia.
Yli kuusikymmentä vuotta kestänyt ”oppi” on tainnut mennä ojaan. Toissapäivänä kaaduin tasaisella latuosuudella ja alle jääneestä hiilikuitusauvasta tuli entinen.
Teksti ja kuva: Johannes
Johanneksen vauhdikas muistelu kaivoi esille harmaiden aivosolujen joukosta kaksi omaa muistelua, vanhempi seitsemän vuosikymmenen takaa.
Kun Värtsilässä ei ollut urheiluseuraa, joka olisi järjestänyt pojille hiihtokilpailuja, me keskenkasvuiset vanhempien hyvällä avulla järjestimme sellaiset itse. Minulla on valokuvakin siitä, kun sinnittelen kohti maalia. En osaa sitä skannata ja julkistaa nähtäväksi.
Toinen muisto on Räykyn kalliolta. Silloin olin jo Joensuussa koulussa. Mutta erään loman aikana mentiin kavereiden kanssa Räykylle kansakouluajan hiihtomatkoja muistelemaan. Poikkesin ladulta rinteen reunalle ja kiinnostuin eteen avautuvasta putouksesta: tuosta liuku ja alas. Niin tapahtui. Mutta lumihankeen hupsahduksen jälkeen huomasin, että molemmat sukset olivat poikki.
Sukset olin juuri saanut joululahjana. Isä suuttui ja sanoi, ettei sinä talvena uusia tule. Mutta olin niukoista viikkorahoista säästänyt ”pahan päivän varalle” (tai vielä mieleen ilmestymätöntä mielihalua varten). Menin kauppaan ja ostin uudet sukset. Ne olivat todella uudet. Niissä oli kovat reunat, jollaisia ei vielä puusepän nikkaroimissa suksissa ollut. Niillä keltaisilla suksilla sitten tulikin hiihdettyä monet kilpailut, kunnes vaihdoin jalkoihin piikkarit.
Omista lapsuuden hiihtämisistä muistan sen, miltä tuntui kun lumi suli paljaille reiden osuuksille..Siihen aikaan ei ollut hiihtohousuja ja niin villapöksyn ja pässinpökkimän sukan väliin pyrki aina jäämään paljas paikka.Ei siinä hiihdon tohinassa ennättänyt asusteita korjailemaan. Kun mukki tuli, oli inha tunne taas reisillä.
Lukiessani Johanneksen hurjasta menosta suksilla, päässäni alkoi soida kouluajoilta tuttu laulu.
Jänöjussin mäenlasku – Georg Malmstén, Lajos ja Peppina, 1953
https://www.youtube.com/watch?v=Zgqc8NrGc3A
Johanneksen juttua oikolukiessani päässäni alkoi
vilahdella nimiä: Tauno Luiro, Hemmo Silvennoinen, Eino Kirjonen,
Kalevi Kärkinen, Veikko Kankkonen….Innostuin niin, että varasin
kirjastosta 2014 ilmestyneen teoksen Olympialaisten
outoja tapauksia/Ervola Lasse. Kummasti nuo nimet ja selostukset
syöpyivät ajallaan mieleen pelkällä radion kuuntelulla.
Seura lehdn kannessa ollut Matti Pietikäisen kuva tuijotti meitä
PuuCeen seinällä koko talven…..
Kerokaapa entiset kuin myös nykyiset ”pikkupojat” tai tytöt mäenlasku-
paikoistanne ja varusteistanne!
*
Tammikuun viimeisenä päivänä on kalenterin mukaan Joensuun Ladun järjestämä
Umpihankihiihto, ken sellaisesta massatapahtumasta on kiinnostunut.
Lapsuudesta muistuu mieleeni eriparisukset, joista toinen oli pellinpalalla
liitetty sen katkettua.
Noina lapsuuden ja nuoruuden vuosina jouduin hiihtämään umpihankihiihtoa
niin paljon, että en ehkä osallistu sillä nimellä olevaan tapahtumaan.
Lumikengillä olen joinakin talvina kävellyt metsässä. Se on kivaa.
Minun lapsuusmuistoissa myös eräs mäenlasku,Asuttiin silloin Espoon Vanhassakartanossa,jossa oli hyvät hiihtomaastot.Veljien ja serkkujen kanssa mentiin laskemaan ”Pirunkalliolta” mäkeä.Pojat tietysti ylhäältä laskivat,minäkin ajattelin,että kyllä sitä uskallan laskea ylhäältä asti alas.Laskihan minä,mutta uudet sukset saivat kokea kovia.
Toinen suksi meni poikki ja minä makasin ojanpohjalla.Siinäpä meni myös nilkasta nivelsiteetkin.Ei ollut isä-Unto hyvällä päällä,eikä tullut uusia suksia.
Tulipa lapsuus elävästi mieleen. Yleensä hyppyri tampattiin edellisenä iltana
havujen kanssa. ”Pupusilla” oltiin Jänisjoen törmässä ja monet sukset piti
isän paikata säilykepurkista otetulla pellillä. Kun semmoisella suksella hiihti,
tuli lumisuihku arvaamattomasti pellin reunasta.
Jatketaan muisteluja: Mentiin talvella 1958 Kontiorannasta härkävaunulla Lappiin ampumaleirille. Junasta laskeuduttua piti leiripaikalle hiihtää. Latu kulki järven poikki, ja järvellä ladulle nousi vettä. Siinä helsinkiläisten poikien sukset jäätyivät, ja paksut lumikerrokset alkoivat takkuilla menoa. Hiihto muuttui suksilla kävelyksi. Mutta me maalaispojat emme nostaneet suksia ladunpinnasta ilmaan, vaan ikäänkuin luistelimme suksia ylös nostamatta. Eivät jäätyneet. ”Herrat” (varusmiesherrat) rapsuttelivat takkuiset sukset kuntoon, ja seurasivat valistuneina meitä sissejä telttamajoitukselle ja paukuttelemaan maaleihin.
Pojat on poikia…..
Äitini kertoi kuinka hänen pikku-veljensä luki kansakoulun lukukirjasta:
”Suuri hyppy riihen päällä”. Lienee ollut lievä lukihäiriö, sillä teksti kuului:
”Suuri hyppyri on täällä.”
Heillä oli ollut sellainen riihi, jonka pärekatto ulottui toiselta puolelta viistosti
melkein maahan saakka. Vaikka se oli kiellettyä, eikös tuo viikari mennyt
oikein käytännössä kokeilemaan kuinka ”suuri hyppy sieltä riihen päältä”
olisi.
Sukset katkesivat, kuin myös jalka. Se ei ollutkaan pikku juttu tuohon
maailmanaikaan.
*
Tästä tulikin mieleeni Sakari H:n ammoinen juttu Värtsissä.
Siinä hän sujautti suksillaan Alen mökin seinään niin että tärähti!
Tähän vielä voisi laittaa pienen muistelon.Oma tyttäreni silloin 5v nyt 36v.oli saanut uudet
sukset joululahjaksi.Meillä oli pihaan kolattu iso kasa lunta.Suvi halus näyttää meille miten
Matti Nykänen hyppää mäkeä.Kapusi kinoksen päälle ja tuli alas,mutta katkesivat uudet suksetkin,siihen jäi hyppynäytökset.
Joutuikin haeskelemaan tovin tuota Tellen vihjaamaa Alen mökkiin törmäämistä; mutta tässäpä se juttu kiinnostuneille kaikessa vaatimattomuudessaan:
http://www.vartsi.net/2011/03/16/alen-mokki/
Hyppään nyt hyppyreistä hieman sivuun, kun
näyttää täällä Värtsissä hiljaiselo vallitsevan.
Jos googlettaa asiasanalla ”laturaivo” niin löytää
uskomattomia keromuksia kuinka ärtyisästi immeiset
käyttäytyvät kaikille tarkoitetuilla laduilla, jopa pieniä
lapsia kohtaan. Siellä huidotaan jo toisiaan suksisauvoillakin.
Jonkin sortin laturaivoa tunsin minäkin ajallaan kun
koulussa oli hiihtopäivä ja Utran vaaroille hiihdettiin
koulun parhaan hiihtäjän, Koikkalaisen Kalen johtamina.
Pysy siinä sitten vauhdissa mukana.
Raivo ei tosin kohdistunut muihin kuin itseeni, sillä olen
aina ollut huono (perässä)hiihtäjä.
Iltasanomissa kerrottiin taas laturaivosta,
joka oli puhjennut Helsingin Paloheinässä, kun koululuokka
oli siellä ulkoilemassa.
Eipä ihme jos norjalaiset ja ruotsalaiset pärjäävät laduilla,
ilmeisesti siellä ei ole sellaista laturaivoa pieniä hiihtäjiä
kohtaan kuin meillä täällä Suomessa.
Tuskinpa monikaan lapsista haluaa enää uudestaan ladulle,
kun sinne lähtiessä opettaja jo varoittelee näistä laturaivoajista ja
kuinka heihin täytyy suhtautua.
Nuorena vitsa väännettävä, mutta jonkin sortin piiskaa tarvitsusivat
nämä ladulla pienemmille tai hitaammille huutelevat raivopäät.