Mummoa kyydissä

kuva2– Joko sie isä soitit mummolle?
– Mitä?
– Mummolle.
– Ai siitäkö synttärilahjasta? Soita sie.
– Radiostahan mie jo kiittelin. Juteltiin tunti mummon kanssa eilenaamulla.
– Aamulla, voi helev…
– Mummon laskuun.
– Jaa. Tuota… no mitä sille pitäis soittaa?
– Etkö muista. Lupasit viimeksi käydessä, että koukkaat mummon mukaan Lappiin.
– Niinkö tuli luvattua?
– Sanoit vielä, että revitellään mummon kanssa Rovahovissa ja että pöydän alta vielä tilataan.
– Tuliko sanottua? Taisin ottaa niitä velipojan saunasahteja liikaa. Pilapuheita laskettelin.
– Mummo on kuitenkin ostanut jo kaksikerrosteltan, kahluuhaalarit, leirintäoppaan ja siulle tehnyt maastopuvun niitä taimenpuroja varten, semmosella lampaanvillavuorilla. Itellään sillä on papan vanha maastopuku, mutta se arveli, että se voi olla vähän pieni, kun pappa oli sota-aikana niin hintelä. Sieki oot kuulemma ollut pienenä riisitauvissa, jalat väärät ainakii, heti kun mummo oli jättänyt rinnasta. Siihen oli mummon kaikki taikakeinot käytettävä, että sai jalat kantamaan. Mummo kerto kinkereillä sille naapurin emännälle. Muistatko sillon kun satuttiin kinkeriaikaan mummolaan? Äiti sano, että sitä lapsuuden heikkoutta ei enää näy, ainakaan mahasta.
– Joo, kuule siitä soitosta. Pyörittele sie numerot.

Oli mummo juttutuulella. Perukoin niitä sahtijuttujani minkä kerkesin, mutta mummo oli hyvin sovinnollinen. Tuumi, että monta juonta juomarilla, kavaloita kaikki tyynni ja että ennen mies maansa myöpi ennenkuin sanansa syöpi. Piti pahalainen asiaa sovittuna, eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan, kun vakuuttelin, että Enontekiön maastoissa saattaa se mummin vaivasenluu ärtyä vihoittelemaan ja voipi vaikka ottaa pumpun päälle se kiipeäminen. Sanoi, että mieslääkäri oli sanonut viime tarkastuksessa, että mummolla on sydän kuin nuorella peuralla ja että terveempää saa etsiä nelikymppisistä. Sitten se sanoi, että oli aikonut ostaa minulle synttäriksi kuntopyörän. Itse kuulemma käyttelee tavallista. Katsoin viimein vahingon tapahtuneeksi ja aloin kasailla kamoja auton perälle.

kuva7

Mummo piti käyttää jokaisessa karjalamökissä, joita tien varrelle sattui.
– Hyi, hitto, miten kalliita, se sanoin piirakoista. Ei tule kuuloonkaan, että ostaisin. Edestä syömätön löytyy.

Mentiin karjalaistupien alueelta ja käväistiin museojurtissakin vilkaisemassa kullankaivajien asumista. Mummo kömpi muutamaan sisään, mutta tuumi, että koiraakaan en noihin panis.

Enontekiön korkeudella mummo kirjoitti kortin velipojalle, jonka luona oleili hyvinansaitulla syytingillä. Pisti oikein runon:
Kohta alkaa kivirakka,
Lassi reppua jo pakkaa,
minä selkään rinkan nakkaan,
onko Teemu-kullalla ikävä?
terv. mummokka

kuva1Ajattelin, että mummon kanssa on hyvä lähteä sotilasteitä pitkin. Tuli mieleen, että ne ovat melko tasaisia marssipolkuja ja siellä voisi löytää lähistöltä vaikka lakkapaikkoja. Mummo on yleensä lakan perään kuin isävainaa uhkapelin. Tuli siinä mieleen, että mummo oli ottanut melko tyynesti vastaan isän keväisen muuton taivaallisille kala-apajoille. Itsellänikin oli jotenkin tyyni olo, kun oli ukon kanssa ollut toisaalta niin selkeät välit ja vielä petimiehenä käyty hätyyttelemässä ravintolan portsareja, kun piti päästä vähän kattomaan naapurikylää ja kahville.
Siinä autolla ajellessa oli jotenkin sanattomasti selvinnyt paljon, sekin, että elämässä on monia teemoja. Niitä jos kokoilemaan ryhtyy, niin tulee siimasoppa. Verkonpaikkaajan rutiinilla tuumi isäukko, kun viimeisen kerran moikattiin, että elämässä pitää olla ennen muuta suora. Minulle se sana jäi mieleen. Kaipa se ukko-Topi ajatteli, että on poika semmoinen humanisti, että pitää antaa loppuiäksi pohdittavaksi semmoinen sana jossa sillä riittää näpertelemistä.

Mutta Topi ei ollut nyt mukana tunturissa. Jytyyteltiin vaikeaa metsäautotietä ja mummo sanoi, että mitä ne nuo lappalaiset rahtaavat edestakaisin tynnyrit lavetilla.
– Mitäs luulet? tokaisin.
– Niitäkö se lohia?
– Ei kuule lohia.
– No miepä pysäytän yhen ja kysäisen. Laskeppa autosta.
Se hyppäsi autosta maahan ja asettui seisomaan nelipyörämopon eteen.
– Mithä se ämmi nyt?
– Kirkasta ilimoo on pitäny, aloitti mummo.
Karjalan kielen ymmärsi lappalainenkin. Sen suu meni leveään hymyyn ja paljastui turhapuromainen hammasrivi.
– Kirkhasta kirkhasta kun vuan riittäis, se sanoi ja katsoi tutkivasti mummon anorakin taskun muotoja.
– Siullon oikein tynnyrit. Mitä niissä on?
– Lakhoja tuli vähän otettua.
– Oliko lohia?
– Niitäkö mummu meinaa othaa. Viishainta sitten tyytyä tammukhaan. Nyt ei suuri ota Rommaenosta. Neuvon paikat kartalta, jos annat tupakan.
– Nyt kiinnostuin jo minäkin. Mentiin ja kaivettiin kartat auton peräkontista. Tutkittiin miehissä. Mummo meni lepäilemään autoon. Nostettiin peräkontin kansi takaikkunan eteen, ettei mummo nähnyt kun kaivoin vähän muitakin kääröjä esille. Hyvin tiesi Lapin mies kalapaikat, olisi oppaaksikin lähtenyt. Tein siinä samalla suunnitelman koko retkeksemme. Se näytti teltanpaikatkin valmiiksi ja luetteli päivämatkat. Arvelin että matka oli jo voideltu putkeen, kun Lapin miehet vielä tuumivat, että:
– Jos silimhää vielä vähän kirkhastettais niin voisi tuolta mopon laatikosta löythää ottipelit purolle. Kirkastettiin. Piti ottaa jo toinen villasukkakäärö peräkontin pohjalta. Löysivät yönmustaa droppenia, yleensä pienikokoista viehettä, muutamissa perhontupsu peräpäässä. Itse oli arvioinut juuri samantyylistä arsenaalia, joten itsetunto kohosi.
– Nyt on lohet käytännöllisesti katsoen jo suolassa, sanoin mummolle tohkeissani, kun tulin autoon.
– Ei ole nahkana myömisestä, kun on karhu kaatamatta, tokaisi äitimuori. Tuntui olo kuitenkin selkeältä, kun olin saanut retken yksityiskohtien hienosäädön kuntoon Lapin poikien avulla. Ne menivät jo mopollaan seuraavan tunturin päällä, että kivet vain sinkoilivat mutkittelevan ajopelin pyörien alta.

Sanoivat, että auto on paras jättää kilometrin päähän autiotuvasta. Moni öljypohja on kuulemma niillä viimeisillä metreillä nilistetty. Mersunkin kehuivat könöttäneen viikkotolkulla tienposkessa ja öljyt pitkin jänkhää.

kuva5

Mummo meni kuin peura tunturissa. Se otti anorakin taskusta Päivän tunnussanan, jonka sivujen väliin kokoili kukkia ja jäkäliä. Oletettavasti niistä saataisiin toinenkin kortti talvella lasten nimipäivien ja synttäreiden aikana. Sanoi mummo senkin, että Lapin värit ovat kuin satukirjasta nyt elokuussa. Minä siihen, että syyskuu panee puolella paremmaksi. Kuulemma saksalaiset filminvalmistajat palauttelevat kehitettäviä filmejä ilmaiseksi suomalaisille kuvaajille. Pelkäävät tehneensä virheen kehityksessä, panneensa liian vahvat litkut ja pilanneensa kaitafilmit. Ruska on niin outo asia Euroopan savuisissa kaupungeissa.

Päätin koettaa pienestä järvestä, joka oli tunturin juuressa kuin kykloopin silmä keskellä erämaan tasaista otsaa. Viehe molskahti mukavasti peilityyneen vedenpintaan ja kiilteli kuin kultakoru vedessä pyöriessään. Tuntui siltä, että järvi oli yhtä tyhjä kuin kirkasvetinen. Mummo siinä kasasi päälleen kertakäyttösadetakkia ja sanoi, että on tulossa semmoisia pilviä, että Pohjois-Karjalassa sitä nimitettäisiin ukkoseksi. Minä sanoin, että voitais vähän keskeyttää tätä kalastusta ja suojautua. Mutta turha siitä oli suojapaikkaa etsiä. Kiviä kyllä oli, mutta liian pieniä muuhun kuin istumiseen. Siis istuimme ja ihmettelimme sen kuuron ohi. Tuli mieleen, että lehmät siellä maalla joskus seisovat yhtä tyyninä sateessa kuin me nyt istuimme.

Kokoilin virveliä kuuron jälkeen, mutta mummo sanoi, että pitää vielä kopaista lähirantaa. Se otti minun virvelini kuin asiantuntija ja vispasi heiton rantaveteen. Hutjauta tosissaan, huusin. Mummo pisti semmoisen heiton, että virvelikin polskahti aaltoihin. Oli alkanut tuulla.
– Lippa tarttu kiviin.
– Niinpäs tuo teki.
Kahlasin lipan pois ja vaihdoin rantaa. Jämähti oudosti siiman päässä. Ajattelin, että siellä aallokon keskellä kyttää tosikala. Annoin mummon heittää välillä, kun se katseli kiinnostuneena ja se vispasikin melkoisen heiton. Harmaa salama syöksyi kiven kupeesta juuri kun mummo oli nostamassa viehettä kuiville. Se otti heti vähän löysää pois ja mummo oli hätää kärsimässä. Virveli kuitenkin jökötti kädessä kuin antenni ja rystyset näyttivät niin valkeilta, että mummo oli päättänyt pitää saaliinsa.
– Ei Turku tunnissa tehty, sanoin mummo kun alkoi vähitellen oppia väsytyksen niksejä. Se antoi kelan tehdä töitä ja sain huudetuksi, että paras on pitää vapa koholla, ettei pääse peto suoraan siimaan kiskaisemaan.

kuva3Ranta oli mukava. Ajattelin, että mummon on hyvä nostaa kala sammalikkoon. Sitä urotekoa Topikin katselisi pilven reunalta mielihyvällä, vaikka se kyllä oli paremminkin haukimiehiä, eikä perustanut lohikaloista. Ei sen puoleen, ei niitä Jänisjoesta olisi saanutkaan siihen aikaan. Nykyisin kuulemma jo joku harva on erehtynyt Patsolan koskeen.
– Mie sain sen!
Mummo oli nostanut kalan ilmaan. Se ei edes huomannut pudottaa sitä mättäälle vaan roikotti vapaasti vavan päässä.
– Elä helev…
– Se on huono seppä, joka pelkää tulensa kipunoita, sanoi mummo.
Annoin sen roikottaa kalaa. Kaivoin kameran.

Mentiin seuraavana päivänä lappalaisten neuvomalle paikalle. Ei saatu sintin sinttiä. Mutta kilometrin päästä, tunturijärvestä oli otillaan. Siellä oli kämppäkin ja mummo pyöräytti letut siinä odotellessaan miun saaliitani. Nostin kymmenkunta suurikokoista taimenta ja mummo toi kämpältä minulle vatia, johon ne puhdistin. Otettiin tietysti kuvia ja sitten paistettiin kämpän kaminan päällä tirisevässä pannussa lohikimpaleita. Pistettiin osa suolaan. Mummo sanoi, että viet kotiin lapsille ja vaimolle. Pyöritin suolatut fileet tiukasti muovipussiin. Ajattelin, että puristan niistä ilman pois ja sillä tavalla ne säilyvät paremmin.

Mummo ei enää lähtenyt lohen ottoon. Sanoi, että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Sen lohi oli ollut lähes kiloinen ja minusta tuntui, että mummon oli syytäkin lopettaa huipulla.

kuva6

Illalla sytytimme tunturiin nuotion. Pistin sitä varten nojalleen laattakiviä ja niiden päälle paistumaan, mitäpäs muuta kuin loistelohta. Kummasti nuotion hehku lämmitti lohia päältä ja alapuolelta sitä hautoi kivi.
– Luuletko, että Topi tämänkin näkee. Mummon kysymys tuli yllättäen.
– Mikä ettei.
– Mutta ihan tosissaan.
– Jos toden sanon, niin minulla on semmoinen tuntu, että kun kunnolleen elelee ja rehellistä työtä tekee, niin tuonpuolinenkin on kunnossa.
– Entäs Jumala?
– Jumala tai mikä hyvänsä. Kyllä se suoruuden päälle ymmärtää.
– Niinhän se taitaa olla. Mie usein jo mietin tuonpuoleisia.
– Saahan niitä miettiä, mutta turhapa sitä liikaa.
– Olispa miulla entinen aika ja nykynen mieli.
– Sie se löyvät sananlaskun joka paikkaan.
– On tarttuneet vanhemmilta.

kuva4

Naukui hiirihaukka tunturin kupeessa. Tyyntyi järven pinta ja siihen nousi tuikkeja. Ajattelin, että pitäisi koittaa niitä lappalaisten enstepelejä, joita oltiin valikoitu ja oikein silmää kirkastettu niiden vuoksi. Päätin kuitenkin jättää tällä kertaa.
– Otahan lohta.
Mummo söi. Minä en ollut huonompi.
– Sie haluisit vielä koittaa virveliä.
– En nyt erityisesti.
– Mee hyvä poika. Mie kattelen tästä rinteestä.

Menin kuin meninkin. Pistin lappalaisen perhoniekan. Jämähti pinnasta, mutta irroteli itsensä ilmahypyllä. Niitä oli siinä melkoinen parvi, joka meni vähäksi aikaa kauemmas. Päätin koettaa pohjasta. Tarttui tammukka joka veti siimaa kireälle ja kampesi itsensä kiven koloon. Mummo oletettavasti näki, miten sitä vähitellen jallitin kohti rantaa. Tunsin jonkinlaista hartautta.

Ennen vietin aikaa sängyssä, kun mummo teki töitä. Se kutoa louskutti kangasta ja siinä työssä oli jotakin jatkuvaa, kuin elämässä, se rauhoitti. Kun Topikin oli vanhoilla päivillään vuoteeseen sidottu, niin mummo viritti kangaspuut. Se kutoi siinä sängyn vieressä ja kangaspuiden ääni viihdytti sairasta. Joskus isä harjoitteli kielen vetreyttä ja sanoi: Lauti kutoo. Tuli vaivalloisesti vierelle. Halasi.

Nostin tammukan kuiville. Katsoin rinteeseen. Mummo oli nukahtanut kuivaan jäkälärinteeseen, makuupussin päälle. Sillä oli onnellinen ilme. Ajattelin, että pari nostan vielä. Sitten herättelen äidin lämpimään kämppään.

Jouko Varonen

Eränkävijän kirjoituskilpailun kalastusaiheisen sarjan ensimmäinen palkinto.

17 comments for “Mummoa kyydissä

  1. Todella palkintonsa ansainnut juttu. Repliikit niin aitoja.

  2. Onnittelut voitosta! On todella eletyn tuntuinen tarina.

  3. Pakinaa lukiessani ihmettelin välillä, kuka osaa näin lennokkaasti kirjoittaa. Mutta en kelannut kesken tarinan allekirjoitusta katsomaan. No, olishan pitänyt arvata, Joukohan se on. Kiitos! Oli mukava reissu elämyksen reitillä.

  4. Seurasin isännän touhua läppärinsä äärellä. Ukko oikein hekotteli ääneen lukiessaan. Sitten se meni Ullan luo ja sanoi: ”Katohan, kuka tuo mummo on!” Ulla katsoi ja lausahti: ”Varosen Klaudiahan tuo on!” ”Niin minunkin mielestä”, totesi isäntä.

    Sitten ukko jäi istumaan ja mietti. Koiran yli-inhimillisellä taidolla minulle selvisi, että se muisteli, kuinka Klaudia oli pyhä pyhän jälkeen ajellut pyörällä Värtsilän kirkkoon ja astellut kuuluvalla tavalla kirkon käytävää paikalleen.

    Sitten se ukko alkoi kirjoittaa läppäriinsä. Varmaankin juuri sitä, mikä tuossa edellä on julkaistu. Sillä kun on tapana muistella menneitä ja lörpötellä nuorempien kiusaksi. Mutta minua se rapsuttaa ja minä tykkään siitä.

  5. Hieno juttu! Jouko on kirjoittanut paljon juttuja eri lehtiin, mm. Eränkävijään. Värtsissä olemme saaneet nauttia pääasiassa hänen kirja-arvosteluistaan. Lukeminen kannattaa aina! Jouko on luvannut julkaistavaksi muitakin kirjoituksiaan Värtsi lehdessä.

    Varmasti kannatti tehdä äidin kanssa matka lappiin. Hieno teko ja matka. Kirjoitus on koskettava.

    Minäkin vein äitini lappiin. Äitini unelma oli päästä edes kerran elämässään Inarinjärven rannalla käymään. Tätä matkaa olivat suunnitelleet isäni kanssa. Suunnitelman asteelle jäi kuitenkin heidän yhteinen matka sinne. Olen tyytyväinen ja ylpeä, että sain olla mukana ja järjestämässä äitini unelmien kaukomatkaa lappiin! Onhan se Inarinjärvi hieno. Siitä on tehty laulukin.

  6. Tarinan mummo ei olekaan mikä tahansa
    ”kilomummo”, vaan hän on tuonut tapahtumiin vauhdikasta
    mummoenergiaa.

    Eränkävijä on metsästäjien ja kalastajien perinteikäs
    lukemisto jo useammalta vuosikymmeneltä.

    Onnittelut voittoisasta kirjoituksesta!

  7. Aivan mahtavan tunnelmallinen tarina. Alkaa tehdä mieli nuotiolohta!

  8. Jouko. Tuota reissua ei tarvitse katua. Äiti oli reissunsa ansainnut.
    Mukavat muistot.
    Äiti oli mukavaa matkaseuraa ja ilahdutti langinkoskelaisiakin seurakunnan lapinmatkalla joskus 80 luvulla. Äiti osasi nauttia.
    Nyt tuli ikävän tippa silmään.

  9. Huikea tarina. Se tempaisi lukijan mukaansa! Taidokasta sanan käyttöä ja mielenkiintoinen tarina. Lämminhenkinen suhtautuminen niin äitiin, isään kuin kaikkeen ympärillä olevaan. Jouko on mestari kirjoittamaan – aivan ansaitusti tämä juttu sai ensimmäisen palkinnon. Onnittelut! Sirpa

  10. Varmasti ikimuistoinen reissu Joukolle.

    Lukukokemuksen myötä nyt myös meille Värtsiläisille.Kiitos.

  11. Kiitosta kiitoksen päälle. Niin pitääkin!

  12. Kyllä on ihanan liikuttavasti kirjoitettu tarina. On teillä iloisen oloinen äiti.
    Pusan Mirja

  13. Kiitos Jouko tarinasta ja onnea palkinnosta ja eikun jatkoa eränkävijään

  14. Ne ovat ihan oma rotunsa nämä karjalaismummot. He ovat niin sympaattisia ja aitoja, kuten tämä ”Lauti”, oma anoppini, Lahja N. ynnä muut. Toivottavasti ei ole uhanalainen laji!

  15. Hyvä kalajuttu. Harmi, että mummo sai niin suuren kalan, ettei se (kala) mahtunut kuvaan.

  16. Mitä olisi maailman ilman mummoja?

    Onnittelut kirjoituskilpailun voitosta!

  17. Hyvä juttu mummosta.
    Nykymummot Suomenmaassa ovat nykyaikaisia ja moderneja ajassa mukana olevia tietotekniikan hallitsevia. Mummot osaavat lapsenlapsilleen opettaa käytännön läheisiä asioita ja hauskuttaa opettamalla tytöille kauneuden hoitoa. Pojille ukit opettavat käytännön läheisiä tekniikan asioita, joita jokapäiväisessä elämässä tarvitaan. Mummit ja ukit ovat tukena lastenlastensa arjessa niin kuin ovat olleet menneet sukupolvetkin. Mummeilla ja ukeilla on roolinsa myös nykypäivänä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *