Kuten monesti aikaisemminkin jään auton kyydistä pois muutamaa kilometriä ennen mökkiä. Miten mukavaa onkaan kävellä hiljaisessa luonnossa. Kun vauhdin pitää sopivana, ei vaivaa vilu eikä edes hengästytä. Ja voihan sitä välillä pysähtyä ihailemaan huurteisia puita ja kaukaisia vaaroja, jos jalka liian rapsakasti on alkanut nousta. Miten onnekas sitä onkaan! Asiat eivät voisi paremmin olla. Velat on maksettu, kuntokin kutakuinkin kohdallaan hyvän terveydenhuollon ansiosta. Olo on lähes auvoinen siinä astellessani eteenpäin.
Yhtäkkiä kuuluu kova jyminä takaapäin. Lentokone? Mutta miten se nyt tuolta suunnalta? Normaalit lentoreitithän kulkevat ihan ristikkäin tämän äänen kanssa. Hetken päästä ääni vaimenee alkaakseen uudelleen entistä kovempana. Tuleeko niitä kaksi? Sielläpä ne korkealla ilmassa lentelevät, ja minä täällä maan matosena kuljen. Mikäpäs tässä! Jatkan matkaani koko ajan kuulostellen. Järki tolkuttaa, ettei sieltä mitään lentokonetta voi tulla. Ääni lähenee lähenemistään. Nyt huomaan, että maata pitkin se ääni kuitenkin lähestyy. Kohta joudunkin hyppäämään melkein ojaan väistääkseni valtavaa rekkaa tyhjän peräkärrin kanssa. Se tyhjä perävaunu olikin pitänyt sen mahtavan metelin kuoppaisella tiellä. Pian samainen auto tuli takaisin käytyään jossakin kääntymässä. Se pysähtyi ottamaan kannonkantturoita kyytiinsä. Oikeastaan minulta pääsi pieni helpotuksen huokaus, kun metelin aiheuttaja olikin näin arkinen vekotin.
Kun saavuin mökille, oli mies jo pilkkiavannon reunalla onneaan kokeilemassa.. Hänellä oli vilahtanut samansuuntaisia ajatuksia kuin minulla. Silloin tajusin, miten syvällä SE on. Meidän sukupolvi, jolla on muistissaan sodan aika, sen aiheuttamat menetykset, kenties omakohtaiset kauhukokemukset, puute ym. ei voikaan unohtaa. Arkisten askareitten, juhla-aikojen, pienten harmien ja auvoisuudenkin alla SE huomaamattomana muhii. Se on se kamala sodan pelko.
Irene Peuhkurinen
Traumatakaumia on itsellänikin ilmennyt
kovien, ja varsinkin yllättävien, jyrinöiden tai
pamausten takia. Moneen noloonkin tilanteeseen
olen joutunut kun ”lyön maihin” vaikkapa keskellä
tietä.
Ei ole naurun asia. Kaikki tämä perua sota-ajasta
ja alle kaksi vuotiasta hätyytelleestä lentokoneesta
kotipihalla Pälkjärven Ilmakassa.
Rintamapalveluksessa olleiden miesten (ja naisten) traumathan ovat olleet tuttu ilmiö aikanaan miltei jokaisessa perhekunnassa, mutta mielestäni myös Irenen, Pentin, Tellen ja tietysti vaikka kenen tahansa sodan sukupolven ihmisen mainitunlainen lapsuudesta saakka varjostanut traumaattinen pelko on erittäin ymmärrettävää.
Monet ”kallonkutistajat” ym. asiantuntijat ovat tutkimuksissaan päätyneet arvioon, että nimenomaan erinäiset psyykkiset sodan arvet jopa vielä tietyllä tavalla siirtyvät sukupolvelta toiselle niin, että ehkä keskimäärin vasta neljäs polvi saattaa olla niistä kutakuinkin vapaa!
Minäkin – ”nuori” mies – näen silloin tällöin sotaunia, joista jotkut ovat jopa vielä varsin konkreettisen tuntuisia. Varsinaista kauhunomaista pelkoa en ole niissä kuitenkaan selkeästi tunnistanut, vaikka olenkin jossakin unessa ollut aivan taistelijankin roolissa.
Missä määrin nämä unet sitten mahdollisesti juontuvat setieni ”perimästä”, on tietysti varsin vaikea arvioida. Oma hyvinkin merkittävä osuutensa niihin on eittämättä aktiivisella maanpuolustusharrastuksellani (mm. sadoilla harjoitusvuorokausilla ja perehtymilläni sekä kirjallisilla että kuvallisilla sotadokumenteilla) ja sitä myötä muodostuneilla, voisinko sanoa, tietynlaisilla ”tuntosarvilla” joilla tulee analysoitua esim. median tuottamaa jokapäiväistä uutistarjontaa.
Kerron vielä asiaan liittyvän esimerkin eläinmaailmasta:
1940-luvun lopulla isäni renkiystalossa Vieremällä oli ollut yhtenä työhevosena sodasta kutakuinkin fyysisesti ehjänä selvinnyt suomenhevostamma. Se oli rintamaolosuhteissa oppinut/opetettu lentokoneen äänen kuuluessa maastoutumaan sotilaiden tavoin.
Tästä sille oli jäänyt sinänsä terveellinen pinttymä, että kyseinen ääni merkitsee vaaraa. Kun tällä hevosella sitten rauhan jo tultua tehtiin pellolla töitä ja harvakseltaan sattui pieniä koneitakin silloin tällöin taivaalla liikkumaan, niin sen askellus oli aina päättynyt välittömästi ja se oli käynyt hiljaa paikalleen istuvaan asentoon. Kun tilanne oli ohi, matka jatkui jälleen!
En ole itse kokenut sotaa enkä evakkomatkoja, mutta niistä
kotona kuulemani vuoksi olen varmasti ”perinnetrauman” kantaja.
Näiden kertomusten lisäksi on iän myötä tullut uudenlainen kiinnostus
sukulaisten kokemuksiin liittyen, joka osaltaan lisää tuskaa.
Metsäpalojen tähystyslentoja suorittavien pienkoneiden ja hälytyssireenien testausäänet
hätkähdyttävät aina kummasti.