Kirjassani Värtsilän kirkot ( ss. 101-102) kerron messun kulusta aloittaen kellotapulin alta ja päättyen kotimatkalle lähtöön. Sitten jatkan:
Tällaiset ovat kirkonmenot Värtsilän kirkossa. Niitä varten 1990-luvun alkupuolella kaivettiin kirkko ja seurakuntakoti esille puiden seasta ja valaistiin valonheittimillä. Värtsilän toinen kirkko on keskellä kylää, niin kuin oli myös ensimmäinen, rautatehtaan rakentama kirkko, keskellä kylää.
Tärkeämpää kuin kirkkorakennuksen sijainti on kuitenkin se, että usko on keskellä elämää. Mutta usko tarvitsee kokoontumista Sanan ja sakramenttien yhteyteen. Ilman niitä ei synny uskoa eikä se ilman niitä elä. Siksi on elämän vakava asia se, mistä apostoli kirjoittaa Kirjeessä heprealaisille:
– – (Hepr. 10: 19-25) —
Apostolin tekstin jälkeen kirjassa on kuva, jonka alla seuraava teksti:
Sodassa palaneen kirkon ja sen edustalla sijaitsevien sankarihautojen muistomerkki paljastettiin Venäjän Värtsilässä 9.8.1992. Puhumassa kunnallisneuvos Uuno Matikainen, airueina Reino Varis ja Hilkka Reijonen.
Kuinka kauan palavat nykyisen kirkomme edessä olevat kaksi ledpolttimoihin pimeän tultua tultua syttyvät valot? Entä kirkon takapihalla – turhaan – loistava valopylväs? Tai kolme valonheitintä Leminrinteen hautausmaan keskusristin ympärillä?
1950-luvulla istui joukko seurakunnan nuoria Leino Hassisen kanssa juttelemassa. Aiheena oli kristittyjen vastuu maailmassa. Tapaus palasi taas muistiin, kun seurasin Nenäpäivän konserttia TV:sta. Muistin, kuinka kysyin Leinolta, mitä se hyödyttää, jos me nyt alamme kantaa tuota vastuuta. Siihen Leino tokaisi: ”On parempi, että edes jossain palaa pieni tuikku kuin että kaikki valot olisi sammutettu!” Leinon opetussanat palasivat aivolyhtyyni, kun kuuntelin TV:n äärellä tunnetun tähtitieteilijämme Esko Valtaojan fagotinsoittoa pitkäksi venähtäneen parran takaa.