Olimme Kaustalla kappiistelemassa yöpuulle kun mieltäni alkoi askarruttaa kysymys mikä ero on riihellä ja puimaladolla. Vastaus oli tietenkin saatava heti ettei yäunet menisi sitä mysteeriä mietiskellessä.
Ennen kuin puoliso ryhtyi (vastahakoisesti) selventämään asiaa hän halusi tietenkin tietää, että mistä ihmeestä se nyt pätkähti päähän? No siitä, kun tuossa mäellä oli aikoinaan riihi ja sen takana alarinteessä puimalato.
”Riihi oli vanha puintipaikka riihessä kuivatulle viljalle. Puinti tapahtui riusalla. Puimaladossa ei ollut lämmitystä. Siellä puitiin sinne ajettu vilja ja se tapahtui konepuintina.” No, entäpä jos ei ollut puimalatoa? ”Siinä tapauksessa vilja voitiin puida konepuintina vaikka suoraan seipäältä, mutta riihtä käytettiin silloinkin jyvien kuivatukseen.” Entäpä jos ei ollut omaa riihtä, missäs se vilja silloin kuivatettiin? ”En tiedä, ja nyt hyvää yötä!”
*
Puintiasia ei jättänyt minua rauhaan vielä seuraavanakaan päivänä. Sattuipa siihen sopivasti mökkinaapurikin kylättelemään joten halusin jatkaa puintia kahvikupposen ääressä. Muistan heidäkin pellonreunansa vanhan riihen.
Minulle selostettiin tuulto- eli puhalluskoneet, silpunteot, ahinlaudat, olkikuvot, lakeiset… Miehet kävivät pitkän keskustelun yksi- ja kaksiteräisen (tai kuinka monta niitä teriä lie ollutkaan) silppukoneen eroista. Heitä kuunnellessani tulin tulokseen, että en ole oikea henkilö kertomaan ”puintapäivästä” koska en ole sellaista koskaan edes kokenut enkä nähnytkään kuin elokuvissa.
*
Siirrynkin siis muistelemaan mummolan viljakuivaamoa Viinijärven Ristonkankaalla. Pärekattoinen, punaiseksi maalattu, kaksikerroksinen kuivaamo oli särkän kupeessa sijainnut maalaistalon pihapiirin kauimmainen rakennus. Meistä lapsista se oli mitä viehättävin paikka. Saatoimme hiippailla sinne sadepäivänä satukirjat kainalossamme, niitä oli rattoisaa lueskella kuivaamon yläkerrassa olleiden olkiposteleiden päällä. Viljalle tuoksuva yläkerta oli luudittu puhtaaksi ja sinne oli levitetty nukkumapaikkoja kesävieraiden varalle. Ainakin nuoretparit yöpyivät mielellään kuivaamon hämyisessä tunnelmassa.
Alakertaan meitä oli jostain syystä kielletty menemästä, ehkä jyrkkien portaiden takia. Kaiteen yli kurkkimalla saimme selville, että siellä oli sementtilattia ja liuskakivinen tulisija ja että sieltä johti pariovet ulos ahomansikoita kasvavalle pelto-tierakkeelle.
Kuivaamo-idylli sai kuitenkin tumman varjon kun sen kupeelle täytyi kaivaa suuren suuri kuoppa johon haudattiin muistini mukaan ainakin yksi hevonen ja varsa, jos ei enemmänkin. Yöllä oli kova ukkonen ja kuivaamon ympärillä laiduntaneet hevoset tulivat asuinrakennuksen läheisyyteen turvaa hakien. Ne jäivät seisomaan suuren kuusen alle, veräjän viereen. Salama iski puuhun ja siitä aitaan ja hevosiin. Voi sitä surun päivää!
*
Mutta elettiin kuivaamossa iloisiakin aikoja. Nuorisoseuran tanhukurssit järjestettiin mummolassamme, osallistujina parikymmentä nuorta Viinijärven lähikulmilta. Kurssin vetäjä oli railakas nuori nainen Nurmeksesta. Taisivatpa kaikki kurssin pojat häneen salaa ihastuakin. Me keskenkasvuiset seurasimme tarkasti kuivaamon tanhuharjoituksia ja pääsimmepä mukaan Ristinpohjan lavalla pidettyihin juhliinkin joissa tuo kansallispukuinen tanhuporukka esiintyi. Siellä minua haettiin elämäni ensimmäisen kerran tanssiin. Se oli tango ”Hiekka vain, pölynvalkoinen hiekka vain”…
*
Jos mummolan kuivaamo veti meitä lapsia puoleensa, niin äitikin kertoi usein tarinaa kuinka hänen kuusivuotias Viki veljensä pyysi opettajalta vapaata kun kotona oli puintipäivä. Tämä tapahtui kaksikymmentäluvun lopulla. Viki oli Pälkjärvellä Ilmakan kansakoulussa kuunteluoppilaana. Lupa oli myönnetty ja opettajan aviomies, kanttori Martti Kilpiranta lienee käynyt ottamassa jutun liitteenä olevan valokuvankin ”todisteeksi” työelämään tutustujasta.
Nyt jäänkin odottelemaan josko joku toinen innostuisi kertomaan meille tarkemmin syksyn työntäyteisitä puintipäivistä. Joko niistä entisistä ahoksista tai nykyisistä leikkuupuimureista. Ei tarvitsisi enää yösydännä pohdiskella mikä ero oli riihellä ja puimaladolla.
Teksti ja kuva: Tellervo
Hieno teksti,muistan Riihihikuivatun ja Riusalla puidun ruispuuron (Hutun) maun, ah se oli hyvää!
Oikein mukava ja arjenmakuinen muistelus taas Tellervolta. Joskus taisin minäkin olla puimaladossa jonkinsorttisena olkipoikana, mutta eipä siitä ole paljon kertomista. Tartuin tähän aiheeseen oikeastaan tuon jutussa mainitun Ristinpohjan lavan vuoksi. Jos nyt oikein muistan niin Lösmän lavaksi sitä paikalliset sanoivat. Siellä minäkin ensimmäiset tangoni olen ujona ja arkana veivannut joskus 50-luvun loppupuolella. Tuskin edes uskalsin tyttöjä jututtaa. Mahtoikohan noina iltoina soida ”Hiekkaa vain”. Eipä ole jäänyt muistiin.
Kauan sitten puretun lavan paikkakin alkaa jo olla vaikeasti muisteltavissa, vaikka Ristinkylälle kulkiessa pyrkii katse joskus Lösmän lavan suuntaan kääntymään.
On henkilökohtaisa kokemuksia riihipuinnista,kyllä siitä romantiikka
oli kaukana.
Ajettiin lyhteet riihelle ja ne ladottiin pystyyn parsille,sen jälkeen
alkoi riihen lämmitys.
Ahoksen kuivumisen jälkeen alkoi sitten se varsinainen puinti.
Aamulla viideltä herätys joka tuntui kyllä joskus raskaalta.
Sitten lyhteitä alas parsilta sen verran mikä mahtui lattialle.
Lyhteiden pannat poikki ja sitten alkoi riusan pyöritys.
Tähän riusan pyöritykseen ei ollut koulutusta,mutta sen oppi kun
sai muutaman kerran mojovan iskun kyynärpäähän.
Sen jälkeen oljet ravisteltiin ja laitettiin kuvolle ja jälkeen
sama uudelleen niin kaun kun lyhteitä riitti.
Tämän jälkeen oli jyvien tuuletus ja sitten jyvät säkkiin.
Homma ei päättynt tähän, hevonenen valjaisiin ja uusi ahos riiheen.
Sitten pääsi saunaan,pölyisen homman jälkeen.
Tämä on alle 15 vuotiaan kokemuksia.
Mukava kuvaus Tellervolta.Muistan kun lapsena Espoossa asuessa oli
puimahuone.Tosin siellä ei enää oltu puitu,mutta se olikin meidän lasten leikkipaikka sateella.Eipä tosin ollut puimakonettakaan,iso
mankeli jonka päällä oli kiviä.Ruumenhuone siinä vieressä,sehän oli
oiva piilopaikka kun leikittiin piilosta.Asuimme vuokralla semmoisessa talossa jossa oli maanviljelyä ollut ennen.
Hiekkaa Jorma Lyytisen esittämänä
https://www.youtube.com/watch?v=hsBwWoMQ1mI
Reijo Taipale – Hiekkaa vain……
http://www.youtube.com/watch?v=9SaVfVNtDoo
Jopas sattui sopivaan saumaan tämä
”Puintapäivä”.
Illalla katsomme Pälkjärven pitäjäseuran
tarinaillassa Liperi Seuran tuottaman
dvd:n ”Siemenestä suuvärkkiin – ruisleivän runollinen
tarina”. Kirjailija Heikki Turunen ja näyttelijä
Hannu Virolainen ovat tehneet siihen runollisen tekstin.
40 min kestävä filmi kuvaa ruisleivän tietä siemenestä
leiväksi. Oikein odotan, että siinä näytetään puintiakin
ennen ja nyt.
Ajatukset lipsahtivatkin Hiekkaa vain -tangon tahdissa
Heikki Turusen Simpauttaja -elokuvaan. Siinähän on muistaakseni
viljankuivaamo-kohtaus ja taustalla soi tango ”Umico san”…
Liperi on tunnettu Leipäpitäjä. Tuo Ristinpohjan lava – jossa
Seppoilmarikin on tanssahdellut – on Liperissä kuten myös
Viinijärvikin. Laskeskelin, että olemme olleet siellä
vuonna 1956 tai 1957. Valottomilla pyörillä sinne poljettiin,
vettä satoi kuin aisaa, ainakin menomatkalla. Mutta lystiä
piisas.
Meillä kotitilalla oli POMO-niminen puimakone jota pyöritettiin Zetror- nimisellä traktorilla. Sillä puitiin myös naaapurien viljat. Puimakone siirrettiin joko traktorilla vetämällä tai peräkärrillä. Isot oli puintitalkoot 1960-luvulla vielä.Yhdessä naapurissa muistan olleen riihen, jossa meidän ruiskin käytiin kuivaamassa, ainakin osa sadosta. Itse taisin olla ”ruumenpoikana”, eli huolehdin siitä että puimakoneesta tulleet ruumenet eivät tukinneet ”masiinaa”. Olihan se tosi tärkeä työ alle kouluikäiselle pojalle. Vanhempana pääsin jo ”puhallinkoneen” käyttäjäksi, eli sain laittaa puimakonesta tippuneet olet puhaltimeen.Puhallin silppusi olet lyhyeksi ja siten hyvin lehmien ja karjan kuivikkeeksi sopivaksi.
On hienoa että sinä Tellervo olet löytänyt kuvan oikeasta elämästä. Kun minä olin lapsi Kaustajärvellä ei enää silloin viljaa puitu riihessä. Kaustajärvellä oli kylän yhteinen puimakone muistaakseni Sampo merkkinen jota pyöritti maamoottori. Viljat kuivattiin seipäällä ja kuivana vilja ajettiin latoon puintia odottamaan. Hevosen vetämänä puimakone siirtyi talosta toiseen jalaksilla. Maamoottori siirtyi hevoskärrinlavalla. Miehet kankien kanssa nostivat moottorin lavalle puintipaikkaan matkaamaan. Puimaladossa oli leveät ovet läpiajoa varten. Puimakone oli ladossa ja maa moottori ulkona. Ristiremmi joka ei pudonnut päältä pyöritti puimakonetta. Vilja hangolla nostettiin syöttäjän ja viljan käsitteli puimakone.
Jatkoa puimakoneella puimiseen. Syöttäjä kun siirsi sopivasti opittuna viljan tähkäpäät edellä ”siimapyörään” jolla oli nopea pyörintänopeus, silloin jyvät eroituivat tähkäpäästä. Puimakone eritteli jyvät ja akanat. Jyvät saatiin ”viholais säkkeihin”. Säkit olivat päällekkäin. Painovoima huolehti, että jyvän laatu oli säkin sijainnista riippuvainen. Puimakoneen loppupäästä tuli oljet ja ruumeneet. Oljet käytettiin eläinten alaisimina ja appeena silputtuna veden, sekä jauhojen kanssa hevoselle ravinnoksi. Rikkaruohonsiemenet myös puimakone pystyi erottamaan, jotka heitettiin metsänreunaan kompostoitumaan.
Nyt on edellisessä kommentissani mainittu
ruisleivän tarina nähty ja kyllä siinä
puitiin viljaa riihessä vanhaan malliin.
Samaan syssyyn tutustuimme vanhoihin työtapoihin toisenkin
videon myötä. Siinä kerrottiin pellavasta.
Mahdoton on ollut työmäärä pellavankin kasvatuksessa
ja käsittelyssä. ”Pellavalyhteitäkin” kuivattiin joko
riihessä tai saunassa.
Kiitokset kommentoijille näihin muistelutalkoisiin
osallistumisesta.
Hyvä kirjoitus ja hyviä kommentteja. Ei ole juuri lisättävää. Tuosta puintipäivästä sen verran ettei se ollut mikä tahansa päivä, vaan se saattoi olla pienen kylän yhteinen puintipäivä. Eihän kylässä kovin monella ollut puimakonetta.
Sitten tuohon kysymykseen riihestä ja puimaladosta. Vielä silloin kun oli jo puimakoneita niin riihtä tarvittiin riihitetyn viljan ”savustukseen” joka kuitenkin puitiin puimakoneella. Puintipäivänä oli meillä pikkupojillakin tarpeellisen tuntuista tekemistä. Kellä ruumenpoikana kellä mitäkin.
Olisikin kiva tietää miten nykyisin tehdään riihitetty ruis
Nuo puintipäivät olivat hauskojakin, koska naapurukset
kerääntyivät kotikulmillani puintitalkoisiin. Puimakoneet
kiersivät talosta taloon. Juttua riitti.
Lintulassa oli kaksikerroksinen puimalato, talon ja maantien välissä. Maantieltä nousivat vetosillat yläkertaan. Sinne vietiin puimaton vilja. Kun syksy eteni ja varsinkin lähestyi joululoma, alkoivat puimapäivät.
Vilja syötettiin hangoilla alakertaan puimakoneen kitaan. Se erotti siitä jyvät ja korret. Korret kasattiin alakertaan, ja jyvät vietiin takaisin yläkertaan kuivuriin, mistä ne kuivatuksen jälkeen laskettiin takaisin alakertaan. Kuivurin lämpö tuotettiin puuta polttamalla.
Kuljetukseen käytettiin eri työvaiheissa hevosta, traktoria, hankoa ja sähköä. Joululomia eivät kakarat makoilleet, vaan heiluivat puimaladossa kukin voimiensa ja taitojensa mukaan. Äidin valmistavan ruuan äärellä ei entrattu. Kahvitauot olivat taivaallisen hyviä.
Niinpä vielä nytkin muistan mummon opetuksen ruokapöydästä: ”Erkki, se on Jumalan viljaa!”
Kovin on tuttua hommaa Erkki.
Traktorin perässä olevalla myllyllä eläimille tarkoitettu vilja jauhettiin. Ohra josta ohrakokkoa tehtiin ja leipäruis jauhot käytettiin kunnan myllyssä Värtsilässä jänisjoenvarressa. Ruisleipää ei silloin kohotettu hiivalla vaan oli juuri edellisestä leivonnasta jätetty, joka kohotti leipätaikinan. Tällä menetelmällä tehty leipä sopii myös herkkävatsaiselle ihmiselle eikä tarvitse kärsiä ilmavaivoista. Nykyäänkin marketeista löytyy juureen tehtyä leipää. Leipäjuuri oli saatu edelliseltä sukupolvelta. Monet leipäjuuret ovat varmaa menetetty kylien autioitumisen mukana ja tyhjät leipätiinut hylättyinä odottavat leipojan käteviä käsiä.
Muistan kun tuli kotitarvemyllyt traktorinperässä olevat, joilla eläimille jauhatettiin jauhot.
Kaustajärven kaupalla olin lapsena kunteelemassa ja katsomassa ympäröivää elämää. Paavo Muranen saapui kaupanpihaan jyväsäkkikuorma hevosenreessä. Joku kylän miehistä kysyi häneltä minne viet jyvät jauhettavaksi. Paavo vastasi: Mennes mänöö tulles tulloo vijat vien Hassiseen.