Voimanaisia

Voimanaisia Pälkjärveltä

Lyydiä Niskanen s. Pesonen Isä jäi leskeksi kymmenen avioliittovuoden jälkeen 38- vuotiaana. Hän oli vielä kyllin nuori solmiakseen uuden avioliiton. Sitä paitsi hänellä oli siihen myös välitön tarve; Leena- äiti oli jo iäkäs meitä pieniä hoitamaan. Tiedän hänen katselleen uutta elämänkumppania kotiseutua kauempaa, Lappeenrannasta, jossa hän oli niihin aikoihin töissä. Kun vieras nainen vieraili kerran kotonamme, aavistin, mistä oli kysymys. Mutta isäni apella oli myös tähän asiaan sanottavaa. ”Se Lyyti siun on otettava”.

Lyyti- tätimme oli voimakas tahtoihminen ja käskijäluonne, jotka ominaisuudet näyttäytyivät joskus kiukunpurkauksina. Oliko se ehkä hänen vaistomainen selviytymistapansa? Minusta tuntui joskus, että jäin vaille hänen ymmärrystään. Uskon kuitenkin, ettei tätimme häijyyttään näin käyttäytynyt, koska hänen luonteeseensa kuului myös toisenlainen ominaisuus. Äitiys oli hänelle itsestään selvä asia; hän ei tehnyt eroa meidän ja omien lastensa välillä, vaan kaikki me olimme hänen lapsiaan ja saimme hyvän perushoivan. Vielä sairasvuoteellaan, jolta hän ei enää noussut, hän kysyi minulta ensimmäisenä, kun olin tullut häntä katsomaan, olinko saanut ruokaa ja olinko levännyt matkan jälkeen.
Se mitä tätimme olemuksessa aikanaan en riittävästi ymmärtänyt, on kirkastunut minulle vasta ajan myötä. Käytännön kannalta tätimme henkinen ja fyysinen tarmo oli aivan suurenmoinen asia. Hän oli vikkeläliikkeinen, väsymätön työntekijä ja kaikesta huolehtija, usein myös liikaakin. Hänen persoonallisuutensa myönteisiä ominaisuuksia tarvittiin varsinkin silloin, kun isä lähti kesäisin kauas työmatkoille, jolloin maa- ja kotitalousasiain hoito jäi tätimme huoleksi. Mutta vielä enemmän hänen kaltaistaan ihmistä tarvittiin silloin, kun jouduimme kaksi kertaa jättämään kotimme riistäjän käsiin ja lähtemään tuntemattomalle evakkotielle. Aivan ratkaisevan tarpeellinen tätimme murtumaton tahto oli syksyllä 1944, kun minun ollessani rintamalla ja kiireellisimmän avakuoimisvaiheen aikana isäämme kohtasi äkkikuolema.
Lyyti- tädillä oli myös ehtymätön varasto sananparsia. Kerrontansa uskottavuuden vakuutteluna hän usein käytti ilmaisua ”sano miun sanoneen”. Sananparret eivät olleet korulauseita; ne sisälsivät kansanviisautta ja samalla havainnollistivat kerrontaa. Hänen lukuisia sanontojaan olivat muun muassa ”pataluha” (kastumisesta ja väsymisestä puheen ollen); ”takuuksien takana” (kun esine oli vaikeasti löydettävissä) ; hyvä laps hyppevää, paha laps` lankivaa” (onnettomuuteen päättyneestä lapsen leikistä) ; ” vuos vanhan vanhentaa, kaks` lapsen kasvattaa”; on kun rikkaan muvanvetotie” (rintapieleen valuneesta ruoasta); ” tuliilla on lyhyt nenä” ( yllättävästä vieraasta); ” ei ou olematonta eikä tekemätöntä hyvvee”; ”männöö tuaks, niin mänköön tuattomaksii”) (esim. huonosta avio- onnesta). Suun syyhyäminen enteili vieraiden tuloa, mutta nenänpään syyhyäminen kuolinsanomaa. Tätimme jos kuka ylläpiti perinteitä, kantoi kotiseutuaan aina hautaan asti puheenparressaan ja karjalaisessa elämäntavassaan.

Sulo Niskanen: Elämäni eilispäivää etsimässä

Kevät 1940; Lyydia Niskanen, Hanna Heinonen ja Maria Pesonen

Korjaustyö oli parhaillaan ja helluntai tulossa. Me evakkoemännät aloimme neuvotella, mitenkäs nyt piirakat paistetaan. Mutta kyllä se asia vain siitä järjestyi. Niskasen emäntä ajeli piirakan kuoria saunan eteisessä, Heinosen emäntä ja minä tuvan porstuassa. Kyllä meitä emäntä Heinosen kanssa kovasti nauratti, kun me sitten yhdistelimme piirakat tuvan puolella rakennustelineitten alla polvillaan. Kyllä karjalaisen on karjalanpiirakat saatava vaikka missä tilanteessa. Sitten me hilasimme piirakkalaudat telineitten alta uunin luokse ja paistoimme. Tuntui, että on helluntai evakonkin mielessä, kun piirakoita söimme.
Karjala n:o 43 1970, Maria Pesosen evakkomuistoja.

Riitta- siskon lapsuusmuisto

Keväällä 1947 ostimme tilan Niittylahden vehkapurolta ja pääsimme oman katon alle. Vanhat rakennukset, tuvan ja kamarin käsittävä mökki, navetta ja ulkorakennukset saivat alkuun kelvata sellaisenaan. Hirsimökkiä hallitsi ajan tavan mukaan suurikokoinen sydänmuuri. Porstuasta oli pääsy ruokakomeroon. Mökin viereen rakennettiin uusi talo, johon osittain hyödynnettiin vanhan mökin hirsiä. Talosta tuli rintamamiestalon tyyppinen, jollaisia nousi joka puolelle siihen aikaan. Vintille haettiin Vehkapuron koulun opettaja- Jennyltä sanoma- ja aikakauslehtiä eristeeksi, joiden päälle sahajauhokerros levitettiin tiiviisti. Rakennus sai pärekaton. Navetta uusittiin myös. Tiilet valmistettiin itse sementistä ja hiekasta valamalla. Työtä oli paljon. Elettiin omavaraistaloudessa, joten ruoasta ei ollut puutetta, vaikka muutoin oli puutetta kaikesta. Kortilla oli leipä, vaatteet ja kahvinkorvikekin. Rakennustöissä sattui muutaman vuoden ikäiselle Maijalle haaveri. Hän kolkutteli vasaralla isänsä mukana navettarakennuksessa. Vasara osui juuri paikalleen asennettuun ikkunaruutuun, joka helähti iskusta rikki. Noihin samoihin vuosiin hänelle sattui myös vahinko kanojen kanssa. Meillä oli kanaemo, joka tapasi tuoda poikasensa sisälle ja peitellä ne lattialla siipiensä suojaan. Maija oli keksinyt ottaa päiväunille mennessään kanalta poikasia omien ”siipiensä” suojaan seurauksella, että hänen herättyään vierestä löytyi kuolleita kananpoikia.
Olin eräänä syksynä paimenessa ja sain elämäni ensimmäisen appelsiinin evääkseni. En tiennyt, miten sen olisin syönyt, mutta kaivoin siihen jotenkin reiän, josta tuli mehua. Maku ei kuitenkaan minua miellyttänyt, joten appelsiini lensi pallona metsään. Kävin koulua. Sotakummeilta sain paketteja, joissa oli heidän omien lastensa vanhoja vaatteita, mutta silti mieluisia.
Oli talvi. Minulta leikattiin umpisuoli. Einari vei minut hevosella kotoamme 16 kilometrin matkan suoraan Joensuuhun sairaalaan, jossa aluksi henkilökunta kieltäytyi vastaanottamasta minua, olisi pitänyt olla lähete. Einari kirosi ja sanoi, ettei hän ota vastuulleen tytön henkeä. Sitten tulikin kiire leikata, kun umpisuoli oli ehtinyt puhjeta, Mieleeni on jäänyt Alpo- veljen ja Väinö- serkun vierailu sairaalassa, en kai ollut kaunista katseltavaa, koska Alpo pyörtyi minut nähdessään.

Helvi- äiti

Kangaspuut olivat uudessa tuvassa talvisin tuttu näky. Syksy ja alkutalvi olivat kehräämisen ja neulomisen aikaa, mutta kun valon määrä kevättalvella lisääntyi, tuli kankaan kudonnan aika. Äitini käymä Kotiteollisuuskoulu antoi hänelle monenlaiset valmiudet. Taitavana kehrääjänä hän osasi kehrätä pellavasta hienon hienoa aivinalankaa tai karheampaa rohdinlankaa ja kutoa langat kankaiksi. Ennen kuin päästiin kutomaan, oli pellava kasvatettava, korjattava ja liotettava. Korsien kuivatuksen jälkeen kuidut loukutettiin, lihdattiin ja häkilöitiin, jonka jälkeen pellava kehrättiin tulevan käyttötarkoituksensa mukaisesti. Myöhempinä vuosina taidekäsityöntekijät toivat äidilleni pellavia kehrättäväksi. Näin saivat mieleisiään lankoja.
Samoin äiti käsitteli myös lampaanvillan, josta hän neuloi sukkia ja lapasia. Lampaat kerittiin, jonka jälkeen villa pestiin. Nypitty villa karstattiin hahtuvamaisiksi pötköiksi, jotka kehrättiin langaksi. Harmaata lankaa saatiin, kun valkoiseen villaan sekoitettiin mustaa villaa. Lankoja myös värjättiin, jolloin saatiin muitakin värejä neuleisiin.
Vanhat vaatteet pestiin ja leikattiin matonkuteiksi. Oman vaatehistoriansa saattoi lukea vuosienkin jälkeen lattialle levitetyistä iloisenkirjavista räsymatoista. Kylän emännät vaihtoivat keskenään kudontamalleja. Niitä äidin kutomia mattoja meillä tytöillä on vieläkin käytössä. Noina vuosina ihmisten kädet eivät juuri koskaan levänneet. Ja jos hetken lepäsivät, jaksoivat tehdä taas entistä enemmän.

Evakkoäitien muistoksi muistoja kokosi: Maija- Liisa
Kuva: Pälkjärven pitäjäseuran kokoelmasta