Vapepa 50-vuotta

Vapaaehtoisen  pelastuspalvelun  (Vapepa)  50 vuotis juhlaa vietetään Tampereella

Pohjois-Suomen Vapepan aktiivit järjestivät juhlavaelluksen 15.6.2013 vapepan synnyinsijoille Lappiin. Olen kopioinut allaolevan tekstin heidän sivuiltaan osoitteesta http://vapepa.fi/oulu/vapepa-vaellus-0

Alpo Rummukainen

Vaellus Vapepan syntysijoille.

Taustatietoa.

Menehtyneen tytön, Anja Kumpurinteen, tarinan on kertonut Risto E. Jokinen lähteenään suuretsintään liittyvät poliisipöytäkirjat vuodelta 1963. Alkuperäisteksti on julkaistu aiemmin Muonion Kairoilta I-III kirjasarjassa. Lyhennelmä tekstistä: Maija Kajava.

Toukokuun lopulla 1963 katosi Muonion Kerässiepistä pieni 5-vuotias tyttö. Tytön löytämiseksi järjestettiin lähes kahden viikon ajan lukuisia suuretsintöjä. Parhaimmillaan paikalla oli yli 1000 etsijää. Etsijöitä saapui paikallisten lisäksi ympäri Suomea sekä myös Ruotsista. Ruotsista saatiin kaksi helikopteriakin auttamaan etsinnöissä. Suomen rajavartioston helikopteri oli rikkoutunut, eikä sitä voitu hyödyntää. Etsintöjen kuluihin saatiin tukea yrityksiltä ja yksityisiltä henkilöiltä; sitoutuipa Muonion nimismies maksamaan toisen helikopterin polttoainekulujakin, koska valtiolta ei toistuvista kyselyistä huolimatta varoja löytynyt. Etsintöjen kestäessä sisäasiainministeriö lopulta ilmoitti, että valtio korvaa etsintäkulut. Puolustusvoimat ja rajavartiolaitos lähettivät paikalle miehistöään. Lisävaikeuksia nykypäivän etsintöihin verrattaessa toivat myös kulkuneuvojen, muonituksen, radioiden ja puhelinten puuttuminen. Eräässä sen aikaisessa lehtileikkeessä kerrotaan kuinka ”kaikki järjestelyt on jouduttu hoitamaan Kerässiepin puhelupaikasta käyttäen yhtä ainoaa puhelinta, joka sijaitsi parinkymmenen kilometrin päässä Muoniosta”. Etsijät saapuivat paikalle pitkienkin matkojen takaa kävellen ja kävelivät sen jälkeen kymmenien kilometrien etsintämatkoja. Armeijalta saatiin radioita lainaan. Niitä ei kuitenkaan riittänyt läheskään jokaiseen etsintäketjuun. Lehdissä vedottiin lukijoihin, jotta etsijöille saataisiin mm. elintarvikkeita. Tytön 12 vuorokautta kestäneet etsinnät lopetettiin helluntaipyhien jälkeen tuloksettomina.

Vain pari päivää liian myöhään…

Etsintäjoukoissa vuorokausia mukana ollut mies palasi metsätyömaalleen Ullantievaan ja löysi maastosta lapsen sinisen villatakin. Kadonneen tytön vanhempien vahvistettua takin kuuluvan tyttärelleen, etsinnät aloitettiin välittömästi uudelleen. Tyttö löytyi lopulta lähes kaksi viikkoa katoamisesta menehtyneenä Ounasjoen rannalta, matkaa katoamispaikkaan oli linnuntietä noin 40 kilometriä.

Oikeuslääketieteellisissä tutkimuksissa todettiin, että apu saapui vain pari päivää liian myöhään. Sitkeä pieni lapsi oli sinnitellyt erämaassa syöden ylivuotisia marjoja uupuen lopulta vaellettuaan arvioiden mukaan 60–80 kilometriä.

Vapepaa perustamaan..

Jo etsintöjen aikana alettiin vaatia Suomeen avustusorganisaatiota, jonka jäsenet olisivat koulutettuja ja varusteltuja vastaavien tapausten varalta. Maaseudun Sivistysliitto teki aloitteen Sisäasiainministeriölle, joka pyysi Suomen Punaista Ristiä koordinoimaan asiaa. Noin vuoden päästä tytön katoamisesta allekirjoitettiin Vapaaehtoisen pelastuspalvelun perustamiskirja. Nyt mukana on 50 jäsenjärjestöä, noin 1200 hälytysryhmää ja 20 000 vapaaehtoista. Vuosittain Vapepa saa noin 400 hälytystehtävää, jotka ovat etsintöjä, omaisuuden pelastamista, henkistä tukea, viestitystä, muonitusta jne.

====================================

Juhlavaellukselta

50 vuotta sitten etsinnässä olleet seniorietsijät muistelevat

Joukko vapepalaisia vieraili 15.6.2013 tytön löytöpaikalla kunnioittaakseen hänen muistoaan. Paikalla olleille muistokylteille sytytettiin kynttilät ja vietettiin hiljainen hetki. Vaikeassa maastossa kulkiessaan moni ihmetteli, miten pieni tyttö oli sinnikkäästi jaksanut taivaltaa. Samana iltana tavattiin tytön etsinnöissä mukana olleita ja kuultiin heiltä yksityiskohtia lähes kahden viikon etsinnöistä.

Silloin oli sovittu, että kun tyttö löytyy, ammutaan laukaus ilmaan merkiksi etsintöjen päättymisestä. Kun tytön vanhemmat olivat tunnistaneet hänet, laukaus ammuttiin. Maastosta saapui vakavailmeisiä, mutta helpottuneita ihmisiä, kertoi eräs seniorietsijöistä. Ei ainoastaan villatakin löytyminen, vaan nähty unikin auttoi tytön löytymisessä. Jo aiemmin oli saatu selvännäkijöiltä vihjeitä, jotka tarkastusten perusteella todettiin vääriksi.

Paikallinen asukas oli nähnyt unen, jossa heitä piti olla neljä tiettyä miestä tietyllä paikalla veden ääressä. Mies oli ”unennäkijä”, jonka unet pitivät välillä paikkansa, välillä ei. Unennäkijä keräsi unessa nähdyt miehet ja yhden ylimääräisenkin mukaansa. Tarkastettuaan Ullantievan alueella olleen kalamajan miesjoukko siirtyi Ounasjoen rantaan. Yksi heistä kulki vedessä, toinen heti rannan tuntumassa ja kaksi miestä siitä eteenpäin. Nykyään tätä etsintämenetelmää kutsutaan reittiharavoinniksi. Jonkin matkaa kuljettuaan miehet löysivät ranta-hiekasta tytön jalanjäljet ja pian tämän jälkeen menehtyneen tytön.

Kuulinko itkua vai enkö kuullut?

Lapsen itkua oli kuultu lähialueilta pariinkin kertaan, mutta kukaan ei uskonut, että tyttö voisi olla näin kaukana katoamispaikastaan. Toinen itkun kuullut luuli itkijän olleen oma lapsensa, vaikka sitten selvisikin, ettei tämä ollut itkenyt. Toinen kuulija luuli kuulleensa omiaan. Kevät oli silloin lämmin, yölläkin oli parisenkymmentä astetta lämmintä. Lämpö antoi toivoa, ettei tyttö olisi ainakaan kylmään menehtynyt. Susiakaan ei alueella tiedetty liikkuvan. Muoniossa liput liehuivat puolitangossa tytön hautajaispäivänä kesäkuun puolessa välissä. Aamulla peitti kymmensenttinen lumi maiseman ja koivujen lehdet saivat poikkeavan näköisen ruskansävyn, etsintään osallistuneet kertoivat 50 vuoden takaisesta hautajaispäivästä. Kaleva-lehden artikkelissa kerrottiin pienestä tytöstä hautajaispäivänä mm. näin: ”Jos hän on toivottomalla erämaavaelluksellaan aikaansaanut sen, ettei tällaista vastaisuudessa pääse tapahtumaan, on hän täyttänyt elämäntehtävänsä suurenmoisella tavalla, pikku tyttö raukka”.