Ruotsissa, osa 2

Veljeni piti jo mennä kouluun, mutta minutpa lähetettiin uudelleen Ruotsiin siihen perheeseen, josta veljeni lähti.

Menomatkasta muistan laivakyydin Pohjanlahden yli. Oli ilmeisesti talviaika. Ruumaan oli rakennettu tilapäisiä lavereita nukkumista varten. Nautin kovasti laivan keinutuksesta ja siitä, että sai pitää yksinäni  koko leveän alapetin. Jäät ryskivät keulassa, mutta sekin oli vain jännää. Yläpetillä sen sijaan joku voi  huonosti ja oksenteli reunan yli. Painuin ylellisellä vuoteellani mahdollisimman kauas reunasta.

Seuraava muistikuva on Göteborgin rautatieasemalta. Siellä meille matkalaisille tarjottiin kaakaota. Hyi, kun  se oli pahaa! Kaakao sai liittyä suklaan seuraan inhottavien makujen joukkoon.

Sitten taas uusi kuva: Istun ikään kuin keittiön työpöydällä. Radio on asetettu viereeni kuunnellakseni  jotakin, ilmeisesti lastenohjelmaa. En ymmärrä yhtään mitään. ( Olin ilmeisesti kotona ollessa unohtanut  ruotsin kielen.) Taas kiljumista! Minua yritettiin rauhoittaa appelssiinilla. Jälleen uusi muikea maku. Tällä kertaa huutamisesta ei ollut apua. Jäin taloon.

Perheeseeni kuului pappa, mamma, isosisko ja isoveli. Lisäksi ruokapöydässä istui papan veli, joka oli  jollain lailla kädestään invalidi. Ruotsin kotini oli kaksikerroksinen rapattu talo, jonka ympärillä oli aidattu puutarha. Kauempana sijaitsivat talli, navetta ja makasiini, johon oli tehty papalle työhuone. Maatilan  töistä huolehti enimmältään papan veli. Papalla itsellään taisi olla jokin virka, ehkä metsäyhtiössä, koska työhuone oli täynnä mappeja.

Näin jälkeenpäin ajatellen sain viettää aivan huikeita lapsuuden päiviä. Isosisko oli jo opettajaksi  opiskelemassa. Isoveli oli koulussa läheisessä taajamassa. Päivät pitkät kuljeskelin lähiympäristössä. Tein leikkejäni hevoshakaan Lola-koira seuranani. Kiipesin navetan vintille kissan pentuja ihailemaan. Kun isoveli tuli viikonloppuna kotiin, järjestimme juhlat Lolalle. Menimme salaa kananpesille. Taskut täytettiin munilla. Ne rikottiin kiveen viskaamalla, ja niin oli Lolalle herkkupöytä katettu.

Kesällä elukoille tehtiin tietysti heinää. Kuumana heinätyspäivänä menin kastautumaan peltojen halki virtaavaan jokeen. Kuinka ollakaan! Virta vei mennessään. En osannut uida, niin luulin. Vastaranta oli lähempänä. Pelastauduin sinne. Pakkohan sieltä oli takaisinkin päästä. Siinä oli minun uimakouluni.

Kesäisin perhe vuokrasi läheisen merenrantakaupungin, Falkenbergin, rannikolta mökin. Oleiltiinkohan siellä viikko vai kaksi? Kattegatin vesi oli suolaista ja siinä oli helppo lillua aaltojen tuuditeltavana. Keskellä mökkikylää oli valtavan syvä kalliolouhos. Se oli ympäröity moninkertaisella piikkilanka-aidalla. Seisoin usein  aidan vierellä ja annoin pelon kouria mahan pohjaa. Olihan sekin nautinto!

Syyskesällä kylän lapset kutsuttiin naapuriin kirsikkatalkoisiin. Kiipesimme kuin apinalauma suuriin puihin ja viskelimme kirsikat alhaalla odottaviin vasuihin. Ja hauskaa oli! Sillä aikaa aikuiset pitivät some-kokoustaan kahvikupin ääressä. Sitten oli lasten vuoro juoda kirsikkamehua ja syödä kirsikkakakkua jo kirsikoilla  täytettyyn mahaan..

Pääsiäisyönä oli kylän kuorolla tapana käydä tervehtimässä laulullaan kylän eläjiä. Kuorolle varattiin suuri korillinen kananmunia ”palkaksi”. Myös minä sain herkkuani, sokerin kanssa vatkattuja munia, ison ruukullisen. Enpä jaksanut kaikkea syödä.

Kun kesällä täytin 7, menin kouluun. Olin kuitenkin epävirallinen oppilas. Niinpä saatoin olla poissa, kun sattui mielenkiintoisempaa tekemistä. Tajusin kuitenkin lukemisen idean, mistä oli suurta hyötyä, kun vihdoin aloin joululta oikean koulun Suomessa. Pääsin sentään toiselle luokalle, vaikka suomen kieli oli täysin unohtunut. Niin kävi ruotsillekin, jota sitten myöhemmin jouduin pänttäämän päähäni.

Tulkoon kerrotuksi, että isosiskoni kävi täällä Värtilässä 70-luvun lopulla ystäviensä kanssa.