Jouluinen tarina

Muutama viikko ennen joulua talvi kiristi otettaan. Lunta satoi aluksi ohuena harsona maanpinnalle. Pakkanen kutoi päivä päivältä lujempaa jääpeitettä kanneksi järven pinnalle.

Jäätyminen alkoi matalista lahdista ja ruohikoista edeten yhä kauemmas ulapalle. Vaahtopäät vaikenivat. Mutta vielä jää ei ollut kyllin kestävää ihmisen kävellä. Aurinko laski aikaisin. Se kirkasti kuin viimeisillä voimillaan pilvilauttoja taivaanrannalla oranssin keltaisin raidoin.

Ilmassa oli odotusta. Näytti kuin kaikki odottaisivat jotain. Aikuiset odottivat jo kunnon talvea, joulua ja jouluvieraita. Etenkin lapset odottivat joululomaa ja joulupukkia lahjoineen. Kuka mitäkin odotti. Lintulaudan kirjava väki odotti nopeasti tyhjenevän laudan uudelleen täyttämistä.

Minä muistin lapsuuteni jouluporsaan, joka tuli taloon jo juhannuksen aikaan. Aluksi sitä pidettiin muutama päivä sisällä tuvassa, ettei se ikävöisi emosta vieroitettuna liikaa. Se sai syödä maitoa paistinpannulta. Pannu oli sama, jossa porsaan omaa lihaa tultaisiin myöhemmin syksyllä paistamaan, mutta eihän porsas sitä tiennyt. Onneksi ei tiennyt. Suureksi varttunutta porsasta arvostettiin sen kasvattaman ihrakerroksen paksuuden mukaan. Se oli silloin se.

Omasta lapsuudestani muistin myös, että ensilumen sataminen oli aina merkittävä tapahtuma. Vaikka lunta ei ollut juuri nimeksikään, otin sukset esille ja hiihdin uudella lumella pitkin peltoa. Samoin pihalle kohosi talven ensimmäinen lumiukko.

Nyt vuosikymmeniä myöhemmin hoidin parina päivänä mummon virkaani. Otimme Ronin kanssa esille rattikelkan ja pulkan. Tämän kotini pihalta sai ihan kelpokyydit rannalle päin. Minä laskin punaisella pulkalla, Roni- poika rattikelkalla. Mäenlasku sujui minultakin vielä vanhalla rutiinilla. Poikaa täytyi varoittaa jään petollisuudesta, eikä heikolle jäälle olisi menemistä. Poika yritti väittää rattikelkkansa olevan kelluvan kuten vene.

Siirryimme lumilyhdyn rakentamiseen. Vähästä lumesta saimme kootuksi riittävän määrän lumipallotarpeita, josta kokosimme pihan pöytäkivelle pienen lyhdyn. Sytytimme sisälle punaisen kynttilän, joskin melko navakka tuuli sen melko pian sammutti. Poika kyseli jouluaattoon odotettavan ajan pituutta. Kerroin hänelle vielä kolme viikkoa kestävästä rupeamasta. Äkkiä hän sanoi, että jos ensin kuluu yksi viikko, jää vielä kaksi jäljelle. Poikahan osasi laskea, hämmästelin.

Seuraavana päivän lunta tulikin jo taivaan täydeltä. Harmaat päivät saivat valoisan ilmeen. Ulkona tuiskutti niin, että poskipäissä tuntui kuin niihin olisi isketty nuppineuloja. Silmistä valui vesi. Lumi pöllysi yli kattojen. Sitä kasaantui pihatielle jo liiaksikin. Me viihdyimme edelleen mäenlaskussa. Mummon nivelissä tuntui jäykkyyttä edellisen päivän urakoinnin jäljiltä.

Lapsen mielessä joulupukit, tontut ja enkelit olivat todellisia. Fantasioille täytyikin olla tilaa. Sisään palattuamme laittelimme joulukransseja paikoilleen oviin. Kuulin lapsen laulelevan; ”Tuiki, tuiki tähtönen, iltaisin sua katselen.”

Maija- Liisa