Käpälämäki

Kuva: Maija-Liisa

Kuva: Maija-Liisa. (Suurempi kuva klikkauksella).

Tähän aikaan vuodesta metsäjänikset ovat jo talviturkissaan, eivätkä pötki helposti pakoon lähestyvää ihmistä tai koiraa. Ne päästävät kulkijan lähelleen, antavat mennä joskus jopa ohi, ja vasta sitten lähtevät takaviistoon vähin äänin. Maa on musta, eikä niillä ole suojaväriä tähän maastoon. Jäniksen metsästysaika on pitkä: syyskuun alusta helmikuun loppuun. Useita viikonloppuja kuluu myös koiraharrastajilta ajokokeiden parissa, eikä läheskään jokaisella metsäreissulla jänistä ammuta, vaikka se hollille osuisikin. Koira täytyy pennusta kouluttaa tulevaan tehtäväänsä.

Kodissani oli vuosia sitten jäniksenajoon koulutettu ajokoira, Taika. Eräänä syksynä näihin aikoihin lähdimme tuttujemme kanssa Kiihtelysvaaran mäkisiin maastoihin jänisjahtiin. Sillä kerralla mukaan pääsi myös 3-vuotias lapsenlapsi.

Koira tiesi jo auton takaosaan päästessään edessä olevasta työpäivästä. Se vaistosi sen myös varusteista: ulkoilupuvuista eväsrepusta ja haulikosta panosvöineen. Innostus oli sen mukainen. Jänisjahti ei vaadi kovin suurta varustemäärää, mutta sitäkin enemmän kärsivällisyyttä. Passissa ei hötkyillä.

Lunta oli jo maassa parikymmentä senttiä. Vastasataneessa lumessa ei yöjälkiä näkynyt. Lasta vedettiin pulkassa. Koiran kaulaan laitettiin tutkapanta helpottamaan sen paikallistamista ajon aikana sekä sen varalta, että koira etenee kauaskin lähtöpaikastaan. Se olisi helpompi löytää.

Koira katseli hetken meidän ihmisten puuhia, mutta huomaten meidän jäävän nuotiontekopuuhiin, se häipyi metsän kätköihin. Sillä oli edessään haku ilman yöjälkeä. Ei missään näkynyt jäljen jälkeä ristihuulien liikkeistä kertomassa. Aikaa kului, mutta haukkua ei kuulunut. Vastaanottimesta oli mahdollista aika ajoin tarkistaa, että missä päin koira liikkui. Ei ollut kaukana.

Me keräsimme tervaksien avulla sytytettyyn nuotioomme lisää puita, keitimme kahvit ja paistoimme makkarat. Erityisesti poika piti risujen kantamisesta ja makkaranpaistosta. Makkaraa kului. Sää oli melko leuto, joten nuotion ääressä pysyimme lämpiminä.

Odottelu kuuluu jänisjahtiin. Tärkeää on pysytellä hiljaa ja liikkumatta, kun jänis lähestyy passipaikkaa. Toisaalta, vaikka jänis vainuaisi ihmisen, se ensisijaisesti pakenee haukkuvaa ja liikkuvaa koiraa. Muistissani on useita kertoja, jolloin jänis jäi jopa jalkojeni suojaan. Se yritti häivyttää takaa- ajajan tekemällä paluuperän, jääden itse vaikka pienen puuntaimen taakse piiloon. Koiran hajuaistin tietäen, ei se tietenkään onnistunut. Kun en itse metsästä aseen kanssa, saatoin säikyttää jänistä, antaa sille lisää etumatkaa.

Päivä alkoi hämärtyä aikaisin, kuten syksyiset päivät tekevät. Aikaa oli kulunut useampi tunti. Tutka näytti edelleen samaan suuntaan kuin aikaisemminkin. Koira ajoi, se oli selvä. Pakkasimme taas lapsen pulkkaan ja kävelimme tutkan näyttämään suuntaan, suuren vaaran laelle. Totta tosiaan, jyrkän vaaran alta kuului iloinen haukku. Ääni nousi ja laski. Haukku kiihtyi koiran ollessa lähempänä jänistä. Ajo siirtyi jo naapuriseuran alueelle, jossa meillä ei ollut metsästyslupaa.

Niinpä palasimme autolle. Metsäteitä ajellen pääsimme tarpeeksi lähelle koiraa. Siitä miesväki lähti sitä jalkaisin hakemaan. Tiesin, että tarpeeksi lähellä huudetut komennot saivat koiran jättämään ajon sikseen ja palaamaan isäntänsä luo. Niin tapahtui silläkin kerralla. Koira kiinni ja taputukset kiitokseksi hyvin suoritetusta työstä. Se sai juotavaa ja muutaman makupalan. Saimme mieluisan ulkoilupäivän ja koirakin pääsi irrallaan juoksemaan. Jäniksen ajaminen lienee ollut sille mielipuuhaa.

Kodissamme oli vuosikymmenten aikana useita koiria, mutta erityisen kiintynyt olin tähän Taika- koiraan. Se eli 13- vuotiaaksi. Juuri minä jouduin viemään sen eläinlääkärille nukutettavaksi. Se oli hirveää! Taika sai viimeisen leposijansa tästä kotini rantapenkasta- ja jossain kaukana ajo käy!

 

Tämä ohessa oleva metsästyskuva on usean sukupolven takaa.

 

Maija- Liisa

3 comments for “Käpälämäki

  1. Maija-Liisan tarinan otsikko ”Käpälämäki” tuntui kovin tutulta.
    Sitten muistin, että osallistuin joskus Ukri ry:n
    järjestämään satukilpailuun. Palkintosijoille päässeen
    tarinani nimi oli ”Käpälämäen kivat koirat”. Ehkä senkin voi
    näin vuosikymmenten päästä kertoella.

    Maija-Liisa kaihoilee vielä vuosien jälkeenkin tottelevaista
    Taika-koiraansa. Oma Rippemme ei totellut lähestulkoonkaan
    aina, mutta silti näin siitä vieläkin männä viikolla unta.
    Kolmekymmentä vuotta sen viimeisen haukahduksen jälkeen.

  2. Tuosta valokuvasta sen verran, että se on otettu
    luultavasti 1990- luvun alussa Kesälahdella.
    Tiedossani ei ole mitään yksityiskohtia tuosta
    jänisjahdista. Saalista näyttää tulleen.

  3. Maija-Liisa, minusta tuo kuva näyttäis vanhemmalta kuin 1990-luvun kuvalta. Voisiko se olla 1900-luvun alusta?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *