Sota-aikana tuli lastenkin kykyjensä mukaan toimia yhteiseksi hyödyksi. Sitä varten perustettiin Nuorten Talkoot- järjestö, jonka tehtävänä oli kasvattaa nuoriin ja lapsiin kunnon talkoohenkeä. Alle 15-vuotiaat kuuluivat talkoolaisiin, sitä vanhemmat olivat jo työvelvollisia. Hyvin monet ikäisistäni olivat siinä toiminnassa innolla mukana.
Talkoolaiset keräsivät mm. metalli – ja kumiromua. Jo pieni kuparinpalanen tai vanha pyöränkumi teki talkoolaisen onnelliseksi. Paperia ja pulloja löytyi kotoa. Marjojen keruu ja tähkien poimiminen pelloilta kuuluivat myöskin talkoolaisten töihin. Oman kasvimaan lisäksi joutui vuorollaan käymään koulukeittolan kasvimaalla kitkemässä ja kastelemassa. Ainakin kesä -43 oli niin sateinen, ettei kastelua ihan joka päivä tarvittu. Joskus jouduimme keräämään muutaman litran marjojakin koulukeittolaan.
Jokainen talkoolainen piti päiväkirjaa tekemisistään. Se oli sellaista merkkien liimailua. Viidestä litrasta marjoja, kahdesta-kymmenestä pullosta ja säästettyään 20 markkaa sai liimata merkin työkirjaansa. Varsinkin kotona tehdystä työstä merkkien liimaaminen pani talkoolaisen omantunnon koetukselle. Ei aina niin tarkkaan muistanut, kuinka paljon oli tullut töitä ”paiskittua”. Kotitöistä erikoisinta oli voikukan juurien kaivaminen kahvin korvikkeeksi.
Työkirjassa olleiden merkkien määrästä riippuen sai syksyllä kultaisen, hopeisen tai pronssisen rintamerkin muistoksi kesän aherruksista. Joka syksy minäkin merkin sain. Taisivat olla hopeisia, jollen väärin muista.
V. 1946 entinen kansakoulunopettajani Tyyni Ylä-Poikelus-Hirvonen sai tehtäväkseen valita kaksi nuorta edustamaan Karjalaa marraskuussa pidettävään talkoolaisten työnjuhlaan Helsingissä. Tietysti hän valitsi kaksi entistä oppilastaan, ja niin me Timosen Eilan kanssa saimme kunnian edustaa omaa maakuntaamme siinä arvokkaassa juhlassa. Siitäpä tulikin meille ikimuistoinen Helsingin- matka.
Saavuttuamme yöjunalla pääkaupunkiin meidät eri maakuntien edustajat kiidätettiin Presidentinlinnaan tervehdyskäynnille. Sieltä Mariankadun puoleltahan sitä meidätkin ohjattiin sisälle linnaan. Eteisaulassa suoristettiin isien solmimat kravatit ja kammattiin jakaukset suoriksi. Oli siinä peilin edessä vähän tungosta ja tönimistäkin. Kun kaikki olivat edustuskunnossa, meidät ohjattiin linnan keltaiseen saliin. Jonkin aikaa odoteltuamme adjutantti avasi oven presidentin yksityisasuntoon josta sitten presidentti Juho Paasikivi tuli puolisoineen. Alkoi ihan jännittää, kun piti esittää pieni runonpätkä tervehdyksenä Karjalasta. Ei siinä onneksi kovin paljon muistettavaa ollut.
Meni muille maammon maja, ai`an taakse aitanpolku.
Kaipaan uutta Karjalata, kotia kovaosainen.
Veräjillä vierahilla, lainapellon liepehillä
talkootouhuissa tohusin, lainariemuissa remusin.
Oli se hienoa nähdä presidenttipari siinä elävänä edessään. Tervehdysten jälkeen presidentti poistui luultavasti tärkeämpiin hommiinsa, mutta rouva Alli Paasikivi jäi vielä ”seurustelemaan” kanssamme. Koska olin porukan ainoa siirtokarjalainen, minut istutettiin kunniapaikalle hänen viereensä sohvalle. Hän kyseli minulta mm. miltä tuntui jättää koti ja kotikylä rajan taakse, ja kuinka olin sopeutunut uusiin oloihin. Parhaan kykyni mukaan yritin vastailla hänen kysymyksiinsä. Keskustelun lopuksi hän hymyili ystävällisesti ja taputteli kädellään polveani, näin hän nähtävästi halusi osoittaa myötätuntoaan evakkopoikaa kohtaan.
Keltaisen salin sivupöydällä oli tarjolla herkkuja, joita kotipöydiltä ei vielä siihen aikaan varmaankaan löytynyt. Hyvin ne tekivät kauppansa pula-ajan mukuloille. Kyllä niitä olisi syönyt enemmänkin, mutta eihän sitä sopinut niin hienossa paikassa ahnehtia. Varmaan silloinkin reissuun lähtiessä kotona oli muistutettu:” Ouhan ihmisiks`!”
Sitä Nuorten Talkoolaisten työnjuhlaa vietettiin sitten Helsingin Messuhallissa. Halli oli tupaten täynnä juhlayleisöä. Eturivissä istui liuta kunniavieraita. Ei yhtään tutun näköistä naamaa näkynyt, kun katselin niitä esiintymislavalta. Mekin kävimme nimittäin lurittelemassa ne samat runonpätkät kuin aikaisemmin Presidentinlinnassa. Minulla oli parasta aikaa äänenmurros ja jännitti, pystynkö pitämään ääneni kurissa, ettei se vaan lipsahda vahingossa falsettiin. Onneksi runo oli niin lyhyt, ettei siitä mitään hupijuttua päässyt syntymään. Jotkut jaksoivat pitää niin pitkiä puheita, että väkisinkin rupesi haukotuttamaan, ja mielessä heräsi toive – lopettais´ jo. Eniten juhlassa nautin taiteilija Eino Katajavuoren taitavasta ksylofoniesityksestä.
Kun juhlat oli juhlittu, kiikutettiin nälkäinen ”edustusjoukkue” ravintolaan syömään. Siinäpä sitä oli pojalla pällistelemistä, kun pääsi ensimmäisen kerran oikein ravintolaan syömään. En muista, mitä siellä syötiin, mutta ei ne ravintolaruoatkaan siihen aikaan kovin kummoisia tainneet olla. Siinä ruokaillessa kuuntelimme radiolähetystä Messuhallin juhlasta. Oma ääni kuulosti niin vieraalta radiosta kuultuna.
Ravintolasta minä sitten osailin Hämeentielle sukulaisten luo yöksi. Ei tahtonut uni tulla, kun päivän tapahtumat pyörivät silmissä. Raitiovaunutkin kolistelivat vähän väliä ikkunan takana.
Seuraavana päivänä sitten lähdimme kotimatkalle, joka kesti siihen aikaan peräti puoli vuorokautta. Monilla asemilla juna pysähteli Joensuuhun matkustettaessa.
Niin oli palattava taas arkeen ja koulunpenkille. Mukavaahan se oli luokkatovereille kehuskella Presidentinlinnassa kyläilystä ja Alli-rouvan kanssa ” seurustelusta.” Eipä sinne sen koommin ole kutsua tullutkaan.
Pussinpohjan Masa
Mieleenpainuva ja merkittävä päivä
pienelle pojalle! Tässä saimmekin jo
esimakua linnanjuhlasta jossa naisten puvut
ja kampaukset eivät olleet ”pääosassa”.
*
”Ouhan ihmisiks” oli meilläkin käytetty
evästys ja vaikka sitä ei sen kummemmin perusteltu,
niin kyllä lapsikin ymmärsi mitä sillä tarkoitetaan.
*
Arkistojen päivän tilaisuudessa Joensuun
maakunta-arkistossa on 12.11.2013 yleisötilaisuus
jossa muun ohjelman lisäksi on tutkija Ismo Björnin
alustus aiheesta ”Kansa kortilla- sota-ajan
säännöstelty Suomi”.
Pussinpohjan Masakin sivuaa aihetta tarinassaan.
Tarkistin mielenkiinnosta kertomukseen 1980 luvulla ilmestymeistä Paasikiven päiväkirjoista sitä onko Juho-Kusti merkinnyt vierailua päiväkirjaansa. Ei ollut ja Masan toteamus presidentin ajankäytöstä on oikeaan osunut. Josku niissä päiväkirjoissa on hyvinkin pieniä tapahtumia jos ne ovat olleet presidentille mieluisia.
Masalta hyvä ja asioita valaiseva kirjoitus, kuten aina aikaisemminkin.
Muistelenpa tässä ”talkootöitä”vähän myöhemmältä ajalta. 50 luvulla piti ainakin Aseman koululla viedä syksyllä marjoja koululle, muuten sai puuron syödä kuivin suin.Taisipa siinä Masakin tentata: jokos olet tuonut marjat.Meillä tässä oli hyvät puolukkamaat. Peltoraiviot olivat punaisenaan, joten ongelma oli lähinnä motivaation puolella .Opettajatkin kävivät keräämässä omiin ”pakastimiinsa”. Mustikkaa oli myös -ja suolla karpaloita.
Kerran oli koululle tulossa teatteriesitys johon pääsi vain maksamalla pääsymaksun. Eihän sellaiseen liiennyt rahaa. Ymmärtäväinen opettajamme Eino Repo sanoi että jos tuotte hänelle karpaloita niin hän kustantaa teidät.Niinpä me kolme, Matti, Kauko ja minä painelimme keräämään marjat suolta ja pääsimme mukaan. Taisipa olla oikein nukketeatteriesitys.
Mitenkähän se nykyään olisi noiden syrjimissäännösten kanssa.
Minulla on kuva skannattuna Aseman koulusta joskus 50 luvun alusta.Tyyni Ylä-Poikelus siinä ainakin on ja hänen siskonsa. Mahtaakohan Masa siinä kuvassa olla(oppilaana).Tyyni Ylä-Poikelus minunkin päästötodistukseni allekirjoitti. Numerot varmaan olivat sotkeutuneen jonkun viisaamman oppilaan papereista.
Olispa mukava nähdä se kuva tässä Värtsissä.
Pusan Mirja
Mielenkiintoinen kertomus! Ainakin kuvasta päätellen
on kaikkien oppilaiden yllä arvokkaaseen tilaisuuteen
sopivat asut.
Varmaan monet muutkin muistavat, kuinka Uudenkylän koulun oppilaiden 1940-luvun syksyllä piti kävellä pellolle ja poimia sieltä sadonkorjuun jämiä. Löytyneet tähkät levitettiin koulun lattialle kuivumaan. Sitten aikanaan niistä jauhettiin keittäjälle jauhoa, kunnan omassa myllyssä.
Nuo talkoot vaikuttavat yhä syvällä mielessäni pitämässä yllä kunnioitusta ruokaa kohtaan. Nykyisellään se ilmenee mm. siten, että ruokakaupassa kävelen ensimmäisenä niille hyllyille, joissa on lappu 30%.
Viimeksi eilen ostin kylmäsavulohta – 30%. Se maistui paremmalta kuin olisi maistunut sen pakkauksen lohi, jossa tuota alennusta ei ollut.
Voisimmeko me aikuiset, ja meidän esimerkkimme mukaan myös lapsemme, ryhtyä sellaisiin talkoisiin, ettei ruokaa tarvitsisi niin tolkuttomasti kärrätä kaatopaikalle lisäämään metanolia jo muutenkin saastuneeseen ilmakehään?
Kuntien ja seurakuntien nuorisotyöhön loistava idea: syksyllä marjaretkiä metsään. Meillä on upea Luppotupa Kukkovaarassa, jossa penskana luutnantti Lukkarisen nuorten kanssa, Lukkarisen mummon johdolla, poimimme mustikkaa ja puolukkaa.
Ja sitten samalla porukalla keittämään mustikkasoppaa, syömään mustikkapiirasta tai vaikkapa vain mustikkamaitoa mukavan yhdessä olon ilmapiirissä.
Vaan miten tuo sopii koulujen ohjeistukseen, jotka on laadittu ”pankkilandian” ministeriössä? Sehän vähentää ”kulutusta”! Ja kaupan ”kannattavuutta”! Ja erityisesti elintarviketeollisuuden ”tuottavuutta” – ja – niin! – lisää kaatopaikoille kärrättävien ruokatarvikkeiden määrää, kun lapset suoraan metsästä kantavat marjoja koulun keittiöön. Eihän lähiruoka ole ratkaisu ”kustannusvajeeseen”!
Mutta voisi olla lasten elämysvajeeseen!!!
Kaustajärven ”umpikiero”
Mainio juttu verkkolahdessä ”Lemin Kirjava”. 29.10.2013. ”Lemin rasvanäpit talkooapuna”. Siinä kerrotaan, miten ”rasvanäpit” – jotka ovat puuhanneet pystyyn vanhojen maatalouskoneiden museon – kävivät Pirkko Lensun pellot talkoilla kyntämässä.
Pirkko Lensu paistaa maukasta lemiläistä rieskaa, jollaisen sain kainalooni esitelmäpalkkioksi, kun pari viikkoa sitten kävin potaattipäivänä pakinoimassa perunan historiasta. – Tästäkin tilaisuudesta näkyy Lemin Kirjavassa olevan 21.10. päivätty juttu ”Kirjavan jälkeen musta”. Kuvakin on, aika vieraskorea kuva, paljon komiampi kuin kotona peilistä töllöttävä.
Käykääpä vierailemassa Lemin verkkolehdessä! Se on ihan erilainen kuin tämä meidän. Luen molempia, kun olen ollut sekä Lemin että Värtsilän…
Pottupappi
Terve,Ierikka!
Rehellistä tekstiä eikä ollenkaan umpikieroa.Ajatusmaailmamme
kohtaavat.Teillä taitaa olla siellä jo talven tuntumaa, joten leppoisaa alkutalvea vaan sinne Kaustan maisemiin. Meille ei ole
vielä lunta riittänyt.Tuo Selkämeri on varastoinut kesälämpöä
ulappaansa niin paljon,että talven tulo aina viivästyy.
P.s Kyllä se mustikkamaito on tosi herkkua, varsikin jos mukana
on muutama ahomansikka makua lisäämässä.
Pussinpohjan Masa
Terve,Suonpään Jussi!
Oli mukava lukea muistelustasi.Olin Tyyni Ylä-Poikelus-Hirvosen
oppilaana v.1940-42. Sinun Aseman koulua käydessäsi minä olin jo Raumalla seminaarissa.Tulin Aseman koululle v.1955.
Ajat taisivat silloin olla jo paremmat, ettei oppilaiden muistaakseni tarvinnut enää marjoja kerätä.Et tainnut ehtiä käydä
koulua uudessa koulurakennuksessa? Olit varmaan hyvä oppilas.
Kyllä ne numerot olivat yleensä itse hankittuja.
Terveisin Masa
Kaustajärvellä oli jo lunta, vaan suli pois. Nyt tuulee ja tihuttaa vettä. Postilaatikollekin pitää ajella autolla.
Mustikkamaito kera ahomansikan vei ajatukseni ite-luomukseen, jota puuhailen. Siinä on laudalla kivinen sydän ja sen vierellä käpy. ”Taideteoksen” nimeksi tulee ”Sydänkäpynen”. ”Huippuhinta” on vielä keksimättä, mutta kun se kilahtaa papinsäkkiin, niin siitä sitten Värtsilän kirkon hyväksi.
Terveisiä sydänkäpysellesi, Arjalle, Fågelilta
Masa, kiitos hienosta muistelmasta!
Kommenteissa nousee taas esiin koulumuistoja. Kirjoittakaa hyvät ihmiset niitä muistiin ja lähettäkää kansanrunousarkistoon vuoden loppuun mennessä. Masa mukaan lukien.
https://www.vartsi.net/2013/10/20/koulumuistot-talteen/
Tämän päiväinen Ilta-Sanomat kirkui etusivullaan: ”Oppilaista on tullut laiskoja.” Millähän ilveellä kaupunkilaislapset opetettaisiin työn tekoon. Maatiloilla löytyy aina jotain sopivaa askaretta myös lapsille. ”Nuorna vitsa väännettävä”
Masan muistelus tempaisi mukaansa.
Kuule Irene – ei voine yleistää lasten laiskuutta.
Seuraan tarkoin omien jälkeläisieni tekemisiä enkä ole samaa mieltä kanssasi. Ehken hommat ovat erilaisia kaupunkilaislapsilla,
kun muistelen omaakin nuoruutta.
MirjaSisko
Olipa mielenkiintoinen tarina.Kiitos Masa.
Tuosta ruuan kunniottamisesta olen nähnyt maailmalla tavan jonka soisin Suomessakin tulevan käytännöksi.
Eli kun ravintolan buffee päydästä kerää lautaselleen enemmän ruokaa kuin jaksaa syödä joutuu syömättä jääneestä ruuasta maksamaan lisähinnan.
Hillitsee ahneutta kummasti.
Onhan sitä muunkinlaista ahneutta maailmassa – oikein puistattaa
sana AHNEUS.
Mike
Mainio muistelus!
Kaikilla on kuvassa tukka hyvin ja ehjät vaatteet, joten missä olet, saanen kysyä?
Terve,Sakari!
Valitettavasti kuva on otettu niin, etteivät kaikki mahtuneet
mukaan.Sitä olen minäkin harmitellut.
Terveiset syysharmaasta länsirannikon kaupungista,Porista!
Masa