Aamulla jo isäntä sanoi, että tänään tulee ulosajoja. Ystävä puhelimessa kehotti ajamaan varovasti, kun sanoin, että olen lähdössä hiuksia ”lippuuttammaa” ym. asioille Kemien kylälle. Olihan märkää ja loskaa pihassakin melkoisesti.
Niinpä sitten ostoslistan kanssa matkaan. Olihan sitä sohjoa, mutta etenin varovasti toisten tekemiä raiteita myöten. Kunnes sitten lähellä määränpäätä en ennättänyt ”kissaa” sanoa. Ei tullut liukkaan kelin kurssilta mieleen, että kaasua pitää lisätä. Tokko siinä sohjossa olisi edes kaasu auttanut, kun auton kynnet ei pitäneet niin ei. Niin löysin itseni jyrkän penkereen, en reunalta, vaan alta.
Siinä sitten ihmettelin, että –jaahas-mitähän pitäisi ensin tehdä. Ulospääsykin tuntui vaikealta, kun toinen ovi oli maata vasten ja toinen oli taivaan puolella. Ai, niin 112! Kännykkäkin löytyi. Vaan sinnepä ei olisi pitänyt soittaa. Lähti nimittäin byrokratian iso ratas pyörimään. Sitten kun kuopiolainen virkailija vihdoin sai selville, missä olen, (paikansivat puhelimen) lupasi lähettää apua ja ambulanssin. Sanoin olevani aivan kunnossa, etten ainakaan ambulanssia tarvitse! Uskoiko tuo minua, vaikka ihan järkevästi mielestäni haastelin! Siinä kerkesin ihmetellä, miten monta autoa ajoi ohi pysähtymättä. Entä jos olisi ollut vakava loukkaantuminen kyseessä? Sitten tuli paloauto. Ohi ajoi sekin. Taisin olla aika hyvässä piilopaikassa. Aioin jo tarttua uudelleen puhelimeen, kun näin paloauton kurvaavan takaisin. Käskivät ruuvata maan puoleisen oven ikkunan auki ja siitähän minä ikkunan pienestä aukosta ketteränä tyttönä pääsin ulos. Eipäs ollut itselläni niin paljon luovaa ajattelua, että olisin tämän reitin hoksannut! Mukavaa oli huomata, että apuna oli oman kylän poikakin.
Pyysin auttajiani peruuttamaan ambulanssin, mutta he eivät kuulemma asialle mitään voineet. Ja sieltä se sitten saapuikin. Ambulanssin lähtökin maksaa maltaita, sanovat. Ja nyt tuli ihan tyhjän tautta. Mitattiin verenpainetta. Vähän koholla moisen keikauksen jälkeen. Sitten tuli poliisi. Sen toki ymmärsin. Puhallutti. Ei ollut nyt huru-mummo ollut liikenteessä. Ambulanssiväki sanoi, että hekin olisivat voineet puhalluttaa. Myös muut tiedot saatiin ambulanssista. Mihin sitä poliisia tarvittiin? Ja vielä käsky terkkariin tarkistettavaksi. Puhuivat jotain vakuutuksesta. Ulkomaalainen lääkäri ihmetteli, miksi olin tullut. Sanoin sanan byrokratia, ja hän ymmärsi yskän. Käski vain näyttää, missä on oma nenäni, joten tarkastus oli nopea.
Hätiin olin soittanut jo isännänkin, joka sitten avuliaasti kuljetteli minua terkkarilta niille asioille, jotka oli vähällä jäädä toimittamatta. Tukka kyllä jäi tällä kertaa leikkaamatta.
Tässä oli ilmeisesti täydennystä Karjalaisessa olleeseen kuivaan uutiseen. En ole ikänä nähnyt näin eloisaa kertomusta ojaanajosta. Sellainenhan voi sattua meille kenelle hyvänsä, mutta ainakaan minä en osaisi suhtautua siihen näin hienosti ja huumorilla. Tässä oli tietysti myös onnea onnettomuudessa.
😉 😀 :DD
Helpottuneena voisi todeta että Irenellä
oli pehmeä alastulo ja varjelusta matkassaan.
Kännykkä on osoittanut tarpeellisuutensa.
*
Lankapuhelinten aikakaudella soitin kunnan
asioista vastaaville henkilöille kertoakseni
kuinka monta läheltä piti tapausta oli sattunut
silloista asuinpaikkaamme halkovalla pääväylällä
syvien ja jäätyneiden ajourien takia.
Puhelua palloteltiin ensin henkilöltä toiselle.
Lopulta äkäinen mieshenkilö vastasi, että
”Työ ootta ihe siellä kylälllä sellassii
rautatieläisii että työ ette ossoo ajoo kuin yhtä
raijjetta. Ihan ootta ihe ne urat aiheuttanneet!”
Taisi siitä soitosta olla kuitenkin se hyöty,
että parin päivän päästä niitä todella vaarallisia
uria oltiin höyläämässä.
Mie ku läksin puolen päivän jäläkeen Kemieen oli sillä matkalla
pari autoo jo ravissa.Tuli rajan auto valot vilkkuen ja ambulanssi Vähäsen pelotti näkymä, mutta onnellisesti selvisin. Jätin kauppaankin menemättä, vaikka kävin Kemiessä asti – ajattelin, että onhan se tuo pakkanen hyvä, kun siellä on RUOKOO ja väsyttikin hirveesti
Kunpa tulis valoosammat ilimat!
Terv. Pusan Mirja
Ihanaa,Irene,ettei käynyt pahemmmin.Autothan ovat vain peltiä,mutta oma henkikulta on tärkeämpi.
Täällä Joensuussakin oli keskiviikkona tosi tuppurainen keli.
Rohkeasti vain ajelemaan edelleenkin ettei jäisi pelkotiloja!
Irenen tarina on kirjallisuuspalkinnon arvoinen, niinkuin ”muistelijan” kommentistakin voi päätellä.
Mutta siinä on myös aineksia mielenkiintoisille havainnoille: – 112 ja kuopiolainen virkailija! Miten kaukaa meitä muistetaankaan! – Paloauto, ambulanssi, poliisiauto! Miten monta autoa lähtikään Ireneä katsomaan! Mutta tulipa oman kylän poikakin. Liekö ollut ihan entinen oppilas. – Ja ulkomaalainen lääkäri, joka ymmärsi byrokratian ”yskän”. Liekö ollut Venäjältä, byrokratian kultaisesta maasta?
Varmaankin Irene nautti eniten ”isännän” paikalle saapumisesta ja avuliaisuudesta, arvelen hänet tuntien.
Mitenkä sen jatkon laita? Millainen byrokratia sen jälkeen, kun auto vedettiin tielle ja…?
Ierikka
Irene nyt vasta luin sinun ”seikkailusi” kokonaan.
Onneksi ei pahemmin sulle käynyt. Autolle varmaan jotain.
Pena varoitteli – niin minuakin Seppo
MirjaSisko
Osuin ajamaan tapahtumapaikan ohi keskiviikkona ilmeisesti hyvin pian sen jälkeen, kun kaikki asianosaiset olivat lähteneet. Kyllä jysäytti sydäntä nähdä punainen auto siellä aika etäällä kyljellään. Onnea ja varjelusta on naapurilla ollut matkassa!
Tämä tarina, jos mikä, on Värtsin kirjallisuusnopellin arvoinen.
Epäarvoinen eli täysin arvoton on tämä kallis ja turha byrokratian pyöritys, järjen ja säästöbuumin vastainen. Tällä kertaa kalusto osui kuitenkin menemään ihan oikeaan paikkaan ja kuntaan. Tiedossa on monia surkeampiakin etäohjauksia. Tämä kaikki on syvältä, siis ainakin penkan alta.
Venski ois kysynnä, kuka se ojjaan ajo, ja asija ois ollu sillä selevä. Siis selevähän se.
Se voi sattua kenelle hyvänsä. Kerran ajettiin jääkelissä Kuhmon syrjätiellä auto katon kautta ympäri ojaan ja lapsi takapenkillä ilman istuinta. No vaimo siinä teki ristinmerkkiä, ortodoksi kun on, ja metsätien sivipolulta körötteli hinaustraktori kuin tilauksesta. Hinasi meidät ylös ja matka jatkui. Tyttö vain naureksi takapenkillä, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei mennyt kuin etusuuntavalon lamppu, jonka hinaustraktorin liina rikkoi.
Tämä ”turha” byokratia luotu meidän kaikkien turvallisuuden tähden. Uskoakseni hätäkeskuspäivystäjillä on sabluuna, jonka mukaan auttajat hälytetään. Ei voida olettaa, että päivystäjä tietää mitä auotja jossain kohteessa tarvitaan. Ne on mietitty valmiiksi. Ei myöskään voida olettaa, että soittaja tietäisi.
Tuosta Tellen mainitsemasta ”yhellä raiteella ajamisesta”
Niinpä, ihe myö ne raiteet tehään.. (paitsi en mie)
MInä olen sellainen omien polkujen tallaaja, että pyrin aina ajamaan urien vieressä. Sain kerran muistutuksen tästä ajotavasta.
Kerran poliisiauto ajoi pitkän ajan minun perässä ja viimein pysäytti. Kyseli että puhuinko kännykkään?? No en. Räpläsitkö radiota ?? No en. Kuinka niin, kysyin. No kun sinä ajat koko kaistan täydeltä. Sanoin, että eikös tämä koko kaista ole minun käytettävissä. Hän sanoi että kyllähän se on, mutta näyttää takaa katsottuna aika hurjalta. Niin että kai niitä raiteita pitäisi nurisematta kaivaa.