Eskolan spekulointia
Mielenkiintoisia näkökulmia
Antti Eskola: Vaikka en niin kuin kirkko opettaa, Kirjapaja 2013
Antti Eskola toimi yliopistomiehenä ja hänet tunnettiin myös ateismin äänitorvena. Nyt, vanhoilla päivillään, Eskola alkaa taipua eroon ankarasta ateismista ja etsii uskon asioille monenmoisia selityksiä.
” Uskonnot ovat helmiä samassa ketjussa. Jumala on nauha, joka pitää ne yhdessä.” Eskola alkoi yliopistouransa päätyttyä tehdä tutkielmia uskosta ja tämä uusin tulee, jos mahdollista, lähelle kirjoittajan henkilökohtaista uskon kokemusta. Turhaan eivät tulisen ateistin entiset ihailijat sano, että ” nyt se Eskola on hurahtanut uskoon vanhoilla päivillään”.
Eskola puuttuu myös ortodoksisen kirkon menestystarinaan esim. taiteilijoiden keskuudessa. Moni on nähnyt, että ortodoksinen usko ja ortodoksinen mystiikka näyttävine kirkonmenoineen, suitsukkeineen, ikoneineen ja luostareineen, tarjoaa jotain sellaista, johon jähmeä luterilaisuus ei pysty. Niinpä luterilainen kirkkokin on alkanut muunnella kirkonmenoja ja ottanut mukaan vaikutteita myös ortodoksisuudesta.
Eskola tuumii, että evankelisluterilaisen papin ongelma on yliopistossa saatu tieteellinen koulutus, jota ei voi unohtaa, vaikka usko on jotain muuta kuin tiedettä. Kirkon oppiakaan ei tieteellisen koulutuksen saanut pappi voi hylätä.
Eskolan spekulointeja lukiessa tulee surullinen mieli. Miksi niinkin viisas ihminen ei ymmärrä, että usko on henkilökohtainen asia ja sitä tulee kunnioittaa ihmisen valintana. Kaikenlainen todistelu on mielestäni hivenen keinotekoista. Lopuksi tietysti pitää siteerata kirjaviisasta miestä: ” Jos tietoa on tarjolla ja järkevä päättely mahdollista, niitä ei pidä korvata uskolla. ”
Jouko Varonen
Olen aikoinaan lukenut Eskolaa. En paljon, mutta sen verran, että vieläkin näen punaista. Se kai hänen tarkoituksensa olikin. Toivottavasti hän on nyt löytänyt oikean suunnan elämälleen pitkän etsimisen jälkeen.
Kaiken kaikkiaan olisi hyvä, että maailmassa voisi ilman tuomion pelkoa kyseenalaistaa ”totuuksia”, puoleen tai toiseen. Kaikkialla ei valitettavasti voi. Suomessa olemme kohtalaisen hyvässä asemassa.
Partaharjulla ostin pienen vihkosen, 14 sivua, jossa kirjailija-filosofi, suuresti arvostamani Torsti Lehtinen kertoo Tukholmassa kappalaisena toimineen Juhani Rekolan teologiasta. Vihkosen nimi on ”Kova ja kaunis todellisuus”.
Juhani Rekola oleskeli paljon ”Slussenin sissien” eli alkoholiin ja moneen muuhun ongelmaan sortuneiden keskuudessa, niin että eräskin heistä oli kerran lausahtanut: ”Jumalasta en tiedä, mutta Rekolaan minä uskon.”
Torsti Lehtinen kuvaa Rekolan teologiaa monin esimerkein. Seuraava sitaatti on minusta hyvin syvällinen: ”Juhani Rekolan teologia ei aiheuta ahtaanpaikankammoa. Siinä on tilaa uskolle ja epäilylle, taiteelle ja filosofialle. Se ottaa kärsimyksen todesta eikä yritä lakaista kuolemaa maton alle. Tunnustamalla elämän kaikessa raskaudessaan Slussein sissien paimen löytää totuuden, joka tekee vapaaksi.”
pater F.
Kuuntelin tämän aamuista radion aamuhartautta kuin uutista. Ystäväni rovasti Kai Vahtola kertoi virrestä, jonka alkuperäinen sanoma on Suomen virsikirjalaitoksissa kääntynyt ihan selälleen. Iloinen odotus on muuttunut kuoleman makuiseksi ja murheelliseksi valitukseksi.
Monet ovat edelleen sitä mieltä, että niin onkin oikein. Ei meidän uskomme, toivomme, rakkautemme voi soida duurisa. Sen pitää kulkea mollin sävelissä.
Olisiko mitenkään mahdollista, että joku Värtsin lukija voisi siirtää e.m. aamuhartauden radion arkistosta tälle palstalle. Saisivat nekin kuunnella, joilta se syystä tai toisesta jäi kuulematta.
Lähetän Kai Vahtolalle lämpimät terveiset ja kiitokseni
Aamuhartaus 19.11, Ierikka, ole hyvä!
http://areena.yle.fi/radio/2088936
Kiitos, Mikko!!! On se hyvä, kun on meitä poropeukaloita auttamassa avuliaita nörttejä, vai pitäisikö sanoa: moderneja körttejä!
Voi, jospa olisin saanut kuunnella tämän tuomisunnuntain radio-ohjelman Horisontti, joka sunnuntaisin aina seuraa radion jumalanpalvelusta!!! Miten paljon viisaammin ja ymmärtäväisemmin olisinkaan papinvirkaa hoitanut!
Toivottavasti monet kirkkoon omalla tavallaan suhtautuvat kuuntelivat keskustelua uskonnonopetuksesta, nuoren ja asiantuntevan kirkolliskokouksen jäsenen haastattelua ja dosentti Matti Myllykosken selvitystä tuomiosunnuntain raamatullisista juurista.
Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Niin voi tapahtua myös silloin, kun tieto tulee ikäänkuin jälkijunassa. Se on hyvin nöyryyttävä kokemus.
Horisontti-ohjelma lähetetään uusintana ensi sunnuntaina -adventtina – klo 18. Menkää silloin radion äärelle!!! Jos ette ole nörttejä, jotka osaavat nyt lähetetyn kuunnella tietokoneelta. Ja voisihan sen ohjelman – ainakin Myllykosken haastattelun osalta, joka on viimeisenä – siirtää Värtsiinkin!
Mikko, haloo! Tai Sakari!
Niin, jospa olisin saanut tuon Horisontin kuunnella jo v.1964…
Linkin nuolikolmiota näppäämällä pitäisi Erkin tarkoittama ohjelma (toistaiseksi) kuulua:
http://areena.yle.fi/radio/2047861
Kiitos, Sakari! Nuolikolmiota siirtämällä pääsee ohjelmassa suoraan 38 minuutin päähän tuomiosunnuntain aiheeseen.
Emeritus piispa Yrjö Sariolan poika Ilkka Sariola piti syvällisen ja kirkon uskon ytimeen menevän aamuhartauden tänään klo 6.15. Se uusitaan klo 7.50. Kannattaa kuunnella!
Löytyiskö se aamu-unisten kuultavaksi sieltä, mistä saimme kuulla aiemmin rovasti Kai Vahtolan aamuhartauden? Korjaa, Sakari, jos seuraava osoite ei ole oikea: htt://areena.yle.fi/radio
Sariolan puheen voi allekirjoittaa kaikissa kirkkokunnissa. Siinä on se, mistä me kristityt olemme kaikki yhtä mieltä!!!
Mikkohan sen Vahtolan aamuhartauden osoitteen antoikin. Sakarin antamasta osoitteesta kuulimme muuta tärkeää. Mutta sama on osoite kumpaankin asiaan. Yleisradiollekin kiitoksia!
Tulikin kaksi kommentia! Mutta tärkeä on asiakin, tämä meidän uskomme. Ei se Antti Eskolakaan olisi sen eteen niin paljon vaivaa nähnyt!
Linkin nuolikolmiota näppäämällä pitäisi Erkin tarkoittama Ilkka Sariolan aamuhartaus (toistaiseksi) kuulua:
http://areena.yle.fi/radio/2093162
Näyttää olevan edellä mainittu aamuhartaus kuunneltavissa 27.12.2013 saakka. Kuukauden kuluttua linkki ei siis enää toimi. Sama ehkä pätee muihinkin YLE Areenan linkkeihin (en ole asiaan tarkemmin perehtynyt).
oheisesta linkistä löytyy hartaudet
Radiohartaudet | Kappeli – Suomen ev.lut. kirkko – Evl.fi
korjaan
http://www.evl.fi/kappeli/radiohartaudet.html
Viitaten edellä olevaan Sakarin kommenttiin;
TV ja radio-ohjelmat YLE Areenassa ovat nähtävissä ja kuultavissa joko viikon, kuukauden tai vuoden ohjelmasta riippuen. Ajan pituus liittynee jotenkin tekijänoikeuksiin.
Ihan kaikki TV ja radio-ohjelmat eivät ole Areenassa.
Kiitos, rakkaat ystävät!!! Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa – ja osaa neuvoa meitä,
jotka tallaamme tietä kaitaa ja
kiskomme yltämme vaivalla hikistä paitaa.
Ettekä harrasta saitaa, kun
muistatte myös Kaustajärven laitaa,
täällä likellä raja-aitaa.
Minkä nuorena oppii, sitä vanhana ei muista.
Kun tekee itse, saa sellaisen kuin sattuu tulemaan!
Piti kaivaa esille tämä vanha kirjoitussarja sen vuoksi, että voisin suositella tämän tiistaiaamun radiohartautta. Laulaja Mika Nuorva puhuu syvällisesti. Tulin todella puhutelluksi.
Mika Nuorva käsitteli viime sunnuntain tekstien avaamaa näköalaa avaramielisyyden ja erilaisuuden takana olevasta suuresta totuudesta. Ei yhtään ”saarnahepreaa”, vaan ymmärrettävää kieltä!
Klikkaa ja kuuntele!!! areena.yle.fi/radio/hartaudet.
Olen samaa mieltä Erkin kanssa. Kuuntelin aamuhartauden Tohmajärvelle ajellessani. Tunnustan, että ennakkoluulo nosti päätänsä ajatuksissani, kun kuulin, että hartausmusiikkina oli Juicea. ”Hyviä piisejä hänellä kyllä on, mutta mahtanevatko tähän tilanteeseen sopia,” oli ärtymyksensekainen tunteeni. – Miten väärässä olinkaan! Nuorvan puhe oli todella syvällistä ja sydämellistä hartautta, ja musiikki mitä sopivinta.
En kuunnellut mainittua ohjelmaa, mutta sen sijaan isänmaan asialla ajellessani kuuntelin lauantaina kymmentä vaille kahdeksan aamuhartauden. Sen piti ortodoksipappi T. Kallonen ja sen aiheena oli synti. Puhe oli täyttä asiaa alusta loppuun. Yleensä näin raitista ja raamatullista tulkintaa tästä aiheesta kuulee vain lestadiolaispappien suusta.
Syntiaihetta on Värtsissäkin varsin perusteellisesti käsitelty muistaakseni ainakin ”Pressanvaalien” yhteydessä. En palaa siihen, mutta sen sijaan olen monesti itsekseni miettinyt kirkollekin esitettyä vaatimusta julistaa enemmän armoa. Tämähän onkin sinällään aivan oikein, mutta mielestäni ensin pitäisi saarnata synti synniksi. Eihän armoa voi ymmärtää eikä omistaa jos ei tiedosta sisäisesti sitä, mistä armahdetaan.
Sanaa ei tahdota lukea eikä kuunnella, koska se tuomitsee; näinhän väitetään. En ole edes ”valeteologi”, mutta tahdon ymmärtää asian aivan päinvastoin; meillä kaikilla on niskassamme itse ansaittu tuomio, josta voi vapauttaa vain Kristuksen kertakaikkinen sovitustyö. Ihminen ei siis voi antaa mitään itsensä lunnaiksi. Valitettavasti me kristityt vain olemme itse monesti perin huonoa mainosta tälle ”omalle asiallemme”!
Jussille vaatimaton reunamerkintä: Ei aina tarvitse kuulla saarnaa synnistä, kun jo kellotapulin alla on mielessä armon ikävä. Armon alle voi olla monta polkua, joiden joukossa myös kirkkotie.
Minulla ei ole välttämättä kynsiä käydä tästä(kään) asiasta väittelemään, eikä se ehkä ole niin tarpeellistakaan. Mietin vain tuota polkujen määrää; eiköhän sinne armon alle ole kuitenkin varsinaisesti vain yksi polku, jonka nimi on Synnintunto.
Aiheeseen liittyen lukion uskonnonopetuksesta vuosikymmenien takaa on jäänyt mieleen jokseenkin seuraavanlainen kaaviokulku:
1. Synnintunto
2. Katumus
3. Tunnustaminen
4. Anteeksisaaminen
Taisinpa ylioppilastutkinnon reaalikokeessakin jotakin tuollaista paperille hahmotella.
En ole kommentoinut tätä osiota aiemmin. Eikä tämäkään ole pitkä kirjoitus. Suulla suuremmalla sanottua, Luther kiteytti tämän asian seuravasti. ”Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Jeesuksen ansion tähden on ihminen Jumalalle kelpaava ja lisäsi opinlähteeksi yksin Raamatun.
En ollenkaan halua kiistää Jussin ja Kalevin kirjoituksia uskosta ja siihen tulosta. Päinvastoin. Papin työkokemuksen perusteella voin sanoa, että niin on.
Mutta muitakin polkuja olen nähnyt kuljetun, ja omakin tieni on mutkitellut sivuille, ylös ja alas. Olen ollut silläkin paikalla, jolla oli muuan sairaan pojan isä. Tultuaan Jeesuksen puhuttelemaksi hän huudahti: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” (Mark.9:24).
Olen järjestellyt kokemuksiani ja havaintojani vuosien varrelta ja päätynyt seuraavanlaiseen näkemykseen uskosta:
Mailmaa – luomakuntaa, ihmiskuntaa, kristikuntaa ja koko uskontojen joukkoa – puhuttelee Pyhä Kolminaisuus, Isä ja Poika ja Pyhä Henki. – Hänen edessään joku tunnistaa Luojan; joku ei. – Toinen näkee kirkkaimpana Pojan, Jeesuksen Kristuksen; joku pitää häntä vain ihmisenä, profeettana, mielikuvituksen tuotteena, oppimiumina kansalle. – Kolmas on tullut Hengen valloittamaksi ja voi kertoa tunteesta, joka liittyy uskon alkamiseen. Joku väittää ilmiötä psykologisiin käsityksiin viitaten hurmoksellisuudeksi.
Tällaista tarkoitin, kun kirjoitin: ”Armon alle voi olla monta polkua, joiden joukossa myös kirkkotie.”
Yhä enemmän olen oppinut korostamaan kirkkotien merkitystä. Messuhan alkaa ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Kirkosta kotimatkalle ja arkeen meidät siunataan ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Tässä ei ole kysymys vain jostain fraasista tai ritualismista.
Pelastava usko avautuu ja kasvaa Kristuksen kautta. Evankeliumeissa Kristus viittaa uskollemme suuntaa Isään ja Pyhään Henkeen. Kun hän puhuu, puhuu koko Kolminaisuus. Hän viittaa taivaan lintuihin, jotka Luoja on luonut. Hänen opetustensa vaikutus näkyy myös kyyhkysessä, joka laskeutuu uskovien päiden ylle.
Messussa Kristus tulee Luojan luomiin leipään ja viiniin. Kristus-saarnasta Pyhä Henki lähtee kuulijan sydämeen. Koko ajan ollaan koolla ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”.
Tässä messun ”myllerryksessä” on mahdotonta nähdä ahdasta tietä uskoon. Vasta viimeisellä portilla eteen tulee kaita tie ja ahdas portti.
Portti on ahdas, mutta on hyvä aina muistaa, että siitä puhunut Jeesus Kristus oli rakkaudessaan avara ja ymmärsi monenlaisia ihmisiä, sitäkin isää, joka sanoi uskovansa mutta samalla pyysi apua epäuskoonsa.
Ei ole lainkaan potaskaa tuttu puhe ”sekalaisesta seurakunnasta”, kun sen vain ymmärtää oikein.
Omakohtaisesti tutuksi on tullut itsellekin niin monta kertaa tuo Erkin mainitsema epäuskoon viittaava evakeliumin kohta. Epäuskohan meillä itse kullakin on se suurin synti; siitähän kaikki muukin kelvottomuus kumpuaa.
En missään tapauksessa tunnustaudu miksikään uskon sankariksi, päinvastoin. Psalmissa 91 ovat sanat: ”Koska hän riippuu minussa kiinni, niin minä hänet pelastan”. Juuri tätä riippumista se on aivan kirjaimellisesti; ei todellakaan mitään sen hohdokkaampaa.
Toinen eräs erityisen tärkeä lupaus on Apostolien teoissa luvussa 16 mainittu: ”Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun perhekuntasi”. Tiedän että en voi tehdä uskonratkaisua kenenkään muun ihmisen puolesta, mutta mainittuun lupaukseen vedoten luotan, että Herra hoitaa ajallaan ja tavallaan myös minun lasteni asian.
Edelleen, hyvin kohtikäyvät ja itsessäni tunnistettavat sanat löytyvät myös virrestä 289:
”Vain sinä tunnet minut, Vapahtaja, ja tiedät lääkkeen kaikkiin haavoihin. Jos luoksesi en pääse voittajana, saan tappioni tuoda kuitenkin.
Jos en voi suoraan Isän syliin juosta ja uskon varmuudesta riemuita, saan ahdistuksen yössä sinuun luottaa ja ääneen huutaa: Herra, armahda!
Jos en voi katsettani sinuun nostaa ja lapsen lailla jäädä turviisi, saan katumuksen, tuskan alta pyytää: Nyt minuun tartu, Vapahtajani!”
Kirkkotien ruohottuminen /lumettuminen on vakava asia. Juuri siksi sille tielle olisi hyvä lähteä silloinkin, kun se ei välttämättä niin erityisesti ehkä houkuttelekaan muistaen sen, että ”kannata tapaa, niin tapa kannattaa tarvittaessa Sinua!
Monta enemmän tai vähemmän konkreettista ulottuvuutta mainittuihin asioihin on vuosien varrella tullut koettua; tahdon vielä tähän loppuun rohkaisuksi kertoa erään pienen hetken:
Olin muutama vuosi sitten myöhäsyksyisenä sunnuntaiaamuna korjaamassa metsästysmajan kattoa, jonka vaurioitumisen olin itse huolimattomalla konetyöllä muutamaa päivää aiemmin aiheuttanut. Mieliala oli erinäisten asioiden summana varsin nurjanlainen, jopa synkeä. Laitoin kuitenkin autoradiosta kirkonmeiningin kuulumaan ja ryhdyin työhön. Jumalanpalvelus eteni ajallaan jo synninpäästöön saakka ja silloin aivan kuin jotenkin selvemmin kuuluivat sanat: ”…ja antaa armossaan kaikki Sinun syntisi anteeksi”.
Kyyneleet kihosivat silmiini ja merkillinen aalto kävi lävitseni; hyvä että en tikkailta pudonnut. Se oli ohimenevä hetki, tein remontin loppuun ja läksin kotiin; en tippaakaan parempana ihmisenä mutta olin saanut kokea jotakin sellaista, jota juuri sillä hetkellä tarvitsin!