Sieluni neuvoi minua sanoen: – Älä ole ilahtunut kiitoksen vuoksi, äläkä onneton syytöksen tähden. Ennen sieluni opastusta olin epäillyt työni arvoa. Nyt ymmärrän, että puut kukkivat keväällä ja kantavat hedelmää kesällä pyytämättä kiitosta; ja ne pudottavat lehtensä syksyllä ja muuttuvat alastomiksi talvella, eivätkä ne pelkää syytöstä.
Kahlil Gibran
Kahil Gibranin mietelause alkoi vaikuttaa minussa. Sytytin avotakkaani tulen. Vedin keinutuolin sen eteen. Istahdin tulen loimuun keinutuolifilosofiaani harrastamaan.
Kiitoksen kipeä en ole yleensä ollut. Syytösten tähden olen joutunut käymään jaakobinpainia. Työni arvoa olen tietysti usein miettinyt: missä olen tehnyt oikein, missä väärin? Kevättä elin Hämeenlinnassa ja Lappeenrannassa. Tampereella ja Lemillä oli kesä. Värtsilässä alkoivat syksyn lehdet kellastua ja varista maahan.
Nyt on talvi, ja lehdet peittyvät pian lumen alle.
Lehdet! ”Eivät ne pelkää syytöstä.” Sieluni, sano minulle, olenko minä lehti maassa lunta odottamassa. Vai onko minusta jotain jäänyt oksaan, jotain joka ei ole vielä pudonnut? Onko tarkoitus, että se jää sinne? Kestääkö se kylmän viiman? Olenko menettänyt arvostelukykyni, kun en pelkää syytöksiä.
Palaan takaisin keinutuoliin takan loimua tuijottamaan. Laitan LP:n kiekolle ja kuuntelen, mitä Ludvig van Beethoven ajatteli kirjoittaessaan nuotteja sinfoniaansa ”Eroica, osa: Marcia funebre: Adagio assai”.
pater F.
Olin kerran mukana sellaisessa keskustelutilaisuudessa, jonka vetäjä pyysi meitä miettimään, mitä vuodenaikaa mielestämme elimme silloin. Silloin oli syksy. Sitten hän kehoitti eri ”vuodenaikoja elävät” siirtymään omiin ryhmiinsä eri puolelle huonetta. Syksyän ryhmässä oli eniten. Syksyn ryhmässä taisi olla vanhimmat ihmiset. Mutta ei aivan. Vanhoja löytyi myös kevään ryhmästä. Jos halusi niin sai kertoa miksi elää syksyä tai kevättä. Sepä olikin mielenkiintoista.
Käänsin tämän tietsikkani ylösalaisin nähdäkseni tuon
kuvan myös toisin päin. Voi se olla noin, mutta voisi
olla toisinkin päin.
Eivät nuo syksyn lehdet tunne ainakaan syyllisyyttä, olivatpa
maassa tai puussa. Lehtiharava odottaa. Kunhan juon kahvit,
lähden haravoimaan värisikermät pois.
”Ilo on täällä, kuolema siellä toisella puolella”,tämä
lause on Hotakaisen kirjasta.
Elämässä on joskus mentävä sisälle kapeasta ovesta. Niin kävi myös, kun työnsin LP-levyä soittimeen: kannen yläpuolella olevan kapin alapinta tuli soittimen kannen eteen, niin että neulan asettaminen sinfonian osaan 2 ei onnistunut, vaan alkoi kuulua osa 1: ”Allegro con brio”. Istui ja kuuntelin. Siinä keväiset ja kesäiset lehdet tottelivat tuulen tahtoa. Välillä ne olivat hiljaa, välillä ne riehuivat tuulen tahdissa.
Ajatuksissani kuljin Hämeenlinnan ja Lappeenrannan kaduilla, juoksin Tampereellla.
Rakastamani 2. osan ”Surumarssin” sävelten myötä palautuivat mieleen monet hetket, jolloin väsyneenä istuin Beethovenin seurassa Herbert von Karajanin tahtipuikon heiluessa. Tämä sävelteoksen osa on ollut ja on edelleenkin minulle terapeuttista musiikkia.
Päätin kääntää levyn ja kuunnella myös osat 3 ja 4:
Scherzo: Allegro vivace ja Finale: Allegro molto – Poco andante – Presto.
Ja mitä tatahtuikaan! Siellä finaalissa oli baletin askelia. Siinä on sävelaiheisia muunnelmia. Niin, muunnelmia! Miksei maahan pudonneissa lehdissäkin voisi viritä muunnelmia! Ehkä sinne oksalle jäikin jotain, mitä maahan pudonnut haluaa vielä tavoitella!- Ennenkuin kotikirkon kellot soittavat viimeiselle matkalle ja kanttoripoikani soittaa uruilla Marcia funebraa.
Ierikka – Pottupappi – pater F.
Minä ravitsin tänään sieluani
Sulo Niskasen muistelmalla ”Ensimmäinen
kotiseutumatkani rajan takaiseen Karjalaan”
Matka on tehty 27.7.1990, silloin kun
Venäjän puolella käynti oli vielä alkutekijöissään.
Muistelma on mielenkiintoinen ja siinä kerrotaan
hieman Vanhan Värtsilän sen aikaisista näkymistäkin.
Muistelma löytyy kun klikkaa vaikkapa Värtsin linkeistä
Pälkjärven pitäjäseuran kotisivuille ja sieltä tarinat
osioon.
Nyt jo iäkäs Sulo Niskanen on monen akateemisen tutkinnon
mies ja hänen kynänjälkensä on erittäin sujuvaa.
Rohkenen suositella!
Tämä ei oo syytös, jonkinlainen työn arvon epäily kuitenkin: mikään ei ole niin turhaa kuin syksyn lehtien haravoiminen. Ei niitä seuraavana kesänä muutenkaan enää olisi, ja ruoho kasvaa silti entistä ehommin, kun saa lahonneista lehdistä ravinteita.
Haravoiminen vielä jotenkin menettelee, mutta ne lehtipuhaltimen turhakkeet. Pärisevät jo hautausmaillakin.
TUULI
Poppelin avautuvat lehdet
soittavat ikävän
alkutahdit.
Joella virittyy tuuli.
VALOA KOHTI
Syksyn ensimmäinen aavistus on siinä,
kun aurinko valaisee talon takaa
pihakoivujen keltaiset latvat.
Talon toinen puoli on lämmin,
toisella puolella viilenee äkisti.
Koleus hiipii puiden juurista valoa kohti.
Juurista se alkaa,
ja lopulta taittuu latvasta
keltainen lehti.
(Kuin surusaatto, s. 10 ja 41)
Meillä on tässä pihalla liian monta suurilehtistä
vaahteraa, joten joudumme puuttumaan luonnon järjestykseen
haravoimalla nurmikon tukahduttavat lehdet pois. Eivät ne
mene kuitenkaan hukkaan. Osa lehdistä menee koristepensaiden
ja vadelmapensaiden juurille ja loput kompostiin. Jos olisi
vain nuo koivut ja pihlajat, saisivat lehdet ollakin nurmikolla
vähän hienonnettuna.
Hartiat saavat haravoidessa liikuntaa, joskin täytyisi
muistaa vaihtaa harava välillä myös toiselle puolelle.
Mukavaa, että kuva ja aforismi saivat erilaisia ajatuskulkuja liikkeelle.
Maija-Liisan tietsikan kääntely hymyilytti. Kerrottakoon että kuva on otettu juuri noin päin kun se on esille asetettu. Herttoniemen kartanonpuiston puut siinä peilailevat syysmekkojaan lammen pinnasta.
Syksy on ihanaa aikaa! Olen viime päivinä nauttinut lehdissä kahlaamisesta ja tallentanut syksyn väriloistoa kameran ja mielen muistikortille.