Polkuja ja pitkospuita

Oli jo syyskuun loppupuoli, pian alkaisi lokakuu. Ikkunasta näkyvät pihapuut värittivät maisemaa. Välillä sade pirstoi nauravan auringon kasvot. Kaikki päättyy aikanaan. Kesä jätti jäähyväisiään.

Selasin innostuneena käsissäni olevaa matkaesitettä. Esitin asiani kaverilleni vähän kierrellen ja kaarrellen, että eikös mekin… onhan siitä edellisestä matkasta jo aikaa? Lappiin. Lähdetään Lappiin. Hänkin innostui ajatuksesta. Saimme vielä puhutuksi sukulaisenikin matkaan mukaan. Siispä seurasi pikainen majapaikkojen etsintä ja varaus Saariselälle. Matkalla tarvittavat varusteet olivat nopeasti kasassa. Auton pyörät rouhaisivat pihan soratietä ja matka alkoi.

Menomatkalla poikkesimme Rukalla toteamassa, kuinka valtavasti kaikki oli muuttunut edellisestä käynnistämme. Siellä nautittu poronkäristys jotakuta närästi. Paikat puuduksissa saavuimme määränpäähämme.

Varsinaisen patikkataipaleeni jouduin aloittamaan kenkäkaupan kautta, koska lenkkikenkäni olivat unohtuneet kotini terassille. Kotimaassa valmistettuja kenkiä ei tietenkään ollut saatavilla, joten ostin made in Vietnam kengät. Pelkäsin uusien kenkieni hankaavan jalkani rakoille jo retken alussa, mutta se pelko osoittautui turhaksi.

Saariselkä pitkospuut.

Saariselkä pitkospuut.

Niinpä sulauduimme osaksi Rumakurun reittiä patikoivien joukkoa. Äkkiä olimme turisteja. Reitti osoittautui meille tasaisten teiden tallaajille melko vaikeakulkuiseksi. Jo heti alussa oli jyrkkien rappusten kiipeämistä, oli louhikkoista polkua mutkineen ja kiperine käänteineen. Mikä helpotus, kun polulle oli rakennettu tukevat pitkospuut. Leveitä lankkuja pitkin oli helppo kävellä. Joku puro solisi. Koskikara käänteli kylkeään kuvattavaksi. Sitä kehuttiin.

Valitsemamme jyhkeän kaunis reitti kulki UKK:n kansallispuistossa. Jatkuvan ylämäen kapuamisesta sumenneissa aivoissani yritin miettiä, mikä vuosi mahtoi olla, kun Urkki valittiin ensimmäisen kerran presidentiksi. Saattoi olla vuosi 1956, Kekkonen, Kekkonen… Joka tapauksessa hän oli ollut valtaisan osan tähänastista elämääni presidenttimme. Entä Sylvi? Mikä osa puistosta lienee omistettu hänen vaimolleen?

Saariselkä pitkospuut.

Saariselkä pitkospuut.

Niin kuin toivoimme, päättyi ylämäki tunturin huipulla. Alkoi laskeutuminen alamäkeen. Se otti pohkeisiin. Istuuduimme polun varrelle ansaitulle ruokatauolle. Vettä ja leipää. Nuotiopaikan puutteessa söimme lenkkimakkaran kylmiltään. Hyvää oli. Keho huusikin jo suolaa ja kahvia vuorotellen. Täytyi ottaa valokuvia muistoksi. Lopulta oikealla puolellamme avautui nähtäväksemme rosoinen Rumakuru, jonka mukaan reittikin oli nimetty. Rumakuru näytti juuri sellaiselta, että sinne horjahtaneen kulkijan jälkeen jäisi vain suuri suru. Siirryin sivummalle. Jos jossain, niin juuri näkemässäni saattoivat asua Lapin noidat ja seidat, aaveriekoista puhumattakaan.

Pian kurun jälkeen horisontissa näkyi Saariselän lomakylä. Mikä helpotuksen tunne! Reitin piti olla vain kuusi kilometriä, mutta askelmittarimme osoitti sen olleen väistämättä yksitoista kilometriä pitkän reitin. Eivätpä olleet Lapin äijät nuukailleet. Mitat lienevät sukua niille kuuluisille poronkusemille. Vielä olivat viimeiset kivikot ja jyrkät rappuset laskeuduttava alaspäin. Kintut kipeinä saavuimme hotelliimme.

Jo alkuperäisen matkasuunnitelmamme mukaisesti päätimme käydä Norjan puolella. Niinpä hyvän matkasään jatkuessa tankkasimme auton Karigasniemessä. Öljyvaltiossa tankkaaminen olisi ollut kalliimpaa. Sikäläisen kaupan topakalta myyjältä saimme ohjeen maksaa Norjan puolella ostoksemme mieluummin kortilla tai kruunuilla. Ei niiden vaihtokursseista voinut koskaan tietää, hän täsmensi eurokursseista, ja mainitsi kohdemaamme hintatasosta jotain epäedullista. Niillä tiedoilla varustettuna ylitimme rajan. Äkkiä olimme ulkomailla. Tenojoen ylitettyämme maisema jatkui vaivaiskoivujen reunustamaa asfalttitietä pitkin. Enää ei näkynyt sorateistä jälkeäkään, vaan tasainen baana halkoi Jäämeren ruskanväreissä hehkuvaa rantaviivaa myötäillen. Tunturit olivat jylhät. Saavuimme Hammerfestiin, jonne nykyisin pääsee siltaa pitkin. Aikaisemmin paikalle tunnusomainen kalanhaju oli tipotiessään. Oli vain varsin moderni kaupunki meren rannalla. Tilaamamme kalakeitto maistui. Kalakeitolle kertyi kuitenkin hintaa odotettua enemmän, koska autolle palattuamme tuulilasissa odotti sakkolappu. Olimme unohtaneet maksaa parkkimaksun.

Päätimme ehtiä vielä illaksi Altaan, joten vierailumme viehättävässä Hammerfestissä jäi lyhyeksi. Soratiet olivat sieltäkin poistuneet. Varsin suora ja tasainen tie kuljetti meitä kohti määränpäätämme todella upeiden maisemien halki. Alta oli kaunis merenrantakaupunki. Siellä rakennettiin uutta. Kaupunkiin näytti nousevan uusia hotelleja ja kauppakeskuksia. Pakkoruotsilla kyselemällä saimme selville etsimämme leirintäalueen. Sieltä vuokrasimme yöseuduksi mökin, jossa uni maistui pitkän ajomatkan jälkeen.

Altan vuori.

Altan vuori.

Aamun valjettua matka jatkui halki siintäväin Altain vuorten. Suotta ei niistä vuorista ole laulua tehty. Valitsimme lyhimmän reitin, emmekä jatkaneet enää meren rannan mutkittelevaa tietä. Paluumatkalla asetuimme pariksi yöksi Ylläkselle. Kiersimme Ylläksellä myös erään patikkareitin, jossa aikaa kului kolmisen tuntia. Kuljettu matka oli paikoin yhtä hankala kuin Saariselälläkin, mutta onnellisesti pääsimme sen läpi. Itse Yllästunturin seutu oli kasvanut edellisestä käynnistämme valtavaksi hotelli- ja mökkikyläksi. Sieltä ei äkkiä katsottuna näyttänyt puuttuvan mitään. Upouudet hiihtohissit ja kaikki. Totesimme Suomessa rahaa olevan.

Pohjoisen matkamme oli enää kotimatkaa vaille. Ajoimme näitä teitä lähes 3000 kilometriä. Aikaa olisi pitänyt olla enemmän jokaisessa käyntikohteessamme. Niinpä jäi vielä jäljelle kaipaus mahdollisesti joskus toteutuvaan uuteen matkaan.

Teksti ja kuvat Maija- Liisa

Värtsin toimituksen lisäys;
kuuntele Altain vuoret, Taisto Saarinen, haitari.

Share

9 comments for “Polkuja ja pitkospuita

  1. Tuttuja olivat monet mainitsemasi paikat joskus nuoruuden ajoilta.
    TROMSÖ oli yhdenkin reissun kaukaisin paikka. Olimme liikkeellä tosi aikaisin alkukesästä veljeni, hänen vaimonsa ja heidän tuttunsa kanssa. Sen muistan, että teltassa oli kylmä ja matkapitkä. Kalan haju ei miellyttänyt.
    Tällaiset reissut on tehty – en varsinkaan halua enää nukkua teltassa missään – saattaisi olla jäsenetkin kipeät eikä uni hyvää. Niinhän se on, että omaan sänkyyn pitää päästä tutun ihmisen kanssa.
    Kiva oli lukea Maija-Liisa matkastasi.
    MirjaSisko

  2. Mukavaa matkakuvausta Maija-Liisalta. Kyllä ne Lapin kilometrit lienee saman mittaiset kuin täällä etelässäkin, vaikka ne tuntuvatkin moninkertaisilta. Vaikka isoja kantamuksia ei mukana olisikaan niin keskimääräiseksi kulkunopeudeksi jää 1-2 km tunnissa. Eli jos valitsee 10 km reitin niin kyllä se on pitkän päivän reissu. Täällä sellaisen taipaleen taittaa parissa tunnissa ja luultavasti vähemmällä rasituksella.

  3. Selkeää ja mukaansa tempaavaa
    kerrontaa.

    Joskus on tullut koluttua samoja paikkoja
    ja jos olisivat lähempänä voisin
    laittaa heti repun pykälään.

  4. Altain vuoret ja Alta ovat kaksi eri paikkaa.Altai sijaitsee tuolla Aasian puolella Etelä Venäjällä lähellä Mongolian rajaa. Alta taas täällä pohjolassa.
    Ei se alenna matkakuvauksen arvoa .Pohjois Norja on kaunista ja jylhää vuoristoseutua.Oma syysmatkani suuntautui tänä vuonna enemmänkin sinne Altain suunnalle, ei läheskään puoliväliinkään asti.Oma toiveeni on päästä Lofooteille , varsinkin kun siellä on tuttu ihminen töissä joten opastustakin on saatavilla.
    Syysruska on kyllä komeaa ihan pääkaupunkia myöten joten lähelläkin on kaunista.

  5. Kiitos Reinolle maantieteellisestä opastuksesta!
    Minä jo siellä mietin, että onko kysymyksessä sama
    paikka kuin laulussa. Laulun syntyaikoihin harva Lapin
    kulkija kävi niin vaikeakulkuisen matkan päässä.

  6. Viime viikolla Peltsi Peltonen kertoi Lapin luonto- ohjelmassaan,
    että UKK:n kansallispuistossa käy vuosittain 300.000
    matkailijaa. Kaunista siellä on.

    Me olemme lenkkeilleet nyt Pärnävaaran kilpahiihtäjille
    tehdyillä latupohjilla. Eilenkin kiipesin Pärnävaaralle.

    Muistelimme kävellessämme Mika Myllylää ja Vladimir Smirnovia,
    jotka takavuosina kilpailivat noissa maastoissa.

  7. Ihan kateeksi käy ns. terveitä ihmisiä.
    Lofootit on tuttu paikka siipalleni – taisivat olla partiolaisten kanssa siellä reissussa.
    Siippa ei jouda tälle koneelle, kun on muunlaiset koneet. Vieraan pojan kanssa
    tuossa pihallamme ovat askarrrelleet autokatosta jopa kahdelle autolle, että lapsemme saavat autonsa käydessään lumen suojaan.
    Seppo ei malta olla rakennukselta pois -alkaa olla jo voiton puolella. Vois pitää harjakkaiset??
    MirjaSisko

  8. Aina, jos on mahdollisuus katson Peltsin ohjelman.
    Terv. Mirja

  9. Onneksi telkkarista tulee hyviä luonto- ohjelmia, joista
    pääsevät osalliseksi myös he, jotka eivät syystä tai
    toisesta pääse enää itse vaikkapa metsiin kävelemään.

    Kiitollinen pitää muistaa tässä itsenikin olla, että
    sentään vielä voi liikkua. Sekin kyky voi mennä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *