Sääperin kalastajia

Sääperinjärvi. Kuva: vartsila.fi

Sääperinjärvi on ollut lintujärven maineessa. Sitä alettiin kuivailla ja säännöstellä. Nykyisin taitaa olla melko mitätön rapakko. Joitakin juttuja kuulee suurista hauista, kuin nykyaikaan eksyneistä muinaismuistoista.

Minulla se oli ensimmäinen pilkkipaikka. Pyörämatkaa kertyi kymmenkunta kilometriä. Tuntui oudolta ajatella menoa niin kauas kotoa. Pienen pojan ympyrät eivät olleet hyvin suuret.

Joulun tienoilla muistin aina, että erään talon ikkunassa palaa punainen pahvitähti pitkälle keävääseen. Siitä oli enää vähän ottipaikalle.

Sääperin kalastajista moni tuli ihanteeksi. Jos sanan pari vanhan pilkkiukon kanssa vaihdoit, olit puhunut jumalasi kanssa. Siellä kyllä kävi minun ikäistäkin porukkaa. Essikka pyöräili kerran koulupäivänä kairat riksillä kohti lampea. Opettaja katsoi ikkunasta, puisti päätä.

Siinä perheessä tarvittiin kalaa.

Erkki oli jämerä kaveri. Erkin esikuva oli isä Janne. Poika muisti kertoa juttua, kun olivat lähteneet isän kanssa pilkille. Janne jäi alkulahdelmaan, tuumi: ” Kalat ne liikkuu eikä kalastajat.”

Siinä olivat lähteneet kiertämään järveä. Rannasta koittivat ja syvänteestä. Jonkun kalpean tirrin saivat paikastaan. Ne kohmettuivat heti laukun pohjalle. Tulivat siihen mistä läksivät. Päivä oli jo vierähtänyt iltapuoleen.

Janne oli istunut lahdessa koko ajan ja nakkasi repun selkään.

– Söikö isällä?

– Mitä vähän.

– Ahveniako?

– Haukia.

Jannella oli repussa kolme tuuranvarren mittaista.

Erkki oli isän poika ja viihtyi avannolla kauan kerraten niitä säännöllisesti.

Erkiltä sai naurut yhdellä tavalla. Puhumalla mutaan poraamisesta. Tarvitsi aloittaa vain, että taidan mennä tuonne rannemmaksi. Erkki alkoi jo hytkyä. Jos vielä lisäsi, että muta on siinä lähellä. Jo hytkeen sijalla myhähtely. Röhönauruja ei Erkki koskaan nauranut.

Minulla on kalavelkajuttu, jonka kerron aina niille, jotka eivät tule Erkin kanssa tekemisiin. Se tapahtui kevätjäillä, jossa variksia ronkkui kuin verottajia. Joku kiiski niille jäikin ja kala silmiä tai leipäpalan murut.

Erkki sai tikkuhauen sulasta. Uveavannon kupeelle nousi vielä joku ahvenenjötikkä. Erkki ei nuukuuttaan raatsinut korjata niitä avannolta vaan jätti silmänruoaksi. Hän loi haukeensa ylpeitä katseita. Minä ajattelin, että mikä tuo. Joutava sulikka, kuin verkonpuikkari.

Ahne varis laskeutui avannolle. Erkki oli edennyt kotvan matkaa ja valahti kalpeaksi. Varis jo sovitteli hauen pyrstöpäätä nokkaansa.

Siinä hyhmä lensi kun Erkki polkaisi kohti aarrettaan. Silloin hytkyi minulla vaikka en Erkkiä kiusoitellut.

Koukun pojat kulkivat aina omia reittejään. Olin kuullut kertomuksia kaverusten satapäisistä ahvensaliista. Niiden esikuva oli Niiranen. Se omisti kauhaporan ja ajattelin, että kauhaporan omistaja on kuin pilkkivesien raharuhtinas. Pienen pojan mieleen ei tullut, että joskus voi kauhaporakin olla museotavaraa.

Koukun poikien mukana kulki Seppo, joka oli sähäkkä poramies. Siinä roiske lensi. Jos aloitin yhtä aikaa reiän teon, niin Sepolla oli avanto selvä, kun itse sovittelin poraa jäähän.

Hämäläinen oli haukipaikkojen mies. Harva päivä se seisoi selällä ja veti pitkiä vetoja, haukivetoja. Kerrottiin se jallittavan haukia joka kerta. Useitakin.

Hämäläinen oli vanha. Häntä arvostettiin. Tosi jermut kalpenivat kun kuulivat viime vuosisadan tarinoita. Sellainen Väinämöinen ei seuraa saanut. Kunnioittava välimatka pidettiin selällä onkijaan, arveltiin josko se vetää hauet huomaamatta ja sulittaa reppuun. Huhu kulki. Pilkin se veti aina kämmenen sisään. Sen itsekin huomasin.

Eino oli kalamiesten aatelia, mutta niin lyhyt, että sen tunnisti kaukaa. Mies nimittäin porasi avannon vinoon ja sellainen profiili näkyy. Joku sanoi, että se on taktillinen veto. Luulen kuitenkin, että lyhyys oli syy.

Kerran arvelimme naapurin Pertin kanssa katsoa onko kaverien jutissa perää. Näimme kun Eino läksi marssimaan selältä rantaa kohti. Menimme vastaan. Eino yritti kiertää, mutta me pojat kiersimme myös.

Tultiin lähelle.

– Tuliko?

Eino ei virka mitään, marssia jylkyttää.

– Tuliko?

– No voipa sanoa niinkin.

– Saako nähdä?

– Voihan näitä näyttääkin, se hymähti.

Einolla oli repussa viisi paksua hauenselkää. Kaikki kääritty sanomalehteen.

– Perhana!

– Mitähän varten se sanomalahteen? arveli Pertti myöhemmin.

– Niillä on tapansa, ynähdin.

Lassi, setämies, oli sen sortin kalastaja, että sillä oli viinat mukana. Lähtiessä oli ainakin otettu.

Pertin kanssa kerran muka seikkailtiin ja otettiin Lassilata viisi markkaa, kun se halusi ostaa ahvenia.

Lassi oli liirumissa.

Se pisti ahvenet pussiin. Sillä oli sininen pilkkionki ja joku outo vaappu vieheenä. Yhtään ei ollut saanut. Pitivät ukkojen kanssa mökää. Uistin ei ollut puolia aikoja vedessä.

Meitä Pertin kanssa poltteli se viitonen ja ajattelimme, että selvänä se hakee sen pois. Lassi oli hyvä setämies. Se tilasi minulle Villin Lännen. Sillä se tuntuikin niin kummalta kun otin humalaisen miehen viitosen.

Paljon oli kalamiehiä Sääperillä siihen aikaan. Minulle järvi jäi parhaiten mieleen ensimmäisistä reissuista. Ne tehntiin pyörällä. Rannan talosta lainattiin tuurapeli ja lähdettiin polkua jäälle.

Polku oli mutkainen ja haarova. Jotkut sivuhaarat veivät sulaan. Huomiotta jäi se seikka, että paikalla oli vettä vain polviin. Sula tuntui aina pelottavan.

Alussa oli hikisin homma. Tuuralla puolimetriseen jäähän neliönmuotoinen avanto kuin televisioruutu. Aluksi avanto pieneni pohjaa kohti ja puhkaisupisto tapahtui suppiloon, josta ei kalaa saisi ylös.

Suurentelin avantoa ja vesi roiskui vaatteille. Se muotoutui vähitellen. Sitten vain koukkuun jäätynyttä lihaa ja sulitetaan pystypilkki puolimetriseen veteen.

Kaloja riitti. Minulla oli tapana kurkotella avantoon ja näytelmä oli joltinenkin luontokuva. Mikään ei tunnu niin kiihottavalta kuin ahvenleukojen välähtely parhaan syönnin hetkillä. Ne kansoittivat pilkin ympäryksen ja jurottivat aikansa. Välillä ne perääntyivät.

Kun joku aloitti syönnin, se oli merkki toisille. Pilkin ehti juuri laskea. Töykkäisyt olivat nopeita. Hullaantuneita ahvenia kuhisi.

Minulle riitti yksi avanto. Syönti jatkui iltapäivälle. Housunpolvet jäätyivät, mutta mitäs siitä.

Kovalevystä ja puusta tehty pilkki-istuin ropisi. Kun menin kotiin, oli tunnelma tietty. Ne ihastelivat, isä hyväksyi ilmeellä. Žiti syötteli ja tarjosi villaista. Sitä ei voittanut muu.

Eräänä tammikuun päivänä sanoivat, että ethän sinä Jouko nyt tällä kelillä ja vielä tammikuussa.

Mutta minä tuumin, että sopivan kierä pakkanen isolle kalalle.

Velipoika siinä myhähteli kämmeneensä ja isäukko räjäytti ilminaurut.

– Että meinaat kolmenkymmenen asteen pakkasessa pilkille.

– Niin tuota ajattelin ja menen kanssa.

Oli se tietty itenäistymisvaihe, jota sopi ilmentää omaperäisillä ratkaisuilla, jotka eivät pahasti menneet ristiin isän intressien kanssa.

– No, jos niin hurja oot, niin siitä vaan, mutta villasta laitat ja karvahatun.

– Ne nyt tietysti ja vielä kaulahuivin ja…

En jäänyt kuuntelemaan äidin ohjeita. Nappasin karvahatun ja suksin pakkaseen. Eteisestä nappasin pilkkilaatikon ja pussin jäisiä syöttiläskejä.

Järven rannassa meinasin tehdä oharin. Tuntui, että selältä tuleva viima ei ole keskenkasvuisen tavaraa. Se sattui poskipäihin kuin piiska ja kun suuta aukaisit jämähti kitarisoihin suoralta hollilta.

Nostelin kuitenkin ahvenpaikoille ja kun en niistä kostunut mitään suunnistin uhmapäissäni järvenselälle, sinne missä olin nähnyt Hämäläisen ja Koukun Einon, haukimiesten, viivyskelevän.

Olin jo kauttaaltaa kohmeessa. Tuntui, että tämä homma on jätettävä, ennenkuin pakkanen pääsee villahousun sisälle, mutta uhmassa koetin vielä rassata vanhaa avantoa. Oli leppärisu siinä merkkinä kuin parhaassakin ottiavannossa.

Laskin pohjaan. Yllättävän syvää, kerkesin ajatella, ennenkuin jämähti siiman päähän semmoinen paino, ettei ennen moista. Se veti siimaa alaspäin, vaikka olin tottunut nopeasti nostamaan kalaa ylös. Nostin sen avannon reunaan kiinni ja kun en saanut pois, kävin rähmälleni ja kurkistin. Rantarosvo mulkoili kuin pöllö jään toisella puolella. Sujautin käden avantoon, muistin vielä kääriä hihan, ja tarrasin kitusiin. Siinä se pian kölli hangella. Kuin unessa laskin siiman uudestaan. Siellä oli heti toinen samanlainen. Olin jossakin muussa maailmassa, en kolmenkymmenen asteen pakkasessa keskellä viimaista järvenselkää.Innostuksen hiki kohosi otsaan ja poskia kuumotti. Tuli vielä kolmas.Vähän pienempi. Neljättä on yrittänyt monta nostoa, vaan läksin lynkyttämään kolme hauenhäntää istuimen reiästä roikkuen.

– Poika kävi kalalla, sanoi isä kotona.

Muuta ei virkkanut.

Sain aikanaan ensimmäisen kairan. Sitä ennen olin yritellyt kiviporasta teroitetulla, joka teki pienemmän reiän, noin puolessa tunnissa. Tuurapeli oli nopeampi.

Kruunasin porani juhlavasti. Sain jäälle yli sata ahventa. Unohduin iltasyönnille. Velipoika oli jo lähetetty etsimään. Olivat vähän nyreissään kotona. Kalamäärä ei saanut edes isältä arvoistaan vastaanottoa.

Sääperinjärvi on vielä ainakin lintujärven maineessa. Hyvä sekin. Sitähän se kortteenkasvu tietää. Itse olen katsellut sitä auton ikkunasta ja ajatellut, että samalla tavalla jos on vähentynyt kalantulo kuin minun aikanani, niin tuskin monta sinttiä nyt nousee.

En tiedä suunnitelmista järven suhteen. Ehkäpä on hyvinkin päätetty jättää lätäkkö näkyviin. Ainakin siinä vielä tuttuja lahdelmia näkyy olevan, joskin todellisuudella on tapana muistoihin verrattuna kutistua ja muutta muotoaan.

Jouko Varonen

7 comments for “Sääperin kalastajia

  1. Naatitaan, naatitaan monesti palkitun kirjailijan tekstistä.

  2. Olipa todella nautittava lukukokemus! Kiitos!

  3. Joukon mainio kirjoitus nostatti paljon nostalgisia muisteluita. Haponojan läpi soutaminen vaati tarkkuutta, mutta perille pääsy oli palkitsevaa, menipä kalaan, marjastamaan Kukkovaaralle tai muuten vain.

    Kiitos!

    Ierikka

  4. Olipa jännittävää luettavaa. Kyllä kotijoukot olisivat saaneet arvostaa tätä nuorta kalamiestä vähän paremmin.

    MInulla ei ole juuri kalajuttuja kerrottavana. Minullakaan ei ollut tuuraa eikä minkäänlaista kairaa, mutta en tiennyt, että jokaisella pitäisi ollakaan. Linkkuveitsellä hakkasin toisten jäätyneitä avantoja auki. Kuparisen kahvipannun sangasta sai hyvän pilkin kun tinasin siihen ongenkoukun. Tuhkaan kastetulla rätillä hankaamalla tuli pilkistä hohtavan kirkas. Myöhemmin sain ostettua ihan oikean ”ryöstäjä-pilkin” siinä oli koukkuja joka suuntaan.

    Minullakin oli eskuva oikeasta kalamiehestä. Hän oli Ale Hynynen. En muista mitä hän teki tai sanoi, mutta jos kala ei syönyt niin me pojat huudettiin avantoon, että täällä on ALE, ja heti alkoi kalaa tulla.

    Joskus kokeilin täky koukkua, eli laitoin isoon koukkuun täkykalan. Yöllä avanto oli jäätynyt vähän umpeen. Siiman ympärillä oli pikku reikä ja siitä näkyi kaksi viivaa. Ne olivat hauen huulet kun se irvisteli minulle. Aloin isontamaan siiman reikää linkkarilla, mutta sitten viivat katosivat näkyvistä. Olin hakannut siiman poikki. Kyllä harmitti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *