Kesä oli retkeilyn aikaa Värtsilässä. Oli muutamia vanhoja tapoja, joita noudatettiin.
– Kun joku järjesti leirin niin sinne mentiin
– Jos kukaan ei järjestänyt leiriä niin järjestettiin itse. Eli mentiin retkelle pikku porukalla.
– Pääsiäisenä päiväretkelle Piilovaaralle
– Vappuna yöretkelle
– Juhannusyönä ei saanut nukkua. Auringon nousu oli nähtävä.
Tänä vappuna menisimme retkelle Hernelammelle. Paikka on Värtsilässä ”Miljoonakallion” kohdalla aivan tien lähellä. Lastasimme reput pyörän tarakoille sekä teltta- ja vilttikääröt ohjaustankoon. Jätimme pyörät Miljoonakallion yläpuolelle. Lunta oli varjoisissa paikoissa vielä polveen asti. Leiriytyisimme vaaran eteläpäähän koska siellä lumet olisivat luultavasti jo sulaneet.
Meillä oli kaksi pientä harjatelttaa. Niihin mahtuisi tämä ”partio” mainiosti. Eihän me oikeasti oltu mikään ”partio” eikä partiolaisia, mutta monissa asioissa otettiin oppia heiltä ja pyrittiin tekemään kaikki asiat vähintään yhtä hyvin ja hienosti kuin hekin.
Teltan paikoiksi etsittiin parhaat sulat ja tasaiset paikat. Kerättiin kävyt ja risut huolellisesti pois alta. Teltan alle taitettiin paksu kerros kuusen oksia pehmikkeeksi. Teltan lähelle laitettiin teen keittoa varten pieni nuotion paikka. Maasta poistettiin kenttälapiolla turve ja siirrettiin syrjään. Laitettaisiin se sitten takaisin paikoilleen kun leiri puretaan. Silloin ei tiedetty, ettei toisen maalle saa leiriytyä. Turha tieto se olisi ollutkin. Kuka nyt omalle maalleen olisi retkelle mennytkään. Ainakin me ”maattomat” olisimme saaneet pystyttää leirimme ainoastaan kotimökin ovenpieleen. Ja Valkoisella talolla asuvat eivät siihenkään.
Leirin koristukseksi löytyi ”toteemi”, pieni tervaskannon juurakko, joka laitettiin seisomaan arvokkaasti nuotiopaikan viereen kantoa vasten. Nuotion viereen pystytettiin vielä monihaarainen keppi, johon jokainen ripusti oman mukinsa. Minun muki oli keltainen emalimuki.
Varsinainen leirinuotion paikka oli vaaran alla lähellä lampea. Se oli tullut tutuksi aikaisemmilla onkireissuilla. Siinä oli laakea kivitasanne. Kiven alla on onkalo, jonka vesi pysyi jäässä pitkälle kesää. Siellä oli oiva paikka säilyttää eväitään.
Tunnetko retkeläiset?
Tekemistä
Kun leiri oli pystytetty lähdettiin tutustumiskierrokselle ympäristöön. Maaston tutkiminen kuului asiaan ilman muuta. Aina löytyi jotain kivaa. Kierroksen aikana etsittiin yleensä parhaat onkivapapuut sekä katajat jousipyssyjä varten. Alhaalla oli suurten kivien onkaloita. Sieltä saattoi löytyä mielikuvituksesta riippuen vaikkapa muinaisia luola-asuntoja. Jousella ampuminen ja puukon tarkkuusheitto oli hyvin tavallinen retkiharrastus. Myös kirvestä heitettiin lahokantoon. Se ei tahtonut onnistua, mutta olihan sitä kokeiltava, onnistuihan se Tex Willerin intiaaneillakin. Suopunkia yritettiin myös heittää. Vuoleskelu oli poikasilla lähes jatkuvaa. Kun löytyi joku mukava puun oksan käkkyrä niin vuoleskeltiin siitä vielä vähän hienompi esine ja otettiin matkamuistoksi. Minulla oli tapana nyhtäistä maasta joku leppä tai haapa ja vuoleskella siitä kävelykeppi. Juurakko muodosti hienon kädensijan.
Jousipyssyn nuolissa oli paljon vuolemista. Varsin pian jokainen huomasi, ettei tylsällä puukolla tee mitään. Linkkuveitsi on kiva, mutta ei se puukkoa korvaa. Moni oli saanut linkkarin vanhemmiltaan lahjaksi. Joku oli saanut lahjaksi oikein puukon. Siitä kannatti olla erityisen ylpeä. Olihan se eräänlainen luottamuksen osoitus pikkupoikaa kohtaan.
Erätaitojen opettelu kuului retkeilyyn ilman muuta. Tosin emme olleet kuulleetkaan sellaista hienoa sanaa. Ne olivat vain normaaleja, päivänselviä asioita, ei sen ihmeellisempiä. Leireillä opittiin monia tärkeitä asioita kun siellä oli ihan kunnon opettajia. Näillä omilla retkillä tasattiin tietoja ja taitoja. Kokeneemmat neuvoivat toisia. Joku saattoi olla retkellä ihan ensimmäistä kertaa. Tärkeimpiä taitoja oli tulen sytyttäminen sekä sammuttaminen.
Tulen tekoa opeteltiin nytkin. Varmistettiin, että tulen sammuttamista varten lunta tai vettä on riittävästi. Keskusteltiin ja kokeiltiin mikä on hyvä sytyke ja nuotiopuu. Toisten mielestä tuohi on paras sytyke, mutta sitä ei saa ottaa kasvavista puista. Kuusen kuivat alaoksat olivat parhaita sytykkeitä ja niitä saa ottaa. Niistä saa tulen myös sateella. Sitten katkottiin petäjän kuivia oksia. Ne piti olla kuorettomia. Kuorelliset eivät katkea helposti, koska ovat märkiä. Puulajien tunteminen oli tärkeää, koska kuusipuu kipinöi nuotiossa ja kipinät lentelevät maastoon ja polttavat vaatteisiin reikiä. Haapa on vielä pahempi. Se poksahtelee ja lennättää joskus isoja hiiliä ympäristöön.
Kuva rannan nuotiopaikalta. Kiven alla on ”kylmiö”. Tässä kiven alla vesi pysyy jäässä pitkälle kesään
Mitä söimme?
Leipää ja voita oli aina mukana. Perunaa, sipulia ja suolaa kalakeittoa varten. Lettuja paistettiin aina. Ei ole jäänyt mieleen mitä retkillä muuta syötiin. Grillimakkaroita ei tunnettu. Syksyretkillä marjakeittoa. Mustikka- lakkakeitto oli erityisen hyvää.
Varmaankin retki oli mukava koska mitään ikävää ei ole jäänyt mieleen. Saatiin taas vilkas retkeilykesä avatuksi.
Ennen lähtöä keräsimme kaikki roskat. Havupehmikkeet laitoimme kasaan kuusen juurelle.Tapana oli, että leiripaikka on jäätävä siistimmäksi mitä se oli sinne tullessamme. Se olisi hyvä ohje vieläkin. Jäätiin iloisin mielin odottamaan seuraavaa retkeä.
Teksti ja kuvat: Alpo R.
Tuttu on retkipaikka. Maanomistaja Lassilta oli Sääperin porukoille lupakin saatu, varmaan ilman, että olisi huomattu pyytääkään. Siis ihan vain keskustelujen lomassa.
Heti otsikossa oli tuttu paikan nimi, mutta vasta tekstistä muistui sijainti mieleen. On niiltä retkiltä tarttunut pysyvästi jotakin hihaan, vain myönteistä henkistä pääomaa, ainakin kirjoittajalle ja vähän meille lukijoillekin. Tänään annan pisteet Alpolle.
Kalakeitto, marjakeitto ja letut, ei teitä nälkä ole
retkellä yllättänyt.
Yhdellä tulitikulla sain vielä tulen syttymään nuotioon
jokunen vuosi sitten, en tiedä onko taito nyt jo ruostunut.
Oliko teillä retkeläisillä tapana etsiä tervaskantoja, joista
saa erinomaista nuotiopuuta? Siitä jos vuolee lastuja, niin
takuuvarmasti syttyy ja palaa hyvin.
Tervaskannot eivät juurikaan kuuluneet meidän ”pikkupoikien” sytykkeisiin. Eikä niille olisi linkkareilla, eikä oikein puukollakaan mahtanut mitään. Kirves olisi ollut välttämätön. Onneksi jokaisessa kuusessa on ne alaoksat..
Tuo Hernelampi on lähdelampi. Suon sammalkerros oli kasvanut veden päälle keinahtelevaksi matoksi. Pohjoisrannassa veden syvyys oli noin pari metriä. Kun meni aivan rantaan ongelle niin näkyi kuinka kalat uivat aivan meidän jalkojen alle varjoon. Sieltä niitä sitten syöksyi onkilierosta taistelemaan. -Tai sitten ei. Noihin aikoihin tuossa lammessa oli sillin kokoisia särkiä.
Kävin viime syksynä ottamassa kuvan tosta nuotiopaikkakivestä. ”Kylmiössä” ei ollut jäätä, eikä vettäkään. Tämäkin suo on ojitettu aikanaan, niinkuin kaikki muutkin suot. Veden pinta on laskenut toista metriä eikä kalat enää ei jalkojen alle.
Lieneekö tuossa Hernelammissakin sijaintinsa suhteen tulkinnanvaraa, tarkoitan vain osaltani. Itse en muista kulmäkivenkoloa löytäneeni. Toisaalta minun luulemani Hernelampi taisi olla lähempänä Otrakangasta, vasta siinä Kolmsoppisen paikkeilla, siis päätien toisella puolella, eli selvästi Miljoonakallion jälkeen. Käsittääkseni kuitenkin veden laskusuunta oli Onkilammen suuntaan. Ehkä retkeilimme samalla lammella tai eri. Muistan, että lampi oli rannoiltaan huono, siis soinen ja harjateltat piti pystyttää ylärinteestä vaivoin löytyville tasanteille.
Olen tyytyväinen, että Värtsissä julkaistaan näinkin runsaasti paikallishistoriallisia kirjoituksia, joiden kautta voi elää muistoissaan uudestaan entistä Värtsiläis-nuoruuttaan ja hengessä myös Värtsilä-etävanhuuttaan.
Tämä on parhain kiitokseni itse nettilehti-Värtsille kuin sen henkilöstölle ja huom! kaikille kirjoittajille ja kommentoijille. Aivan mahtavaa!!!
Alpo R. palautti muistiin monet päiväretket Hernelammen rannalle. Pitkäsen Eskon ja minun mielipaikka oli jyrkänteessä sijaitseva kolo. Siinä istuimme ja ihmettelimme joskus 1950-luvun alkupuolella.
Pitää poiketa joskus tarkastamassa, missä kunnossa se nykyisin on.
Ierikka
Kyllähän nämä yli 50 vuoden takaiset asiat ovat aika hataran muistin varassa minullakin. Paljon unohtuu ja paikat sotkeutuu. Varmistin karttapaikasta tuon sijainnin. Kyllä se Miljoonakallion seutuvilla näyttäisi olevan. Tuo ”kylmiö” oli todella arvokas löytö. Siellä pysyi maitopullo juotavana huomiseen asti, sekä onkikalat direktiivien mukaisena keittoon saakka. Minä olen telttakuvassa vasemmalla. Tunnetteko muita?
http://kansalaisen.karttapaikka.fi/linkki?scale=4000&text=Nuotiokivi&srs=EPSG%3A3067&y=6904364&mode=orto&x=690041&lang=fi
Siinä olet Alpo ollut kadonnutta aikaa etsimässä muistellessasi ja kirjoittaessasi retkikokemuksiasi luettavaksemme. Kadehdittavan monta valokuvaa Sinulla on retkeltä ja ne varmasti auttoivat muistelua.
Hieno retkitarina. Kiitos!
Muistaakseni partioleirilla ollessani meidän täytyi
kaivaa maahan sellainen potero kellariksi, johon tuli
kansi, olisiko ollut kuusen havuista. Kotoa tuotu voipaketti
säilyi siinä kesällä melko viileänä. Ei levinnyt käsiin.
Potero ei ollut kuin ehkä puolen metrin syvyinen.
Ei aina kaupasta ostetut kalat maistu juuri järvestä nostetuilta,
on laitettava ruuaksi ostopäivänä. Ei ole maku tuoreenveroinen.
Lissulle voin kertoa salaisuuden.. Kuvia ei ole montakaan tallessa, mutta mitään negatiivejä en ole heittänyt tarkoituksellisesti pois. Eli kun filmikasoja tutkiskelee niin joku nega vaikuttaa tutulta.. niitä vain sitten tarkemmin tutkimaan jos vaikka jostain saisi vuosiluvun selville..
Ne kun selviää niin siihen vain sitten tekstiä keksimään. Niin helppoa se on.
Kaikille voin kertoa, että yläkuva vasemmalla olen munä ite, oikealla on Aimo Jormanainen (Amokka) Emmin poika, asui Valkoisella talolla
Kolmas kuva ylhäältä päin;
vasemmalla Pentti Lintunen, Keskellä Pauli Irtola ja oikealla retkotan minä, Alpoaatos
Neljäs kuva;
Vas Matti Rosti,Alpoaatos,Amokka Jormanainen, Pentti Lintunen, oikean puolimmaista en muista, saattaisi olla Raimo Jormanainen. Kuvaa ottamassa lienee Pauli Irtola, joka on myös kehittänyt ja tehnyt valokuvat.
Alpo, kyllä Sinut hyvin tunnistaa noista kuvista, vaikka niitten ottamisesta onkin jo 55 vuotta.
Muutaman kerran kävin retkellä mukamas Hernelammilla. Paikaksi neuvottiin heti Kolmisopin jälkeen tien vastakkainen puoli. Ei ollut hyvät retkipaikat. Todellisuudessa olinkin siis käynyt Vati- tai Saarilammella. Katson tulleeni huijatuksi, mutta olkoon. Menköön vanhentuneiden asioiden piikkiin, siis reilusti yli 50 vuotta sitten tapahtuneisiin.
Näinpä Värtsi on tehnyt uutta, tutkivaa journalismia paljastaen henkilööni kohdistuneen vanhan sijaintipaikkapetoksen.
Muutama sana tuosta Aimo Jormanaisesta. (Kahdessa ylimmässä kuvassa oikealla). Hän asui Valkoisella talolla, jossa asui paljon muitakin lapsiperheitä. Lapset leikkivät ja uivat erittäin paljon joen rannassa. Kerran Aimo huomasi, että eräs lapsi oli putosi veteen ja jäi pohjaan. Aimo sukelsi lapsen pois.
Aimolle myönnettiin hengenpelastusmitali.
Kirkossa oli erittäis juhlallinen luovutustilaisuus.
Toinen juhlallinen tilaisuus oli muutaman vuoden päästä taas kirkossa.
Aimo meni Ruotsiin töihin, mutta kuoli siellä pian työtapaturmassa. Hänen palsamoitu ruumiinsa tuotiin Värtsilään. Arkku oli avoinna seurakuntasalissa ja saimme katsoa ja koskettaakin hänen kasvojaan.
Tämä vuoden 2020 Vappu on erilainen kuin mitkään muut. Suuri osa maailman väestöstä on Korona pandemian vuoksi karanteenissa tai muuten viettää hyvin rajoittunutta aikaa. Koska nyt on aikaa, niin rupesin etsimään löytyisikö Värtsistä jotain Vappuun liittyvää. Muutamia otsikoita löytyi. Itsekkäänä ihmisenä bongasin ensimmäisenä oman kirjoittamani jutun Vappuretkestä. Ihan mukava juttu jostain nuoruudesta