Vapuksi Kiestinkiin

Selailin SA-kuva.fi sivuston sodanaikaisia kuvia, etsien mm. isäni taistelupaikkoja. Löytyihän niitä.

Lisäksi löysin kuvan res. luutnantti Uuno, ”Upi” Keräsestä. Tapasimme hänet lomamatkalla Madeiralla vuonna 1990, jossa Upi, entinen sissi oli eksynyt pimeässä kaupungin sähköjen katkettua. Etsimme matkaseuralaiseni kanssa autojen valokiilojen turvin tien takaisin hänen hotelliinsa.

Keskusteltuamme kävi selville että olemme alkujaan samoilta kulmilta. Upi oli Karjalan evakko, syntyisin Soanlahdelta. Tästä syntyi ystävyys joka jatkui vuosia. Kirjoittelimme silloin tällöin kuulumisiamme. Eräässä kirjeessä hän lähetti minulle muistelmiaan ”siellä jossakin”.

Alla olevan ”Vapuksi Kiestinkiin”, hän kertoi esittäneensä myös jossain upseerien tilaisuudessa.

Sodanjälkeisen elämän hän asui Porvoossa ja teki elämäntyönsä Porvoon öljynjalostamolla. Hän kävi kotiseutumatkoilla kotipaikallaan Soanlahdessa. Matkoja hän kuvasi värikkäästi. Hän vei sieltä vanhempiensa haudalle kotipihan multaa. Semmoinen sissi se Upi oli.

Maija Varonen

—————————————————————————————————

Res.luutn. Keränen seurueineen Saarijokivarressa. Luutn. Keränen oli 3 K/Er.Pl6:sta päällikkö1940.01.01. Kuva: SA-kuva.

Res.luutn. Keränen seurueineen Saarijokivarressa. Luutn. Keränen oli 3 K/Er.Pl6:sta päällikkö
1940.01.01. Kuva: SA-kuva.

Tämä oli mottona vihollisen 23.armeijalla, joka huhti-toukokuun kelirikkoaikana 1942 yritti lyödä suomalais-saksalaiset joukot Kiestingin rintamalla.

JR I2 torjui Lohivaaran-Lohilahden suunnalla rintaman oikealla sivustalla vihollisen hyökkäykset linjojemme eteen. Käydessämme myöhemmin kesällä partiomatkalla Pinkosalmen länsipuolella, saatoimme palatessamme piikkilankaesteiden edessä todeta Runebergin runon Pilven Veikon säkein ”Vihollist on kaattuna kuin kortta korren viereen niittomiehen tiellä”.

Mitkä lienevätkään olleet tappiot taaempana ryhmitysalueella tykistötulen ja Stuka-pommituksen silpomissa havumajoissa. 

Rintaman keskikaistalla saksalaiset saivat niinikään torjutuksi venäläisten panssarivoimin tekemät rajut hyökkäykset. Sen sijaan rintaman vasemmalla lohkolla vihollisen onnistui Jelettijärven-Ylä-Mustajärven välillä murtautua kenttävartiolinjan läpi.

Tätä uhkaa torjumaan siirrettiinkin mm. I/JR 12 Lohilahdesta autokuljetuksin Tuoppajärven jäätä pitkin Kiestingistä noin 7 km Jelettijärven tietä pohjoiseen.

Pataljoonan jääkärijoukkue sai kohta autoista purkautumisen jälkeen majuri Suurkarilta käskyn partioida kahden järven välisen kannaksen kautta noin 8 km luoteeseen. Sivustalla olevasta vihollisesta ei tiedetty muuta kuin, että pisteen 235.6 maastossa oli havaittu vihollispartio.

Menomatka sujui joskus lähes puolisääreen upottavassa lumessa verkkaisesti. Vihollisesta ei näkynyt jälkeäkään. 

Paluumatkalla kuljettuamme noin 2 km järviä yhdistävästä purosta koimme todellisen yllätyksen. Edessämme oli tie, jota pitkin ainakin komppanian vahvuinen yksikkö kuormastoineen oli vaeltanut etelää kohti.

Aikamme ihmeteltyämme läksimme entisiä jälkiämme seuraten kohti Jelettijärven tietä. Silmätessän vielä taakseni havaitsin jotakin liikettä äskeisellä tiellä. Käännyimme takaisin ja huusin saksaksi, että olivatko he saksalaisia? Tämän kuultuaan hiippailijat säntäsivät pakoon, ja näin meille selvisi, että iivanathan siinä lymysivät.

Kuljettuamme jonkiin matkaa törmäsimme saksalaiseen kenttävartioon, joka oli jälkiämme seuraten asettunut asemiin erääseen metsäniemekkeeseen. Selostin saksmanneille mitä olimme matkallamme havainneet, ja jatkoimme paluutamme.

Emme päässeet pitkällekään kun saksalaisten kevyet konekiväärit alkoivat sylkeä vihaisia sarjojaan, johon iivanat tuntuivat harvakseltaan vastaavan. Venäläiset olivatkin lähteneet seuraamaan jälkiämme ja osuivat pahki saksalaisten asemia.

Saavuttuamme Jeletin tielle oli pataljoonamme lähtenyt etenemään pohjoista kohti. Lähettimme Olli Poukkanen sonnustatui viemään raporttia retkestämme majuri Suurkarille; meidän toisten jäädessä sökön keittoon.

Tuskin kerkesin sököt hörpätä, kun sain käskyn jättää joukkueeni ja ilmoittautua luutnantti Urpo Jalkasen kanssa divisioonan komentajalle kenraalimajuri Palojärvelle. Hänen komentotelttansa sijaitsi jonkiin matkaa etelämpänä.

Kenraali kuunteli tarkasti partiomatkamme havaintoja ja selosti, että tähän lähelle on koottu huoltoyksiköistä sekä lomilta Tuoppajärven jäätä myöten palanneita lomalaisia parisen sataa. Hän määritteli tehtäväksemme kahden järven välisen kannaksen varmistamisen; osoittaen sen kartalta. Johtajaksi hän määräsi luutnantti Jalkasen.

Kenraali Palojärvi tervehtii kunnostautuneita joukkoja.Kiestingin maasto 1942.06.01. Kuva: SA-kuva.

Kenraali Palojärvi tervehtii kunnostautuneita joukkoja.
Kiestingin maasto 1942.06.01. Kuva: SA-kuva.

Lisäksi hän selosti, että edessä pitäisi olla pioneerien partio. Meidän tulisi varoa törmäämästä siihen.

Tavoitteeseen lähtiessämme oli niin pimeä, että parijonossa edettäessä piti takana tuleva aina edessä kulkevan vyöstä kiinni, jotta joukko olisi pysynyt koossa.

Aamun jo kajastaessa kuulimme läheiseltä jängältä hakkuun ääniä. Koska päättelimme, että pioneerit eivät sellaista ääntä pidä, lähetimme kolmen miehen partion ottamaan asiasta selvää.

Ei aikaakaan kun partion menosuunnasta kuului kovaääninen STOI. Ihmeeksemme ei laukauksia kajantanut. Partion palattua onnellisesti takaisin ilmeni, että jängällä oli iivana kaatamassa keloja. Ja kun hevonen aikoi karata rekineen, niin sille tämä STOI.

Kulkusuuntaa muutimme nyt kovempaa maata kohti. Ja pian kärki tuli metsälinjalle, mihin oli tallautunut suuremman vihollisyksikön kulkema tie.

Ensi töiksi katkaisimme tien sivussa lumessa kulkevat neljät viestikaapelit ja otimme asemat linja molemmin puolin rintamasuunta sekä pohjoiseen että etelään.

Pian ilmoitti tähystäjä, että pohjoisesta päin lähestyi tietä pitkin iivana. Linjan laidassa kasvoi suuri kuusi, minkä taakse Jalkasen kanssa hiippailimme tulijaa vastaanottamaan. Päästimme tapseja kourassaan luistattavan iivanan kolmen metrin päähän, kun mies ”Ruu kivehrin” kuullessaan kiltisti nosti kätensä.

Mutta mitä olikaan toisessa kädessä. Siinä oli saksalainen konekiväärin vyölaatikko täynnä mahorkkaa. Jalkanen kuulusteli miestä lyhyesti, minkä jälkeen hänet lähetettiin parin vapaehtoisen saattamana divisioonan esikuntaan.

Venäläisten lentolehtinen.

Venäläisten lentolehtinen.

Moni pieni partio koki saman kohtalon lähimmän tunnin aikana. Kunnes etelästä päin lähestyi täyttä laukkaa kahden miehen ratsupartio. Sen matka päättyi tuleemme miesten lentäessä lähes päällemme. Satulalaukut lähetimme sisältöineen divisioonaan.

Nyt iivanat hermostuivat toden teolla, kun yhteyden eivät pelanneet. Asemamme joutuivat shrapnellitulen kohteeksi, mistä ei meille koitunut kuuitenkaan tappioita. Ja vähitellen tulituskin lakkasi.

Etelän suuntaan tähystävä mies ilmoitti, että linjan poikki kulkee hevonen; ampuuko hänen sen? Luvan saatuaan laukaus pamahti ja hevonen kellistyi. Tarkemmin tähystäessämme havaitimme, että kaatuneen hevosen vetämänä olikin kenttäkeittiö, savun tuprutessa torvesta.

Nyt alkoi näytelmä vailla vertaa. Iivanat yrittivät heittää lassoa savutorven ympärille vetääkseen keittiön pois linjalta. Tämä touhu kuitenkin jäi yritykseksi.

Meille selvisi, että edessämme oli iivanan töpinä. Jalkanen läksi parin miehen kanssa tiedustelemaan vanjan touhuja. Vihollisen ampuma räjähtävien suihku sai heidät palaamaan pian takaisin.

Vähitellen saapui asemiimme yksikkö, joka tilanneselostuksen kuultuaan läksi etenemään kohti vihollisen töpinää ja valtasi sen helposti räjäyttäen samalla liinjalle jääneen keitttiön keittoineen.

julisteet

Suomalaiset sotilaat polttamassa lentolehtisiä. Kuva: SA-kuva.

Me leiriydyimme hetkeksi töpinän havumajoihin. Juuri kun olimme Jalkasen kanssa hörppimässä korviketta, alkoi kova rähinä havumajojen ympärillä muutaman luodin pöllyttäessä tuhkia nuotiostamme. Vihollisen partio oli tullut keskelle lairiä luullen saapuvansa omiensa luo murkinalle. Onneksi vartijamme olivat hetkessä tilanteen tasalla selviytyen partiosta ilman omia tappioita.

Nuotioiden hiipuessa läksimme taivaltamaan kohti kiivaan taistelun ääniä. Matkalla ohitimme eräälle jängälle pakkolaskun tehneen saksalaisen lentokoneen, joka näytti päällisin puolin ehjältä.

Tullessamme rykmenttimme komentajan eversti PUROMAN komentopaikalle oli siellä käyty raju taistelu jo ohi. Kiivaassa lähitaistelussa oli kaatunut satakunta vihollista joukossa hiihtoprikaatin koko esikunta.

Puroma määritteli meille asemat erään metsäniemekkeen poikki noin vajaan kilometrin päähän komentoteltastaan. Perille saavuttuamme aloitimme välittömästi asemien teon. Pioneeritkiin tulivat avuksemme vetäen pari piikkilankaa noin parinkymmenen metrin päähän vitjamme eteen.

Pian tämän jälkeen nousi edestämme valoraketti ilmaan, ja uraata huutavat iivanat ryntäsivät päin asemiamme. Hyökkäys päättyi viholliselle verisesti. Asemiemme eteen jäi toistasataa kaatunutta. Ja ainut piikkilankaesteelle päässyt oli lievästi haavoittunut vihollinen antautui vangiksi. Viereisessä poterossa tulittanut poika kertoi taistelun jälkeen, että hän kellisti kolme valkoturkkisen päällikön avuksi pyrkinyttä iivanaa.

Ennen kahinan alkua saapui asemiimme täysin eksyksissä oleva saksalainen muonankantaja, jolla oli selässään hihnoilla kiinni oleva muona-astia. Taistelun ajaksi hän painautui mättäiden väliin niin, että tonkka vaan vähän pilkotti mättään takaa. Mikähän mahtanee olla senkin pojan kohtalo elämän saatossa.

Jonkun ajan kuluttua astelli ”Reikärauta”-Puroma luoksemme. Yhdessä Jalkasen kanssa esittelimme hänelle sodan satoa linjamme edessä, jolloin häne totesi yksikkömme tehneen miesten työn vaikeissa olosuhteissa.

Tästä alkoi vielä viikkoja kestänyt taistelujen jakso, jonka aikana vihollista työnnettiin kohti lähtöasemiaan.

Uuno Tapio Keränen
I/JR 12.jääkärijoukkueen johtaja

 

 

Share

7 comments for “Vapuksi Kiestinkiin

  1. ”Niin kohtaavat toisensa länsi ja itä,
    niin kohtaavat ihmiset toisiaan.
    Vain toinen muistelemaan jäi sitä,
    ja toista jossakin kaivataan.”

  2. Talvisodan jälkeen, JR 12, kesän kirkkaimpina hetkinä
    vuonna 1941 perustettu, sammutti itsensä syvimmässä
    kaamoksessa marraskuun 2. päivänä 1944, ison matkaa
    napapiirin pohjoispuolella.

    JR 12:n jänkäjääkäreiden muistopaasi on Sallan Hautajärven
    kylässä. Nyt sota oli päättynyt. Talvisodan Taipaleen
    lisäksi oli jatkosodan Salla, Kiestinki, Ääninen,
    Karjalan maanselkä, Tali- Ihantalan torjuntataistelut
    1.7- 7.7.1944. Lopuksi saksalaissota Lapissa. Täällä
    toisaalla netissä on pitkiä otteita Eino Pohjamon kirjasta:
    Rauta palaa. Huomasin siellä myös enoni olleen.
    Suomussalmea lukuunottamatta isäni oli hyvin vaitonainen näistä tapahtumista. Eihän nuo mukavia kokemuksia ole.

  3. Tietääkö kukaan Tuoppajärven ylityksestä ja hyökkäyksestä vihollisen selustaan n. 1000 miehen voimin.

  4. Tuoppajärven ylitys: Jatkosodan Historia osa 4 mainitsee siitä muutamalla sanalla 30-31. 7. yöllä, ei ole taistelukuvausta.

    Netistä löysin maininnan ” yksi pataljoona ylitti Tuoppajärven ylitse moottoriveneillä vihöllisen selustaan. Aikaa 20 km matkaan kului kolmisen tuntia ja vihollinen oli ennättänyt vetäytyä saarroksen uhasta pois.

    Olisiko Evlut Jussi Turtolasta kertovassa kirjallisuudessa tästä operaatiosta jotkin mainintaa. Turtola oli siellä eräs rintamakomentajista.

  5. Heistä ei moni palannut mm. samanniminen setäni (Reino Kaarlo),joten se linee poistettu ”historiasta”.

  6. Silmiini sattui Upi Keräsen sota-aikainen juttu Kiestingistä. Minulla oli kunnia olla Upin työtoveri n. 10 vuotta ja samalla perhetuttu hänen ja hänen Helena-vaimonsa kanssa aina Upin kuolemaan asti. Upi jäi ansaitsemalleen rintamamieseläkkeelle täytettyään 60 v. Upi oli todellinen vanhanajan
    upseeri ja herrasmies, kaikkia työtovereitaan kohtaan aina ehdottoman lojaali. Hän oli myös hyvä tarinankertoja joka muisti erittäin tarkasti niin lapsuusaikansa Soanlahdella ja sotaretkensä jänkäjääkärien mukana Kiestingissä, Tali-Ihantalan tulihelvetissä kuin saksalaisten karkotuksen Lapistakin. Tali-Ihantalan taisteluista on hänestä mainintoja myös Eino Pohjamon kirjassa Rauta palaa. Lapsuudestaan Soanlahdesta hän puhui niin elävästi, että tuntui kuin minäkin olisin siellä ollut, vaikka sukuni olikin Sortavalasta, ei niin kaukana sekään.

  7. Upi oli todella mainio tarinankertoja. Hän taisi tämän taidon niin
    puhuessaan kuin kirjoittaessaankin. Harmi että niitä hänen muistojaan
    katosi minultakin viimeisessä muutossani. Eräässäkin hän kuvasi erittäin
    värikkäästi tekemäänsä kotiseutumatkaa Soanlahdelle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *