Eilen oli niin kaunis kevätpäivä että päätin lähteä käymään asemalla. Asema kylpi ylväänä auringonpaisteessa. On se kaunis rakennus vaikka kiskot nenän alta puuttuvatkin. Kuten monille Värtsin lukijoille on tuttua sai Kaurilan asema uuden elämän Helsingissä. Se siirettiin liki pari vuosikymmenta sitten Meilahden villojen alueelle.Valoisan kauniin paikan kallion laelta se saikin. Naapureina sillä on samankaltaisia komeita vanhoja hirsitaloja. Kivenheiton päässä on entisten Presidenttien koti Tamminiemi. Tamminiemi on nyt remontoitu Kekkosen museo. Sunnuntaisin museossa on tunnin välein opastettuja kierroksia. Suosittelen.
Kaurilan asema Meilahdessa.
Liikepaikka
Kaurilan asema oli vilkas asema Karjalanradan varrella.Vilkkaimpana aikana Kaurilassa pysähtyi henkilöjunia liki parikymmentä vuorokaudessa.
Setäni kertoi kuinka heillä oli tapana iltaisin kokoontua asemalle tapaamaan muita kylän nuoria ja kuulemaan tuoreimmat uutiset kaupungista ja maailmalta.Väkeä oli junantulon aikaan kuin kaupunkipaikoissa. Erkki-setäni työskenteli tuohon aikaan osuusliike Yhteishyvän myymälässä joka oli aivan radan varressa lähellä asemaa. Aseman vieressä oli myös makasiinirakennus johon junat toivat paikkakunnan kaupoille ja viljelijöille erinäisiä tarvikkeita. Autot olivat harvinaisia ja tiet huonokuntoisia, joten raideliikenne oli ylivertainen rahdinkuljettaja vesiliikenteen kanssa.
Tapauksia
Olen useasta lähteestä lukenut Mannerheimin vierailusta seudulla jatkosodan alkaessa. Minulle on syntynyt kuva että Marsalkka on pitänyt puheen Kaurilan aseman rappusilta rintamalle matkalla olleille miehille. Värtsin lukijoissa on paikallista sotahistoriaa tuntevia henkilöitä. Olisi hienoa saada tarkennusta ja täydennystä tähän asiaan vaikka kommenttien muodossa.
Kaurilan asema. Kuva: Kaurilan koulumuseo.
Isäni oli Kaurilan poikia. Hän joutui rintamalle Karhumäkeen ja sieltä Stalinin kanavalle Povetsaan 1942. Asemasodan aikana hän pääsi lomalle. Juna tuli suoraan Karhumäestä Joensuuhun. Kaurilan aseman kautta. Juna oli erikoisjuna, sotilaskuljetus eikä näin ollen pysähtynyt Kaurilassa.
Kun päästiin Värtsilään missä oli stoppi isä meni jututtamaan veturinkuljettajaa. Hän kertoi että Joensuuhun mentäessä tulossa olevan Kaurilan kohdalla radassa on ylämäki. Junan vauhti varmasti hidastuu ja hän pääsee hyppäämään junasta ulos. Kuljettaja tiedusteli mäen jyrkkyyttä.Tähän nuori sotilas vastasi että kyllä se ainakin kahden klubilaatikon verran on jyrkkä. Veturinkuljettaja otti tupakat ja sanoi että kyllä poika voi Kaurilassa pois hypätä. Hän passaa vauhdin sopivaksi.
Omat kokemukseni Kaurilasta ja sen asemasta ovat vähäiset. Henkilöjunat pysähtyivät asemalla tarvittaessa vielä 1960 luvullakin. Asemalla toimi myös parturi-kampaamo -60 luvun lopulla. Ehdin käyttää tämän kauneussalongin palveluja ainoastaan kerran hyväkseni. Tarvetta usampaan käyntiin ja vaikka tehohoitoon olisi kyllä ollut mutta maailma pois vei poikasen. Siskoni muistaa käyneensä paikassa useinkin föönäyttämässä hiuksensa matkalla Tohmajärven rientoihin.
Meilahdessa
Asemasta on ollut ja on moneksi. Nykyisin asema on normaalina asuintalona. Ympäristö tosin on epänormaali kun huomioidaan että Helsingin keskustaan on ruuhkattomana aikana vajaan kymmenen minuutin matka ja ollaan täydellisessä maalaisidyllissä. Paikka minne rakennus tietysti arkkitehtuurinsa puolesta kuuluukin. Talo on säilyttänyt alkuperäisen värinsä .Ulkomuoto on muuttunut parin kuistin verran mutta hyvin rakennus on Kaurilan asemaksi tunnistettavissa.
Jore
Jutun mustavalkoinen kuva saa minut kirjoittamaan
tämän muistojen murusen. Tosin liittyyhän sekin
sota-aikaan ja lopulliseen lähtöön kotisudultani
Pälkjärveltä.
*
Vaikka olin alle kaksivuotias, muistan kuinka istuimme
evakkojunassa ja joku naisista kurkkasi junan ikkunasta
ja totesi että olemme Kaurilassa. Mieleeni on piirtynyt
ikuisiksi ajoiksi aseman portaikon yläpuolella ollut kaareva ”lippa” ennen kuin musta murhe laskeutui mieleeni. Kaurilassa Mari-mummo kertoi minulle että emme palaa enää koskaan kotiimme.
*
Enkä minä liene ainoa jolle tuo lippa saattaa symboloida
viimeistä kotiseudulta lähtöä, onhan niiltä kulmilta lähdetty
myöhemminkin, tietämättä ”minne tuuli tytön kuljettaa”…
*
Loppujen lopuksi asema on lähtenyt itsekin liikenteeseen
mutta löytänyt arvoisensa osoitteen uudelta paikkakunnalta.
Joren ja Tellen jutut ovat varmasti mieluista luettavaa – minullekin , jolla ei ole ”Kaurila” -muistoja.
Pusan Mirja
Kaurilan aseman pihapiirin nykyelämästä
voi lukaista Sauna-lehdestä
sivulta 14 alkaen
http://www.sauna.fi/fileadmin/sauna-lehti/pdf-lehdet/Sauna2_11_netti.pdf
Ensimmäisen kerran sain tutustua Kaurilan asemaan 40 luvulla,
Mentiin hevosella Kaustajärveltä Kaurilaan,hevonen jätettiin
täysihoitoon Mäkelän taloon joka on lähellä asemaa.
Kaurilan asemalta ostettiin matkaliput ja matka kohti Joensuuta
Juha Pohjonen kirjassaan MAANPETTURIN TIE kertoo Kaurilan aseman olleen se paikka johon Neuvostoliitosta käveltiin ja siitä päästiin junalla eteen päin. Niiralaan ei voinut rajamiesten takia mennä. Samoin kun matka oli toisin päin niin Kaurilassa junasta pois ja kävellen naapurimaahan. Tuolloin elettiin 1940 luvun loppu puolta ja kävelyt loppuivat -50 luvun puolivälin paikkeilla. Kaurilan pysäkiltä pääsi siis huomaamatta menemään metsien kautta rajan yli ja samoin tulemaan Suomeen kenenkään huomaamatta rillinkisuon kohdalta. Siitä on ”kylmänsodan” aikaan monta ukkoa mennyt suuntaan ja toiseen. ( Turusen Aimo vainaalla oli montakin tarinaa näihin kulkijoihin liittyen ja Pohjosen kirjassa ne tarinat saivat päätepisteen )
Sotien jälkeen Kaurila oli meidän asioimiskylämme. Siellä oli rautatieasema, kaksi kauppaa ja pankki.
Joensuun koulutien junamatkalta mukava muisto. Kun meitä Niiralaan menijöitä oli lauantai-iltaisin aika vähän, saimme nousta veturiin ja matkustaa lopun matkaa tutustumalla, miten koivuhalkoja heiteltiin veturin kuumaan kitaan ja miten pyörät jyrisivät kiskoilla, kun lähdettiin eteenpäin.
Lintulan ja muutamien naapureiden maidot kuljetti Kaurilaan junalle Karpin Topi hevosella. Leminrinteen päälle ja siitä eteen päin Selkäkylän ohi, Patsolan kosken yli, Katteluksen kurvista varovasti etteivät tonkat kaatuisi.
Kerran minua huvitti, kun vein helsinkiläistä kesävierastamme Kaurilan asemalle. Leminrinteessä hevonen – Noita nimeltään – pieraisi ja laski paskat aisojen välistä tielle. Kyytiläinen, hienohelma sukulainen, minun mielestäni – paheksui moista: ”Hyi, kamala, mikä haju!” Mutta asemalle mentiin ja kyyti kelpasi, kun ei takseja ollut, ja ukin nautokin oli kauan sitten romutettu.
Kaurila on nykyisinkin elävä kylä, joka vaalii menneisyyttään koulumuseossa ja tarjoaa kylätalossaan vipinää niille, jotka sitä tarvitsevat.
Kaurilan lavaa ei enää ole. Mutta eipä nuo jalatkaan enää polkkaa polkisi, tuskin tangoonkaan taipuisivat, valssikin väkisin vääntyisi. Mutta ennen oli toisin. En minä turhaan lattialankkuja talkoissa höylännyt. Kyllä niissä kengänpohjat luistivat – silloin. – ”Voi, niitä aikoja…” Panepa, Jore tai joku muu nettinörtti, tuo biisi soimaan!
Ierikka
Ierikka
P.S. No, pitihän se paljastua! Kaksi kertaa allekirjoitus!! Itsekorostustako vai itserakkautta? Voisikohan lörpöttely ollakin juuri sitä? Teologisestihan sen voi ilmaista: ”Paha pappi itsestään puhuu.”
i……
No nyt päästiin Kaurilaan tarinoissa, vaikka se ei ole ollut osa Värtsilää. Toki nyt, kun T-järvi ja Värtsilä ovat yhdistyneet. Kaurila on ollut merkittävä osa Tohmajärveä, ja varsin vilkas keskus Tohmajärvellä. Vanha historian kirja Tohmajärvestä kertoo näin. On mielenkiintoista kuulla vanhoja kertomuksia. Kaurilassa on vanha kansakoulu, joka on nyt kylätalona. Ja varsin vilkkaassa käytössä se on nyt.
Kaurilan lava on ollut kiinnostava ”kulttuurikeskus”. Siitä haluaisin kuulla enemmän kertomuksia, ja sen vaiheista. Taksikuski Eskon (Toropainen) tyttärenä myöskin toivoisin kertomuksia vanhasta ajasta. Joitakin olen kuullut, mutta moni asia on jäänyt kertomatta. Muistan vanhan aseman, kun Irma oli postissa ja Varosen Toini. Kävin Kaurilan kansakoulua ja jalassa oli hiihtohousut ja monot sekä villapaita. Kuka nykypäivänä tällaisissa kuteissa menee kouluun. Voi nostalgiaa, vaikka en ole kuin vähän yli 50 vuotta. Kertokaa ihmeessä Kaurilan lavan historiaa ja ei taksikuskien elämän kertoma olisi pahasta. Historia kertoilee, että isä -Esko olisi kuskannut meidän kaikkien Katri Helenan ensimmäiselle keikalle Kaurilan lavalle.
Mitähän varten tuo meikäläisen nimi on kasvanut noin isoksi – ja on vielä sininen? Ei se ainakaan kerro poliittisesta kannastani. Voitko, Eira, pienentää fonttia ja muuttaa sen harmaaksi? Sopisi partaani paremmin!
Ierikka
Meillä on valokuva kun viimeinen lättähattu lähti Kaurilan seisakkeelta Niiralaan. Meidän tyttäremme ja Laina-mummi tekivät matkan yhdessä. Kaurilan seisake tuli myös minulle ja Tertulle tutuksi yhdessä, kun kuljettiin Joensuuhun oppia kuulemaan.
Oi niitä aikoja – Päivi Paunu
http://www.youtube.com/watch?v=QNSJyPOrnh4
Täytyy kuulijan lisätä mielessään v eteen, sillä Voi niitä aikoja ei löytynynnä. Siitä vain aikoja niittämään 😉
Terttu Tarvaiselle
Tässä on Tertulle yksi Värtsin linkki, joka vie Kaurilan lavan tarinoihin. Jos linkki ei toimi niin etsi tuolla päivämäärällä. Varmaankin Värtsissä kerrotaan monissa muissakin jutuissa Kaurilan lavasta.
https://www.vartsi.net/2011/08/26/kaurilan-tanssilava/
Kiitokset Jorelle mukavasta jutusta.
Kaurilan koulua kävivät aikoinaan Selkäkylältä myös minun isäni ja äitini. Oppilaita tuli kuulema myös paljon kauempaa. Järjestäjien piti tulla lämmittämään koulua ennen koulun alkua. Pakkasella matkan varrella olevassa Katteluksessa monet saivat käydä lämmittelemässä. Opettajina olivat Löfmanit (myöhemmin Leistola), joiden tytär Eini Parkkulainen oli siellä opettajana pitkään.
Siellä koulumuseon seinällä olevassa kuvassa löytyvät myös vanhempani.
Eräässä vuosien takaisessa lehtihaastattelussa Villa Kaurilan omistaja kertoo Mannerheimin pitäneen puheen Kaurilan aseman pääsisäänkäynnin ylimmällä askelmalla. Jutun mukaan se on saanut uuden elämän Villa Kaurilan puutarhapöytänä.
Samassa lehtijutussa kerrotaan, että Hyrsylänmutkan evakot pysähtyivät Kaurilan asemalla ja lotat jakoivat heille soppatykeistä ruokaa aseman pellolla.
Isäni lähti Kaurilan asemalta kymmenen muun sodasta palaavan pälkjärveläisen miehen kanssa kohti tuntematonta tulevaisuutta 29.4.1940. Ensin junalla Siilinjärvelle ja sieltä sitten jollain konstin evakkopitäjään Maaningalle, jossa isäni oli ensi töikseen alettava järjestää viisi päivää aiemmin kuolleen isänsä hautajaisia.
Oli siinä 27-vuotiaalle nuorelle miehelle menetystä kerrakseen -koti, kotiseutu ja isä – kaikki samassa paketissa.
Kirjoitus Kaurilan asemasta on saanut paljon kirjoituksia joissa monissa kerrotaan omia kokemuksia ja muistoja noista ajoista jolloin asema li vielä toiminnassa.
Haluan heti oikaista väärän tiedon, siitä että Mannerheim olisi puhunut asman rappusilta sotilaille.
Eini Parkkulainen kertoo muistelmissaan kuinka hänet oli herätetty päiväuniltaan ojentamaan kukkia Mannerheimille. Hän oli kerännyt kukat aseman pihalla lipputangon juuressa olleesta kukkapenkistä. Hän ojenti kukat Mannerheimille maantien ja asemalle vievän tien risteyksessä, paikassa jossa aikoinaan oli myös kioski. Kaurilan koulumuseolla on valokuva tuosta tapauksesta.
Kaurilan historiasta on Marketta Karhu koonnut hienon paketin Kaurila-Muskon kyläsivuille. http://www.kaurila.fi
Poikani tekee historian esitelmää aiheesta Kaurilan asema.
Viimeisen parinkymmenen vuoden historia onkin ihan tuttua ja hän itsekkin muistaa erilaisia rakennusvaiheita vuosien varsilta (Villa Kaurila on hänen synnyin kotinsa ). Nyt etsittiin tietoa varhaisimmilta ajoilta ja satuimme Värtsin sivuille 🙂 Ihania muistoja ja kertomuksia .
Olen kovasti kiinnostunut Kaurilan asemarakennukseen liittyvistä tarinoista ja lukisin niitä mielelläni lisää.
kaurilansauna@gmail.com
Nykyisin Villa Kaurila on hyvin rakas kotitalo kolmelle sukupolvelle ja täynnä iloista elämää.
Aurinkoista kevättä kaikille !
ystävällisin terveisin,
Kaurilan nuorin emäntä
Kaurilan asemapäällikön virka on aikoinaan ollut kovin tavoiteltu. Sortavalassa ilmestyneessä Laatokka-lehdessä on marraskuussa 1907 julkaistu nimilista, joka käsittää 18 hakijaa.
Kuulehan, Lissu! Miten ja missä Sinä noita vanhoja lehtiä selailet. Tänään uutisissa kerrottiin minulle mieluinen ihan valtakunnallinen haave: vanhat lehdet pyritään digitalisoimaan aivan lähi tulevaisuudessa.
Olen vuosia sitten tutkinut vanhoja lehtiä Helsingin yliopiston kirjastossa ja Joensuun Maakuntakirjastossa. Työ oli aika vaativaa ja aikaa vievää. Monistuskulutkin melkoiset. Varsinkin opiskeluvaiheessa pro gradua valmistellessa.
Onko luvassa helpotusta? Pitäisi löytää ukin lehtikirjoitukset. Hän oli kuuleman mukaan herkkä tarttumaan kynään. Ja minussa on geeniperimää häneltä ja ehkä myös Wegeliuksilta ja Tietäväisiltä. Kirjoittaminen on kivaa puuhaa nyt kun on tätä aikaa tuhlattavaksi asti.
Ierikka
Tässä kaikille kiinnostuneille linkki, jonka takaa löytyvät digitoituina kaikki 100 vuotta vanhemmat sanoma-ja aikausilehdet sekä pienpainatteet.
http://digi.kansalliskirjasto.fi/index.html
Pieni varoituksen sana lienee kuitenkin paikallaan ennen kuin sukeltaa tuon linkin takaa avautuviin maailmoihin. Vanhojen lehtien selailu voi nimittäin viedä niin mukanaan ettei ennätäkkään enää kommentoida Värtsin juttuja.
Mainos vuoden 1941 päivälehdestä.
Tuli takojan
toveri,liekki
raudan rauentaja….
Sisua ja sitkeyttä
meillä riittää kyllä.
Saimaan sauhut virkistää
ja pitää ”tuulta”yllä!
Tälläkin osoitteella pääsee lukemaan vanhojen lehtien digitallenteita.
http://www.digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti
Muistelen kun lapsena matkustimme Joensuusta junalla Kaurilaan. Asemalla oli äitini isä siis ukkini hevosella vastassa. Ukkini ja hänen perhensä asuivat Patsolan kylässä, lähellä kaunista Harkkolampea. Äiti oli kotoisin tuolta Patsolankylältä ja oli muuttanut Liperiin mennesään avioon isäni kanssa. Asemarakenus on jäänyt erityisesti mieleeni. odoteltiin siellä junaa joka lähti silloin joensuuhun päin . Ukkini toi meidät lapset sekä äitini myöskin hevosella Kaurilan asemalle silloin. Olihan siitä matkaa muistaakseni 4 tai 5 kilometriä kaurilan asemalta patsolaan, se oli pitkä matka pienille taaperoille kävellen. Kerran ukkini ei saanut äitini kirjettä menimme taas patsolaan käymään. Ei millään olisi jaksanut kävellä, äitini pyysi puolimatkasta eräästä talosta hevosta viemään meidät perille. Nuori poika läksi ajuriksi vieden meidät mummolaan. Tämä on tapahtunut joskus sotaajan jälkeen.