Työväen ja Pienviljelijäin Osuusliike oli rakennuttanut uuden liiketalon Notkolle vähän ennen talvisodan syttymistä. Muutaman kerran ehdin asioida uudessa kaupassa. Siellä myytiin muistaakseni eri osastoilla maitoa, lihaa, kankaita ja siirtomaatavaroita. Se oli silloin Värtsilän uudenaikaisin kauppaliike.
Kerran kotona äitipuoleni aikoi valmistaa aladoopia. Liivatelehdet olivat päässeet loppumaan, ja niin minut lähetettiin Notkolle ostoksille. Sitä tunsi itsensä kovin tärkeäksi päästessään yksin kauppaan asioimaan.
Pussinpohjan mäkeä noustessani vatkutin koko ajan, että liivatelehti, liivatelehti, liivatelehti… Siinä seppä Rantasen kohdalla tapasin koulukaverini ja jonkin aikaa juteltuani jatkoin matkaani. Vielä siinäkin vaiheessa muistin, että liivatelehti, liivatelehti, liivatelehti …Kun pääsin sisälle kauppaan, siellä oli asiakkaita tavallista enemmän. Eivät aikuiset ihmiset välittäneet pienestä ostajasta, vaan etuilivat kummasti. Kun viimein pääsin tiskin viereen, en enää muistanut, mitä ihmeen lehtiä minun piti ostaa.
Tuttu myyjä kysyi :“No, mitä Martille?” Jonkun aikaa aprikoituani sanoin:” Liiterinlehtiä” “Olisikohan se ollut laakerinlehtiä?“, korjasi myyjä. Sitten minä olin jo täysin ymmällä ja sanoin: ”Tais olla.“ Sain pienen pussin käteeni ja merkinnän vastakirjaan. Ulos päästyäni aloin miettiä, olikohan ne sittenkään niitä oikeita lehtiä.
Pieleenhän se meni. Kotiin päästyäni ei päätä silitelty, jos ei kovin moitittukaan. Ihmettelivät varmaan poikansa huonoa muistia, luulisin.
Ei sitten muu auttanut, kun lähteä uudestaan sinne Notkolle asioimaan. Olin sen verran epäonnistumisestani sisuuntunut, että osasin pitää puoleni, jottei kukaan päässyt etuilemaan. Asiakkaitakin oli vähemmän. Ojensin pienen muistilapun hikisestä kädestäni myyjälle ja sain uuden pussin kotiin vietäväksi ja varmasti LIIVATELEHTIÄ. Ihan hyvää siitä aladoopista tuli, vaikka valmistus muistamattomuuteni vuoksi vähän viivästyikin. Taidettiin muuten syödä sitä useampana päivänä. Hyvinhän se säilyi kylmäkahverin hyllyllä.
Vanha sanonta “Laita lapsi asialle, mene itse perästä” pitänee vieläkin paikkansa. Muistilaputhan ovat tuiki tärkeitä myöskin meille “uutta lapsuuttamme” eläville, kun vaan muistaisi ottaa sen aina mukaansa. Siinäpä se.
Pussinpohjan Masa
Todella helppo samaistua tähän Martin
kauppareissuun on se niin elämänmakuisesti
kirjoitettu.
Tuli heti mieleen Teuvo Pakkalan ”Kymmenellä
pennillä siirappia” kertomus.
*
Mieleen muistui myös monta omakohtaista sattumusta:
Hämeenlinnan aikoina nukahdin kerran kaupan näyteikkunaan
kun en saanut aikuisilta naisilta suunvuoroa. Toisen kerran torkahdin jo menomatkalla polun viereen muurahaispesää tutkaillessani.
Molemmilla kerroilla äidin piti tulla minua hakemaan,
eli tosi pieniä lapsia siihen maailman aikaan lähetettiin
asioille.
*
Kun pikkusiskoni ei muistanut Utran Omassa Avussa pitikö hänen tuoda suolaa puoli- vai kolme kiloa raahasi hän varmuudeksi kolme.
Olin häntä ensimmäisenä torumassa: ”Tuoda nyt kolme kiloa
suolaa happanemaan”!
Hyvä juttu!
Eräs tuttuni oli ostanut lapsuutensa kauppareissulla myös
aisakellon, koska kotona olevalla hevosella ei ollut aisakelloa.
Toisella reissulla silmiin oli osunut lumilapio,
jonka hän oli ostanut vastuurahoilla. Sanomista oli tullut
molemmista hankinnoista.
Masan tarina herätteli monet muistot.Kauppoja oli joka nurkan takana. Niistä sai omaan peilariin litran mitalla maitoa, voipaperiin punnittiin haluttu voimäärä ja pusiin koussattiin jauhot isosta säkistä. Lihakauppa oli sitten erikseen, ei kaukana sekään. Lapset asioivat siellä ”namimuruja”, sakariinivedessä liotettua ja sitten kuivattua porkkanaraastetta, ostamassa. Tämä kaikki onni oli laitakaupungin lapsilla.
Joskus 70-luvulla olin työssä kyläkaupassa myyjänä. Naapurin kesälapsi tuli ostoksille ja halusi kilon laastia. Siinä vähän lisätietoja kyseltiin että mitä ne siellä tekevät, muuraavatko jotakin. Vastaus oli että ei kun munkkeja leipovat. No kilo laardia sitten lapselle annettiin mukaan;)
MailaL
Kauppareissuja nämäkin.
Töissä ollessani tehtiin paljon mittausreissuja joskus kauaksikin. Kaverina tavallisesti Erkki puutavarayhtiöstä.
Aloitetaan Niiralan kaupasta.
Ohikukumatkalla päätettiin käydä ostamassa vähän hiukopalaa. Erkin pravuuri oli siakylki, itse tyydyin tavallisesti lauantaimakkaraan- jätkänsiivuina. Kävi kuitenkin niin että Mirja( nimi muutettu)eisuostunutkaan myymään pelkää siankylkeä .”Sinähän tapat itsesi tuollaisilla eväillä , ota jotakin kevennystä lisäksi”. Erkki totteli ja osti kevennystä…Maksapihvejä.
Ossin kaupassa
Uskalissa päin kävimme aina Ossin kaupassa. Oli joulunalusviikko . Ossi oli vähän huonolla tuulella, kun kukaan ei käy. Kaikki menevät ostoksille kaupunkiin. Te tulitte makkaran ostoon. Olihan sitä makkaraa, puoli pötköä Gotleria. Juomapuoleksi oli yksi pullo veriappelsiinilimonaadia. Siinä syödessämme pihalta kuului mopon pärinää, asiakas.
Jo vanhempi mies tuli kauppaan iso reppu selässä ja latoi tiskin täyteen olutpulloja. No mitä sinä ostat, kysyi Ossi.” En mitään, otan rahana”.
Sylvin kaupassa.
Huhtilammella pysähdyttiin aina Sylvin kaupassa.Tavalliset ostokset. Tähä Sylvi sanoi. ” Älkää te pojat syökö noin yksipuolisesti. Minulla on tuossa tuoretta lanttukukkoa, lämmitän sitä ja keitän kahvit päälle.
Huhtilammen tiehaarassa on kesäisin opaste KESÄKAHVIO 3 km.Tarkottaen Haapalosolla olevaa kahviota. Siinä odotellessamme kauppaan tuli aiakkaita jotka kysyivät missä tuo kesäkahvio sijaitsi. Sylvi oli ajantasalla.” Se on nyt tässä, minulla on tuossa kahvi tulemassa pojille , odottakaa hetki”.
Tällaista se tuo pakkasaamu teettää.
Reino A
Onko jutun Osuuskaupan rakennus kuvassa?
Tuoretta maitoa näyttää olevan ihan kaupan ovella.
Itse olen pyydellyt joskus kaupasta hamaroimatonta sianlihaa; pitikin olla kamaratonta eikä hamaratonta. Oma vika, mutta hyvin otin opikseni.
Reino A:n kommentissa mentiin Kiihtelysvaaraan. Siellä
olisi jollekin kesäduuni kirkolla, kun perustaisi siihen
kahvipaikan muurinpohjalettuineen.
Kiihtelyksen kirkolta on vaikea saada kahvia juodakeen.
Siellä oleva bensa-aseman baari ei ole aina auki ja viereinen
hoivakodin baari on samoin rajoitetusti matkalaisille auki.
Terve,Reino!
Olipa mukavaa luettavaa.Terveisiä vaan sinne Suonpäähän!
Oli helteinen heinäkuu. Minut oli
lähetetty asioille Kaustan kauppakeskukseen,
eli osuusliike Sisä-Karjalaan.
Soutupalkaksi sain ostaa limonaadipullon.
Kaupan jakeluauto oli tuonut kuorman jo
aamulla ja limpsakorit oli jätetty koko
päiväksi paahteisille kaupanrappusille.
Kauppias sanoi että voin ottaa maksamani
pullon poislähtiessäni.
Minulla oli miehevä olo kun valitsin portteripullon
ja istahdin sitä nauttimaan kaupan kynnykselle.
Kun ehdin raottaa linkkukorkkia vain millin verran,
ryöpsähti pullon henki valloilleen. Portteria jäi
vain hieman pohjalle uutteeksi. Limpsanautinto
oli vähäinen mutta kasvattava kokemushan siitä
kehkeytyi.
Hei,Sakari!
Kyllä se on.Kuva on otettu ensimmäsellä Värtsilässä
käynnillä 90-luvun alussa.Minulla on sellainen
muistikuva, ettei sitä matalaa osaa alkuaan ollut,
vaan se on venäläisten rakentama.Joku muistaa varmaan
paremmin.Kaupan kohdalta lähti tie Pussinpohjaan.
Terve vaan Pussinpohjan Masa ja kiitoksia. Meni vähän aikaa sottaillessa persoonaasi, Mutta kyllä minä sinut ”käsialasta” tunnistin.No tuo Arja-Leena paljasti enemmän. Terveisiä hänellekin.
Reino A
Värtsilän kaupoista, ennen sotia ja niiden jälkeen, voisi saada melkoisen juttusarjan. Minulle noista syntyneistä ja lakkautetuista kaupoista kiinnostavin on Irtolan kauppa, joka yhteen aikaan sijaitsi Lintulan ulkurakennuksessa pihan eteläreunalla, seinan takana Juvosen siirtolaisperheen asunto, joka oli kunnostettu entisiin meijerin tiloihin.
Irtolan kaupan asiakkaita kävi usein tuvan penkillä eväitään syömässä, jotta olisi voimia palata metsätaipaleiden kautta takaisin kotiin. Pitkä pappa ajoi tavaraa Kenraalinkylään, jossa siis lienee ollut kaupan sivuliike. Ustinofin pappa oli pieni ja pyöreä. Hän oli hyvin ystävällinen. Kävin joskus hänen kanssaan Sääperillä ongella. Hän komensi perätuhdolta: ”Huoppa, huoppa!”
Lintulan pihalta Irtolan kauppa siirtyi tien toiselle puolelle, jonne kauppias rakensi ihan oman kiinteistön. Kauppa oli sittemmin toisten omistuksessa, viimmeksi Tikan, ja on nyt lopettanut toimintansa.
Yhteishyvä on purettu. Patsolan Sisä-Karjalassa asuu Hassisen Veikko. Niiralassa kauppaa kävivät Hurskaiset, ilmeisesti kahdessakin kiinteistössä, jos olen oikein ymmärtänyt. Nyt toimintavat jatkaa pa finski i pa ruski uudet omistajat, ja oven suusta vasemalle ja oikalle pääsee nauttimaan ruokaa ja juomaa.
Kaustajärven ja Kenraalinkylän kaupoista tietävät muut kertoa.
Kaurila oli sotien jälkeen merkittävä kauppakylä myös Uudenkylän ja Patsolan asukkaille. Siellä oli myös Osuuspankki.
Paljon on tapahtunut sotien jälkeisessä Värtsilässä kaupparintamalla. On avattu uusia ja sitten aikanaan suljettu. Luku erikseen ovat sitten kauppa-autot, kioskit ja kuppilat. Ja nämä uutuudet: nettikaupat. Ja kauppamatkat Kemieen.
Jonkin verran – muistelen – oli myös ideologisia kaupassa asioimiseen vaikuttaneita tekijöitä. Silloin halvin hinta ei ratkaissut ostopäätöksiä. Ainakin Yhteishyvän ja Sisä-Karjalan välillä tapahtui valintaa aatteellisin perustein. Niin kyllä nytkin monen ovi kauppaan aukeaa sillä, onko seinässä K vai S.
Olis kiva lukea lisää kauppamuistoja.
Ierikka
Tohmajärven asemalla aikoinaan oli peräti kolme kauppaa
SOK:lainen Yhteishyvä ja OTK:lainen Sisä-Karjala sekä oikein
vanhan ajan Mölsän kyläkauppa.Ainakin vielä 50-60-luvulla
ostopaikka valittiin poliittisin perustein.Isäni oli Sisä-
Karjalan varastossa työssä, joten me teimme ostoksemme aina
omasta liikkeestä.Minullakin oli porttikielto Yhteishyvään.
Kerran menin salaa naapurikauppaan ostoksille.Oli kuuma
kesäpäivä ja olin paljain jaloin.Kaupassa sattui ostoksille
tenkalainen emäntä, joka piti aikamoisen nuhdesaarnan.Hänen
mielestään ei ollut sopivaa tulla kauppaan paljain jaloin ja
housunlahkeet polviin käärittyinä. Herraliston kaupassa
nähtävästi vaadittiin asiallisempaa pukeutumista.Opin siitä
enkä ole sen koommin paljain jaloin mennyt mihinkään julkiseen
tilaan.
Ukkini oli mukana SOK:n hallinnossa. Isäni komentamassa talossa oli tapana käydä Yhteishyvässä. Mutta ei kartettu myöskään entisen evakkokauppiaan Irtolan tarjouksia. Eräänä keväänä isä teki historiaa. Olen usein miettinyt, miksi tapaus on jäänyt mieleen. Hän osti apulannat Sisä-Karjalasta. Ilmeisesti sitä joku ihmetteli, ja siksi muistan sen, miten isä perusteli tekoaan. Sisä-Karjalassa olivat säkit halvempia kuin Yhteishyvässä.
Itselläni on sekä K-että S-kortti. Oven aukaisen jompaan kumpaan riippuen siitä, kumman parkkipaikka sattuu olemaan paremmin saavutettavissa. Lidl on jäänyt minulle vieraaksi – jostain sosiaali-psykolisesta syystä tai talousteoreettisista pohdinnoista.
Isot marketit merkkikirjaimesta riippumatta ovat ahdistavia. Voin suorastaan pahoin, kun mielessä on kuva nälkäisestä lapsesta ja silmissä hyllyille levitetyt valikoimat, joiden äärellä menee sormi suuhun, mikä flunssa-aikana ei ole terveellistä.
Jotain mieleni laadusta kertonee se, että sujautan ostoskärryyn mielelläni pussukan, jonka päälle on liimattu: 30 %. Koetan olla nopea, ennen kuin vievät sen roskikseen.
Perimmäinen motiivi käyttäytymiseeni kaupoissa on jo aiemmin tässäkin lehdessä kertomani mummon dogmi: ”Ierikka, se on Jumalan viljaa!”
Ierikka
Tämä Pussinpohjan Masan kaupareissu
oli sellainen hienovarainen tarina joka ajattelutti
itseäni eilen vielä useaan otteeseen.
Mustin jopa äitini lukukirjassa olleen runon
Nöpöstiinasta joka ”metsätietä tallusteli, kivikuppi
kainalossa” ja jolta Repo-Mikko meinasi keplotella
roposet ja namuset matkan aikana.
Melkoisia Nöpöstiinoja olivat monet meistäkin
sodanjälkeisen pula-ajan lapsista. Kaupasta ostettiin
mitä saatiin ja mihin varat vyöräsivät.
Monet perheet joutuivat ostamaan vastakirjalle,rahat
olivat usein tiukalla jälleenrakentamisen ja lasten
kouluttamisen takia.
Laskeskelin että Utrasta Joensuuhun menevän valtatien
varrella (n 7 km) oli neljä Oman-Avun, ainakin yksi
PKO:n ja yksi yksityiskauppias. Lapset
lähetettiin lähimpään kauppaan ja se oli meidän tapauksessamme
Oma-Apu jonka ystävälliset myyjättäret muistan vieläkin.
Kerronpa minäkin kauppareissusta, tosin en omastani. Virosta 1990-luvulla Suomeen muuttanut Lija kertoi käynnistään Helsingissä, Annankadulla sijainneessa Sestossa. Hän oli juuri tullut Suomeen ja meni kauppaan ostamaan keksejä. ”Minä seisoin keksihyllyn edessä ja katsoin ja katsoin. Tuollainen paketti, tuollainen paketti ja vaikka kuinka monta erilaista keksipakettia. Minä en osannut valita.” Niinpä hän lähti kaupasta ostamatta mitään. Vähän samanlainen tunne tulee minullekin noissa isoissa marketeissa kun on sen sataa erilaista jukurttipurkkia ja leikkelettä.
Olen tehnyt Jutun Värtsiin 26.04.2011 jossa kertoilen
Kenraalinkylän,Kaustajärven,Saarivaaran ja Öllölän kaupoista.
Sodan jälkeiseltä ajalta,kun oli vielä kylilläkin elämää ja
persoonallisia kauppiaita.
Mnäkin muistelen vanhoja kauppareissuja,tämä tapahtui vuonna 1950.
Kävin ostamassa Helvetia merkkisen taskukellon,Tohmajärveltä
Rantaharjun liikkeestä.
Toinen ostos tapahtui 1954 Värtsilästä,en muista mikä kauppa,
ostos oli matkalaukku joka seurasi mukanani Mikkelin reissun.
Matkalaukku seurasi mukana muutoissa,silloin kun irtaimisto
mahtui siihen hyvin.
Kello varmaan katosi muuttojen yhteydessä,mutta tämä laukku on
tallella.
Laukku on tallella sängyn alla mutta ei pakattuna.
Selailin Ilmarin kertomuksen Värtsin arkistosta. Totesin, että olin sen jo julkaisuaikana lukenut, mutta unohtanut. Kiitos muistutuksesta ja kiitos Värtsin arkistolle!
Mutta tulipa heti ajatus, että voisiko Värtsiläisten seura julkaista kirjan Värtsilän kaupoista. Se varmaankin kiinostaisi aika laajalti värtsiläisiä, niin entisiä kuin nykyisiäkin.
Aihe saattaisi olla kiinostava myös historin pro gradu -tutkimukseksi. Pitäisi vain ottaa yhteyttä Itä-Suomen yliopistoon. Ehkä vaatimaton stipendikin nuorelle tutkijalle olisi mieluisa. Useimpienhan pitää tuo tutkimus tehdä omalla kustannuksellaan, ellei isä ja äiti, ukki tai mummo auta, vaikka lanttukukkoa paistamalla, niinkuin äiti auttoi minua, kun kävin Joensuussa koulua. Ja myöhemmin Tampereen tuomiokapituli stipendillään, joka kylläkin valmistumisen jälkeen merkitsi kahden vuoden ”orjuutta” eli menemistä sinne, minne kapituli määräsi. Onneksi määräsi viisaasti. Kaupankäyntiä sekin.
Ierikka
Tässä suora linkki Ilmarin juttuun Kauppoja kylillä 26.4.2011
https://www.vartsi.net/2011/04/26/kauppoja-kylilla/
Aiheeseen liittyvää Värtsin satoa lisää, Ei torilta vaan kaupasta 11.9.2012
https://www.vartsi.net/2012/09/11/19388/comment-page-1/
Saarivaarassa Paavo Murasen kamarissa,piti vähän aikaa kauppaa
Siimelä Arvo.
Saarivaarassa, ihan tien poskessa, näyttäisi olleen joskus kauppa, jossa nykyisin majailee venäläinen pariskunta. Pihassa seisovan auton rekisteristä päätellen. Kenen kauppa se on ollut?
Ierikka
Erkki se on entinen Santeri Ihanuksen kauppa jonka hän myi Toivo Muraselle v:1965 viimeiset kauppiaat olivat Kyösti ja Laila
Muranen.Uusista Asukkaista en tiedä mitään.
Pussinpohjan Masan mainio kauppareissu on saanut lukijat jakamaan omia kauppamuistojaan. Niitä on ollut mukava lukea.
Reino Asikainen kerrot käynnistäsi Ossin kaupassa ”Uskalin suunnalla”. Olen melkein varma, että tarkoitat Viesimolla sijainnutta Jaakkosen Ossin kauppaa. Kauppa on lopetettu muutama vuosi sitten.
Poikkesin kymmenisen vuotta sitten ohikulkumatkalla nostalgiasyistä Ossin kaupassa, sillä se on elämäni ensimmäinen kauppa, jossa olen asioinut 1950-luvulla, alkuun isän kanssa.
Kaupan perusti Viesimolle 1940-luvun loppupuolella entinen kulkukauppias Jussi Jaakkonen. Ossi on Jussin vanhin poika ja oli kaupassa jo vaahtosammuttimen kokoisena. Jaakkosen kaupasta sai 1950-luvulla kaikkea mitä taloudessa tarvittiin. Ja jos ei ollut varastossa, niin tilattiin asiakkaitten tarpeitten mukaan.
Ossin sisko oli kanssani samalla luokalla Raatevaaran koulussa ja siihen aikaan käytiin paljon yötsissä koulutovereiden luona. Kun olin Jaakkosessa yötsissä, aamulla kouluun lähtiessä oli takuuvarmasti eväänä makkaravoileivät. Kotona makkara oli harvinaista herkkua.
Myös nämä kauppamuistelut ovat ”harvinaista herkkua”. Tätä makeaa voi syödä mahan täydeltä.
Ierikka
Sitä kommentissa mainittua Sylvin kauppaa ei myökään ole,
näkyi olevan joku vuosi sitten myynnissä.
Tässä meidän kylällä (Roukalahti) virolainen nainen osti ja
kunnosti vanhan kyläkaupan. Tuotevalikoima ei ole kovin runsas,
mutta jotain sieltä saa. Käsitöitä on myös myynnissä. Hän rakensi
kaupan yläkerran tiloihin majoitustiloja. Tarvittaessa hän leikkaa asiakkaidensa hiukset myös. Samoin hän on venäjän kielen
tulkkina paikalliselle maatilamatkailuyrityksille. Tuon kaltainen
laajennettu kyläkauppa näyttää tuovan leivän pöytää.
Lissulle
Kyllä se Ossin kauppa oli Uskalissa. Vähän tienhaarasta Oskolaan päin. Viimeinen kaupanpitäjä oli Ossi Vatanen. Viesimon kauppaa nimitettiin ”piireissä” Jaakkosen kaupaksi, Taitaa Jaakkosen Hannu siinä nyt olla isäntänä.EVP rajamies, oli minun armeija-aikaan kouluttajana Onttolassa. Olisi sitä siitäkin kaupasta joku tarina.
Taitaisi tuo Puusinpohjan Masa tietää jotakin Saarivaaran kaupasta.
Reino A
Hannu J:n kaltaisia miehiä on pakko ihailla, osaavat tehdä
lähes kaiken itse. Se sotilallinen tervehdys kuuluu hänen
sisään tullessaan, ei tarvitse arvailla. … Omasta ja yhtiöni
puolesta kiitokset… niitä hänen omia sanontojaan.
Reino A:lle
Tulipahan todeksi taas vanha sananlasku ”Luulo ei ole tiedon väärti” tuon Ossin kaupan suhteen.
Mulle Uskali jäi silloin aikoinaan vieraammaksi, kun se oli niin kaukana Hyypiän mäen juurelta katottuna. Vaikka kävin minä kouluaikaan sielläkin yötsissä Pekka Heiskasen tyttöjen luona.
Kerro ihmeessä tarinoita Jaakkosen kaupasta.
Jaakkosen Hannu oli koulussa varmaan lähes kaikkien tyttöjen ihastuksen kohde. Kauppahommista hän ei tainnut olla kovin innostunut. Meni jo kouluaikana mieluummin oravanmetälle kuin kauppaan. Kirjoitin Värtsiin elokuussa 2011 koulumuistoja ja vähän nykypäivääkin niihin liittyen. Hannulla on osansa tarinassa ja hän näkyy kaikissa kolmessa kuvassa.
https://www.vartsi.net/2011/08/14/tahdenvaleja-koulutielta/
Sen vain tiedän, että Murasen Laila ja Kyösti aloittelivat
siellä kotikylässään kauppiaan hommia ja siirtyivät sieltä
sitten Hammaslahteen kauppiaaksi. Kävin heillä kylässä
muutaman kerran.Olivat yritteliäs nuoripari.
Tervehdys Masalle.
Hellyttävä pikkupojan muistelus kauppareissusta Notkon Osulaan.
Kiltti pikkupoika olit, kun touhuttiin yhdessä Kansantalolla raittiusosaston riennoissa.
Valokuvasi Osulan jatko-osasta, jonka venäläiset olivat rakentaneet talvisodan jälkeen on selvä. Se tuo mieleeni oman käyntini 1992 Notkon Osulan myymälässä ja leipomossa sodan jälkeen.
Värtsilän toimeenpanevan komitean puheeenjohtaja Juri Panov, jonka vieraina Värtsilässä olimme, käytti meitä Notkon myymälässä ja leipomossa tutustumassa. Leipomo oli toiminnassa entisin suomenaikuisin konein. Leivät, jotka saimme mukaamme, olivar erittäin maukkaat.
Talvi- ja jatkosodan aikana leipomo oli kovassa käytössä, sillä silloin leivottiin yötä päivää leipää rintaman tarpeisiin.
Kuvassa oikealla oleva rapatun näköinen pieni rakennus näytti käyntimme aikana olleen jonkinlainen vartiorakennus, sillä sen pihalla oli sotilaspukuisia naisia neljästä viiteen henkiköä.
Masa! Jatkosodan aikaan ei vastakirja-asiakkaita muistini mukaan enää ollut. Erkille muistin virkistykseksi!. Katso ”Muistojen
Värtsilä” teoksesta sivulta 51 Aune Saharisen kirjoitus ”Vanhan Värtsilän kaupat”.
Hilkka ja Aarre.
Moi, Hilkka ja Aarre!
Tämä minun kaupassa käyntini oli ennen talvisotaa ja silloin
muistaakseni ainakin osuusliikkeen työntekijät ostivat vielä
vastakirjalle.
Muistakaapa käyttää aurinkolaseja!Kevätaurinko on niin kirkas.
Terveisin Masa
Kauppareissuihin liittyen tänään pisti silmääni Metro-lehdestä juttu Ostoskoreja sinkuille. Nämä keltaiset sinkkukorit on otettu käyttöön viikko sitten Espoon Iso Omena-kauppakeskuksen K-citymarketissa.
Kauppiaan mukaan kyseessä on myymälän oma kokeilu, jonka tarkoitus on tuoda asiakkaille hyvää mieltä. Kauppias vertaa kokeilua ennen vanhaan järjestettyyn rusettiluisteluun. Sinnkkukorit ovat kuulema päivittäistavarakaupan versio rusettiluistelusta.
Kaupan työntekijät ovat huomanneet, että monien sinkkukoreja kanniskelleiden asiakkaiden välille on syntynyt keskusteluja ja ehkä jotain muutakin.
Viime lauantaina kaupan juomahyllyn luota oli löytynyt tyhjä sinkkukori. Kaupassa oli mietitty, että onkohan siinä mahdollisesti kahdet ostokset päätyneet samaan koriin.
Kaikkea ne markkinamiehet keksii!
TOISENLAINEN KAUPPAREISSU
Lapsuudessani näillä main kierteli vielä kulkukauppiaita. Eräs heistä oli Eemeli, kala Eemeliksikin kutsuttu.Hän ajeli pienellä hevoskopukalla ja lippakieseillä ja kiesien takaosassa tärisi muikkulaatikot.
Eräänä päivänä Eemeli tuli taas ja meni naapuriin , aukaisi oven ja kiekaisi tutulla äänellään ”Huolto toimii, Muikkuja- päivää”.Väiski isäntä oli vähän kannemielellä edellisen mukkuerän vanhentuneista kaloista ja sanoi: Enpä osta nyt, toit viimeksi pilaantuneita kaloja.
Tähän Eemeli vastasi: nyt ovat takuulla tuoreita. Maistellaan.
Eemeli haki vasullisen kaloja , löi ne Iita emännän eteen ja sanoi, paistapa tuosta pannullinen. Iita teki työtä käskettyä ja Väiski ja Eemeli maistelivat ja totesivat että tuoreita ovat ja hyviä. Eemelin ruokahalu oli herännut. Hän heitti virttyneen nahkatakkinsa tuolin selustalle ja tuumasi:” Minäpä taidan syyväkin reten”. Iita paisteli pannullisen toisensa perään ja Eemeli pisteli ne suihinsa.
Kun kalat oli syöty, vallitsi molemminpuolinen tyytyväisyys . Iita keitti vielä kahvit päälle.Siinä vähän aikaa huilittuaan Eemeli alkoi tehdä lähtöä eteenpäin, vetäisi nahkatakin päälleen ja oli jo ovella menossa, kun kääntyi Väiskin puoleen ja sanoi . En nyt muista, jokos sinä maksoit kalat.
Tänä aamuna ei kylmäketju olisi katkennut Eemeliltäkään. Pakkasta oli -25 astetta
Onkohan tämä sama Eemeli mistä Reino kirjoittaa ja jonka minä tunsin?
Mirri Eemeliksikin häntä kutsuttiin,nimitys johtui varmaan siitä koska
hän osti pieneläinten nahkoja.
Kauppamatkoilaan hän meni taloon,jossa emäntä oli piirakan paistohommis-
sa ja otti uunista valmiit piirakat,ajatteli kun ukko tulee savotasta
on sitten herkut ukolle.
Eemeliin iski tietenkin kova nälkä, hän kysyi emännältä voisikohan
muutaman piirakan naukata ja luvan saatuaan Eemeli naukkas oikein
perusteellisesti,kaikki piirakat meni ja ukolle ei jäänyt lämmintä
kättä.
— niin, ja eikös Eemeli vielä tuumannut: minä maistoin jo! Omalla kiekaisevalla tyylillään.
Hei Pentti
Kyllä kysymyksessä on sama henkilö. Oikealta nimeltään Eemeli Hakkarainen .Oikea suursyömäri oli myöskin Pentti Hakkarainen joka asusteli Kutsun Lusikkavaarassa. En ole 100 varma , mutta kerrottiin heidän olleen veljeksiä. Huhuttiin myös että Eemeli jahtaili kissoja ja taisipa siinä joku vasikkakin kadota mystisesti.
Tuosta Pentti H:sta niitä vasta juttuja olisi. Tosin hänet tunteneita henkilöitä ei ole enää monta elossa.
Kyllä Tuula-Riitankin kommentti pitää paikkansa.