Parkkinahkaa ja suutarintyötä

Selkieläisen suutarimestarin valmistamat riukuvarsilapikkaat ja norjalaismalliset  nauhakengät. Kuva Hilkka Partanen

Selkieläisen suutarimestarin valmistamat riukuvarsilapikkaat ja norjalaismalliset nauhakengät. Kuva Hilkka Partanen

Vuonna 1929 kokkolalainen Slotten suku perusti omistamansa “Vuota ja Nahkakomppania” nimisen liikkeen haaramyymälän Värtsilään. Joensuulaisetkin tunsivat “Vuota ja Nahka” -liikkeen miellyttävänä kenkien ostopaikkana. Värtsilässä, siellä vanhassa, se kenkämyymälä sijaitsi aivan kotiani vastapäätä. Sen hoitajiksi tuli Melkon pariskunta, Anton ja Lyyli. Melekot, niin kuin kylän väki nimen oitis väänsi , ystävystyivät heti vanhempieni kanssa. Itse olin silloin kolmevuotias ja pian olin jokapäiväinen vieras tien toisella puolen. Siellä, mielestäni ihanassa kenkäkaupassa sain luvan satuani sovitella kenkäparin jos toisenkin.

Kolmekymmentä luvulla, ennen sotia kuului kenkäkauppiaan rooliin paljon muutakin kuin pelkkä kenkien myynti. Ostettin metsämarjoja, metsäriistaa, muurahaisen munia, lumppuja ja tietenkin nahkoja ja vuotia.

Nahan käsittelyssä monta eri työvaihetta

Monenmoista vaihetta tarvittiin ja tarvitaan ennen kuin teuraseläimen nahka on valmis käytettäväksi esim. Kenkien valmistukseen. Ennen sotia maalaistaloissa teurastettiin pienkarja, mullit ja vasikat ja nahkatkin piiskattiin pääasiassa kotona. Olivat näet ohuemmat käsitellä. Isomman karjan toimitti pois päiviltä teurastajat, joita Värtsilässä toimi tuolloin useita. Teurastuksen jälkeen annettiin nahkan kuivahtaa jonkun aikaa ennen kuin se suolattiin. “Melekon” kautta ne sitten siirtyivät nahkurin käsittelyyn.

Juvanjoen töyräällä oli Kuisman nahkatehdas, jossa jatkojalostus tapahtui. Siellä nahkat upotettiin suuriin altaisiin lämpimään veteen likoamaan. Veteen oli sekoitettu mm. kalkkia ja pajunparkkia ja muitakin aineita riippuen siitä mihinkä tarkoitukseen nahkaa valmistettiin. Liotuksen jälkeen nahat puhdistettiin, toisin sanoen kaltattiin kalkki, rasva ja karvat pois. Sitten vain orsille kuivumaan. Siitäkös lie sanonta: “Nahkurin orsilla tavataan!” saanut alkunsa?

Seuraava vaihe oli nahan pehmentäminen. Se ajettiin useaan kertaan telakoneen , eräänlaisen mankelin läpi. Perheen lapsiakin tarvittiin telojen nostossa avuksi. Se ei liene ollut kovin helppoa “duunia”, eikä varmaan auttanut sanoa: “Enkä lähe!” Pehmitysvaiheen jälkeen olikin jäljellä enää vuodan kiillotus, mikäli se oli tarpeen käyttötarkoituksen vuoksi. Kaikkia vuotiahan ei suinkaan tarvinnut kiillottaa.

Parkkinahkaa tarvitaan perinteisessä suutaintyössä. Tässä suutarimestari Nuutisen työnäytteitä. Kuva Hilkka Partanen

Parkkinahkaa tarvitaan perinteisessä suutarintyössä. Tässä ” työnäytteitä” Selkieltä. Kuva Hilkka Partanen

Eläinten karvatkin käytettiin hyödyksi. Nahkurilla ne puhdistettiin, pestiin ja myytiin eteenpäin. Lehmän ja hevosen häntäjouhet harjojen harjaksiksi ja suutarien pikilangan “neuloiksi”.  Olen kuullut, että eläinten karvoja on käytetty aikoinaan myös karvalankamatoissa ja peitehuovissa.

Tässä lyhyesti kerrottuna osa itseäni kovasti kiinnostaneesta nahkan valmistuksen työvaiheista. Parhaat kiitokset Kaarinalle, entiselle työtoverille ja Värtsilän nahkurin tyttärelle mielenkiintoisista tiedoista.

Hilkka Partanen

Suutarityötä Tuupovaarasta. Kuva Seppo P.

Suutarityötä Tuupovaarasta. Kuva Seppo P.

 

Share

8 comments for “Parkkinahkaa ja suutarintyötä

  1. Hilkalta jälleen kerran mukava kertomus entisestä Värtsilästä ja maaseututaajaman elämästä. Kertomuksessa oli muutama sana joita nuoremmat lukijat ehkä arvailevat mitä se on. Nyljetyn eläimen nahkan eli vuodan piiskaaminen. Se tarkoittaa kotona tehtyä parkitsemista. Siinä nahkaa liotettiin parkitsemisliemessä, joka tehtiin pajunkuorista liottamalla niitä vedessä ja sitten nahka sinne veteen isoon saaviin. Pajunkuorista saatava parkkihappo vai onko se tanniinia teki nahkan säilyväksi ja muokkausta kestäväksi. Tuore nahka kovettuu peltimäiseksi jäykäksi levyksi ellei sitä parkita. Kalkkia lisättiin parkitsemisliemeen sen takia, että saadaan ne karvat irtoamaan nahkasta pois. Puun tuhkalla on sama vaikutus karvan irrottajana.
    Eläinten karvoista tehtiin ja tehdään moneen käyttöön kelpaavaa tavaraa. Esimerkiksi naudan sarvista tehtiin kampoja ja valmistettiin puuliimaa jota kutsuttiin kuumaksiliimaksi, koska se piti lämmittää juoksevaksi ennen liimausta. Sian tarkemmin karjun harjakset olivat niitä suutarin pikilangan kärkiä. Tänäkin päivänä käytetään lampaanvillan lisäksi muiden eläinten karvoja neulontaan, huovuttamiseen ja niin edelleen. Niitä sekoitetaan lampaanvillan joukkoon haluttua tarkoitusta varten, mutta vain lampaanvillasta saadaan kestävää lankaa ja huopaa.
    Kuvissa oli niin komeita jalkineita, että tuli aivan mieliteko saada tuollaiset omiin jalkoihinsa.

  2. Kaikkea se vanha kansa keksi. Kiitoksia Hilkalle taas mukavista muisteloista ja Kaleville täydennyksistä. Ennen ei jäänyt teuraseläimestä juuri mitään kaatopaikalle kuskattavaa jätettä. Vielä kiinnostaisi tietää kuinka tuo nahan kiilloitus tehtiin?
    Allaolevassa linkissä saattaa avautua muutama kuva isästäni suutarin töissä.

    http://www.rummukainen.fi/Taunonsuku/suutari.htm

  3. Kyllä teette arvokasta muistitiedon tallennustyötä, Hilkka, Kalevi ja Alpo. Kiitos! Mutta, Alpo, mikä isäsi takana on? Onko se kitara, ja jos on, niin kuka sitä soitti ja missä? Suutarithan olivat usein monitaitoisia.

    Ierikka

  4. Kiitos Alpolle oli todella hienoja valokuvia katseltavaksi ja
    tekstejä luettavaksi.
    Tarkkaahan se oli ennen ei saanut naapuriin jättää,
    täyty tuoda kotiin vaikka housuissa.

  5. Oliko suutarin puunaulat nimeltään Limaskit. Alpon kuvien puunauloista tuli mieleeni tarina everstiluutnatti Nikke Pärmistä. Nikke oli siviiliammatiltaan suutari ja joku esimies kysyi silloin nuorelta luutnantilta miten hän on saanut noin komean vaimon. Nikke vastasi kaulustaan napauttaen jotta “limaskit ne ovat jotka hurmaavat.”
    Tosin Pärmistä on niin monta erilaista tarinaa, jotta osa on totta ja osa tarua.

  6. Isällä oli 12 kielinen mandoliini. Tai oikeasteen se on vieläkin saman verstaan seinällä. Harmi kun nuo sivut ovat kadonneet jonnekin. Joitakin “alasivuja” saattaa löytyä jostain välimuisteista, jos keksii tarkan osoitteen. Tämä sivu löytyi Googlen hakusanalla “lapikkaat”

  7. Kyllä Hilkka sitten muistaa paljon Värtsilästä ja
    värtsiläläisistä.Pieni ikäero meillä on, mutta minulle
    monet asiat ovat aivan uusia. Melkot ja Melkon talon
    muistan hyvin, koska Tyyne-serkkuni asui siellä
    yläkerrassa, ja kävimme usein kylässä.Sen muistan, että
    siinä oli kauppa, mutta sitä en muistanut mitä siinä myytiin.
    Lukiessani Hilkan kertomuksia koen olevani taas se Törrösen
    poika sieltä Pussinpohjasta. Se tuntuu niin mukavalta.
    KIITOS!

  8. En kerro tässä tarinaa nahkatöistä. Kerron tarinan kylän veneen tekijöistä. Vene oli jokatalossa lisäsärvimeen mahdollisuuden välikappale. Vene tarvitsi tekijänsä. Otto Kahelin oli taitava veneen tekijä, niin myös Heikki Tikka. Veneen tarvitsaja hommasi tarvikkeet itse. Kölipuuksi mänty luonnon taivuttama. Venelaudat sahautettiin ja höylättiin. Otto teki veneet kotona verstaassa. Muistan Oton verstaassa käynnin. Otolla oli höyliä ja temmejä jokalähtöön. Heikki kävi veneen tarvitsijanluona paatin kasaamassa. Minulle jäi myös mieleen muistikuva veneentekijöistä. Molemmat olivat tarinamiehiä ja tarinankertojia ja elämässään paljon kokeneita.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *