Pälkjärveläisiä miehiä huopatossuisaan
maaliskuussa 1937. Arvaten savottakuva.
Oli aika, jolloin huopatossujen valmistajia oli useitakin. Huopikkailla oli menekkiä. Sitten viisikymmentä- ja kuusikymmentä- luvun, on huopatossutehtaissa tainnut olla hiljaista aivan viime vuosiin asti. Nyt on alalle tullut kuitenkin uusia yrittäjiä. Oma heräämiseni uusiin huopatossumallistoihin lähti liikkeelle viime talven paukkupakkasilla. Kanssakulkijat kyselivät tossuja jopa lehtien palstoilla, olivathan ne huopikkaat napakassa pakkasessa mukavat. Oman kotini vintiltä löytyivät kahdet uudet huopatossut, naisten ja miesten tossut.
Hiljaisen kauden jälkeen huopatossut tekevät uutta tulemistaan. Löytyy usean värisiä uusia malleja. Näkyy jopa remmikoristeisia. Ihanat tossut! Nykymallisto eroaa niistä omista 50-luvun harmaista tossuista edukseen. On uusi aika tossutehtaille ja tossujen käyttäjille. Tossuja löytyy sisä- ja ulkokäyttöön. Ne taitavat olla jopa trendikengät. Uutuustossuista löytyy kapeita, aerodynaamisia tossuja, joiden kerrotaan löytävän tiensä lifestyle- myymälöihin. Niitä saa myös ympärivuotiseen käyttöön. Tuskinpa edes lama iskee rajusti tossukauppaan. Pitkälle on kehitys kulkenut tässäkin asiassa alkuajoistaan.
Muistan lapsuuteni harmaat huopatossut, joissa pakkasella kuljettiin, eikä varpaita palellut. Ne sopivat hyvin silloin myös näystäsuksiin käytettäväksi. Huopikkaat olivat lapsuuden talvien lempparikengät, vaikka ei ollut noita nykyisiä värejä ja malleja valittavana. Huopatossuistani jäi lapsuusajoilta myös ikuisesti säilyvä muisto: Oppikoulua käyvä, vanhempi veljeni oli menossa äitini kanssa hiihtolomalla Nokian mummolaan. Minä riittävän kauan kinuttuani pääsin huopatossuineni tuolle matkalle mukaan. Pitkän junamatkan, kovilla puupenkeillä istumisen jälkeen saavuimme Tampereelle, jossa kevättalven aurinko oli sulattanut lumet kaduille lainehtiviksi lammikoiksi. Minä tallustelin märillä kaduilla huopatossuissani, jotka tietysti imaisivat itseensä vettä kuin sienet. Tuntui, että minua katsottiin Tammerkosken sillalla pitkään. Tuntuu vieläkin.
Odottelun, rannassa uiskentelevien sorsien katselun ja junanvaihdon jälkeen pääsimme perille Nokian mummolaan. Voi sitä päivittelyä! Sain lainaksi mummoni suuret kengät. Tuolloin Nokian kenkätehtaassa töissä käyvä enoni toi minulle heti seuraavana päivänä uudet kumpparit. Olivathan ne kauniit ja säähän sopivat. Mikä parasta, en enää kaupunkia katsellessani ollut itse matkailunähtävyys. Matkalta takaisin palattuamme oli täällä kotikulmilla taas pakkaskelit, joten käyttöä löytyi vielä huopatossuillekin.
Maija- Liisa
Monet ovat tuoneet Venäjältä huopikkaat, kun täältä ei saanut. Ne ovat olleet kovin samaan jalkaan sopivat. Niin taisi E.J.kin valitella, joten ei liene meidän huopikkaat poikkeus. Laitoin merkit o. ja v. niihin. Nyt ovat jo hiukan käytössä mukautuneet oikeaan ja vasempaan jalkaan.
Tänä talvena olen saanut kulkea tossuissa aika kauan, ”Talven” tulosta tänne ensimmäiseen suojakeliin saakka. Jouluaaton kirkossa eräs kirkkovieras sanoi minulle ”tatos vaan, olet löytänyt tossut”. Sanoin hänelle, että minun tossut eivät koskaan hävinneetkään. Nykyisiä toppakenkiä saa kyllä hävittää melko tiheään milloin minkin syyn tähden.
Noissa vanhoissa tossuissa oli usein liian ahtaat varret. Kuten yläkuvasta näkyy niin housun lahkeet eivät tahtoneet mahtua sisään. Pussihousut oli varmaankin suunniteltu tossuihin ja saappaisiin survottaviksi.
Venäläiset tossut ovat taas niin suuria, että yhteen tossuun mahtuisi molemmat jalat.
Minä pidän kotihommissa suomalaisia naisten tossuja. Ne ovat pienet ja kevyet. En tykkää kumipohjaisista tossuista, vaikka joulukirkossa kumipohjista olisi ollut hyötyä koska kirkon kivirappuset oli kasteltu suolaliuoksella.
Hyvällä lapsella on monta nimeä niin kuin näillä huopikkailla, huopatossut, huovat, hiljaset. Muistattekos vielä muita?
Iso kiitos Maija-Liisalle huopatossumuisteluksista ja komeasta kuvasta.Taisipa olla, että harmaa väri tossuissa oli paremminkin miehille suunnattu ja työasuissa suosittu.
Oikein tuli taas nostalginen olo ja ajatukset karkasivat vanhaan Värtsilään ja tähtikirkkaaseen pakkasyöhön 1940 talvisodan aikana. Hälytyspilli herätti nukkuvat värtsiläiset. Samalla alkoi kuulua lähestyvien venäläiskoneiden ääniä. Pian vaatteet päälle ja kiireesti lähellä olleeseen pommisuojaan. Siellä vasta huomasin, että jalkaani oli jääyt kotona käyttämäni pikkukengät. Opettajani Impi Heinonen, joka istui vieressäni, läksi tuota pikaa vaarasta välittämättä hakemaan huopatossuja jalkaani. Kiitollisena muistan vieläkin tuota reipasta lottaa.
Tämä on elämäni tärkein huopikas/ huovikasmuisto pelkoineen päivineen.
Kiitokset teille itsellenne lämpöisistä kommenteistanne!
Tuo huopatossukuva on äitini jäämistöstä, enkä tunne siitä ketään. Itse synnyin evakkomatkojen viimemetreillä, joten en joutunut kokemaan sodan kauheuksia. Kertomuksia niistä olen
perhepiirissä kuullut paljonkin.
Nyt joulun aikaan ajoimme kumppanin kanssa Raatteentien ohi, jossa meidän molempien isät ovat olleet mukana taisteluissa. Pakkanenkin oli samoissa lukemissa, kuin on ollut sotatalvena
1940. Kyllä se veti vakavaksi.
Kyllä meidänkin perheessä käytettiin huopatossuja, nykyisin niitä aamutossun mallisia-, joilla hilippastaan esim. varastoon. Joissakin on pohjalliset eivätkä ole liukkaat. Hyvät kengät.
Pusan Mirja
Millaiset tossut miehelle, joka on ”tossun alla”? Kyselen, jotta voisin välittää neuvon eteenpäin. – Ierikka
Tuleppa Ierikka meille kahtomaan.
Tulen varmasti, kun ennätän – ja saan luvan. Vertaillaan tossuja, niitä niin lämpöisiä. Niin lämpöisiä, että… Ierikka
Huopikkaat ovat kokeneet uuden tulemisen, mutta mitenkähän lienee tallukkaitten laita? Vieläkö tallukkaita mahdetaan valmistaa?
Tutkin viime kesänä Pälkjärven marttayhdistysten arkistoja. Niistä kävi ilmi, että pitäjässä järjestettiin jatkosodan aikana useita tallukkaantekokursseja. Opettajana kursseilla toimi kätilö Hilja Kauppisen tytär Aune.
Naatselässä tallukkaantekokurssit järjestettiin tasan 70 vuotta sitten tammikuussa Leivo Immosen talossa. Maija-Liisa; äitisikin on saattanut olla ko. kurssilla.
Olen kuullut tallukkaista puhuttavan kotonani, mutta en tiedä
äitini niitä valmistaneen. Voi ollakin. Äidin kotipihassa asui
vakituisesti suutari Jaatinen, joka lienee pitänyt perheen
jalkineissa.
Syylinki- nimellä puhutaan niistä ohuista tossuista, kai ne on
saappaiden vuorikengät. Onkohan sama kuin tallukas? Sisätossuja
taidetaan joskus kutsua myös tallukkaiksi.
Tallukkaat eräs malli oli nahkapäällinen ja huopavuorinen talvijalkine eli suutarin tekemät huopavuoriset pieksut. Kaupasta sai ostaa tallukkaita ainkin 1960 luvulla ja ne olivat tehdastekoiset huopavuorelliset, kumipohjaiset nahkasaappaan näköiset ja kippurakärkiset talvijalkineen. Niissä ei jalkaa palellut omistin sellaiset. Tallukkaita oli joitakin toisistaan hieman poikkeavia malleja.
Syylinkejä olen tehnyt huovuttamalla molempia sortteja, saapassyylinkiä kumisaappaita varten ja sisätossuja nimensä mukaisesti sisäjalkineeksi.
Jantusen tehtaan saapassyylinkejä oli myynnissä ainakin 1970 luvulla.
Googletin tallukkaita. Maatalousmuseo Saran sivuilla kerrotaan näin: ”Tallukkaat ovat perinteiset kansanomaiset talvijalkineet. Niitä käytettiin 1800-luvulla paljon etenkin Satakunnassa ja Hämeessä, missä niitä valmistettiin kotitekoisesti niin talollisten kuin torppareiden parissa. Vähitellen tallukkaiden käyttö väheni ja rajautui lähinnä varattomien pariin kunnes 1900-luvulla sotien aiheuttamat pula-ajat nostivat ne jälleen suosioon.”
Eivätkä tallukat ole näköjään ”kuolleet sukupuuttoon” nykyaikanaakaan. Kurkatkaapa huviksenne joulukuussa päivitettyä blogia. Tallukaskursseja järjestetään edelleen. Nykyään tallukan vuoren voi tehdä vaikkapa Marimekon kankaasta.
http://tuumajatoimi.blogspot.fi/2012/12/tallukkaat.html
Ja entäs sitten toinen perinnekenkä, lapikas (paulakenkä, paulapieksu).
Niitä saa perinteisen pintanahkaisen lisäksi punaisena, valkoisena ja mustana.
Talven 2012 uutuusvärit ovat olleet vaaleanpunainen ja mintunvihreä. Ovat muuten tosi makeen näköiset!
http://www.topman.fi/media/lapikkaattalvi2012
No voi herranpieksut! Nyt minäkin pääsin takaisin kenkäkartalle.
Muistanhan minä nuo, kun kuvan näin. Kaikki entinen palaa käyttöön uusin mallein ja materiaalein.
Muuten, myin kesällä itselleni liian pienet lapikkaat 2 eurolla
kirppiksellä. Löysivät heti uuden omistajan.
Tänään ostin itselleni nastapohjaiset kengät. Ei pitäisi liukastua nyt.
Linkin kuvassa on isäni tekemät lapikkaat äidilleni. Pidin niitä aikoinaan savotassa ja siksi ne ovat aika pihkaiset. Kun kumikenkiä ei ollut niin käytin niitä myös kumikenkinä. Pitivät vettä ihan hyvin. Tuo lapikkaiden kuva löytyi yllättäen Googlen kuvahaulla. Kyseiset sivut ovat kadonneet, mutta joku löysi kuitenkin kuvan.
http://www.rummukainen.fi/images/lapikkaat20x25.jpg
Lapikkaiden tekijä
http://www.rummukainen.fi/Taunonsuku/suutari.htm
Nostalgisia kuvia aukesi tuosta Alpoaatoksen linkistä.
Isäni teki myös lapikkaita. Minulla on isäni peruja samanlainen suutarinvasara ja käyrä veitsi sekä pari naskalia kuin noissa AA:n kuvissa. Puisia lestejäkin löytyi isän varastoista säkillinen, mutta niiden kohtalona oli roskalava. Harmittaa, kun ei tullut otetuksi yhtä paria muistoksi.
Minulle isä oli tehnyt aikoinaan ensi kengiksi supikkaat.
Naskalista tuli mieleeni, että minulle. Laihialla syntyneelle evakkolapselle on kerrottu, että laihialaisten voiveitsi on kuuma naskali.
Upea lapikaskuva löytyi Alpon linkistä. Jos noihin kenkiin
olisi ollut kiinitettynä askelmittari, niin kuinkahan monta
askelta niillä on kuljettu lähes noin 100 vuoden aikana?
Lapsena ollessani taloissa kiersi hevosen häntäjouhien ostajia,
nyt tuosta kuvasta selvisi karvojen käyttötarkoitus.
Tässä alkoi kaduttaa niiden lapikkaiden myynti.
Kotikylässäni oli jatkosodan vuosina tallukkaantekokurssi, jolle minäkin osllistuin. Tein kurssilla itselleni tallukkaat ja aivan hyvät olivat.
On huopikkaani kääntövarret,
mustat niinkuin riihenparret.
Niilä lumessa kun tarvoin,
sukat näki vain lunta harvoin.
Ei pakkaset varpaisiin tartu,
eikä rokulipäiviä mulle vartu.
Onhan huopaset jalassa mulla,
saapi itäiset viimatkin tulla.
Jos kulunutta huopasta et siedä,
ei suutariin tarvitse viedä.
Voit paikata tossut huopapalalla,
ja kiinnittää palan maitoliimalla.
Kun luin Martin runon viimeisen säkeen, melkein tunsin nenässäni maitoliiman tuoksun. Se oli yksi niitä lapsuuteni tuoksuja, joka nousi pintaan runon myötä.
Huopikkaat, tallukkaat, lapikkaat ja nutukkaat kaikki ne vain menevät sekaisin, mikä mitäkin.
Yllä mainitut jalkineet ovat suurin piirtein tuttuja, mutta mitkä oli ne kengät mitä sanottiin ”kansainvälisiksi”.
Nehän olivat saappaan malliset,nahkavartiset huopakengät. Terä oli nahoitettu päältäpäin ja siinä saattoi olla lapikkaasta tuttu hiihtonokka kärjessä. Googlekaan ei ihan pikku etsinnällä auttanut.
Tietääkö joku?
Tämä ”Alpoaatoksen malli” on nyt se
jollaisesta jalkineesta Kaustalla
käytettiin muistini mukaan sanaa
tallukaat.
Majoisen Aarne teki niin hyvät tallukaat ja lapikkaat, ei parempia voi-
nut olla.Ennenhän suutari kysyi laitetaanko narinalla,varmaan teistä
joku muistaa kun isännät käveli lattialla kuului narahdus joka aske-
leella.Se oli suutarille helppo tehtävä,pari pintanahkaa sisäpojaan
vastakkain,siitä narinat lähti.
Minulle tuli 50-luvun alkupuolella tutuksi lapikkaat hiihtokenkänä,
ne oli varmaan olleet jo talvisodassa kunnosta päätellen.
Täällä meillä miespuolinen henkilö kertoi hänellä olleen
sellaiset kansainväliset. Ne ovat nahkasaappaat, joissa on
kärkiosa huopaa. Kengät ovat yleensä kippurakärkiset ja näystä-
suksella hiihtämistä varten varustettu siltä osalta nahkalla.
Sitten on vielä nahkasaappaat, joita kutsutaan jatsareiksi,
ne kurttuvartiset.
”Jatsarit”tutut jalkineet 1952 talvella ottuja valokuvia,joissa minulla
on pussihousut ja jatsarit jalassa.NE housut oli ommellut Aili Tarvainen.Kangas oli diakonaali ykköstä.
Esko.N 12.01.2013 Kun on noita juttuja ja kuvia hyvistä perinneaiheista niin tossuista kuin sen ajan elämisestä maaseudulla kaukana korpikylillä,muistuu nuoruusaika hyvin mieleen.Ei ollut silloin ihmisillä kaukomailta tuotujen rihkamien ja kertakulutusroinan ostamishysteriaa vaan kelpasi kotimaiset tuotteet.Noin vertailun vuoksi kannattaa katella Vanhan Savotan sivustoa myymälästä,erilaisista perinnetapahtumista kesällä ja talvella.On monen aktiivisen aikaansaama elävän arkiston ylläpitäminen lähihistoriasta.katsoa kannattaa myös Jalavan Puodin sivustoa Taivalkoskelta.Näissä juttuloissa on oikeeta Suomalaisuutta.Näitä aatteli Eko .
Olen katsellut Googlen tarjoamia sivuja nimellä ”Tallukas” SEn mukaan tallukkaiksi nykyään nimitetään lähes kaikki villasukkien ja huopatossujen väliltä. Luonnollisesti pidämme oikeana sitä nimitystä jota meidän kotiseudulla käytettiin. Ainakin minä. Minun käsitys tallukkaista on, että se on kankaista ommeltu, kengän muotoinen jalkine. Lyhytvartinen. Eli sehän oli köyhän kansan jalkine, joka tehtiin niistä tarpeista mitä sattui olemaan saatavilla. Linkin tallukanteko-ohje kuvaa sitä käsitystä tallukkaista mikä minullakin on.
http://www.henriettesherbal.com/eclectic/pula-puutteet/pics/l13-k007.html
Nyt näkyy olevan myynnissä kenkiä nimellä ”Huopalapikas” . MInulla on sen malliset kengät, tosin nahkavartiset ja osittain päältä nahoitetut. En vain tiedä miksi nimittäisin niitä. ”Kansainväliset” saa kelvata kunnes oikea nimi löytyy.
Sanottiinkohan ennen niitä kääntövartisia huopatossuja
”kansainvälisiksi”.
Jotenkin tuli nyt sellainen mieleen.
Muistaako joku lukija?
Yläkuvassa ei näy yhtään pitkävartisia, siis varsi käännettynä
kaksinkerroin alas päkiälle asti.
Alpoaatos mainitsee että tallukkaat olivat köyhän kansan jalkine, jotka tehtiin niistä tarpeista mitä sattui olemaan saatavilla.
Mainitsin ensimmäisessä tämän jutun kommentissani Naatselän marttojen tallukkaantekokurssit. Pälkjärven Vapaahuolto oli antanut yhden päällystakin tallukkatarpeiksi tälle kurssille.
Tähän meidän kenkäkoelmaan on lisättävä vielä
kumiteräsaappaat, joissa varsi oli nahkaa ja teräosa kumia.
Muistattekos myös kalossit?
Muistan hyvinkin kalossit, kun ne usein unohtuivat koteihin, joissa olin toimittanut kasteen. Joskus tein niiden vuoksi uuden kotikäynnin, joskus soittivat, että eteisessä on vieraat kalossit.
Voi niitä kalossiaikoja! Ne eivät koskaan palaa takaisin!
Ierikka
Ulla sanoi, että minulla on nytkin kalossit. Niinpä ovat. En vain
meinaa muistaa sitä.
Sitten Ulla sanoi, että heillä Pohjanmaalla oli vinkkelitossut. Samanlaiset kuin täällä huopikkaat tai huovikkaat.
Ierikka
Kun syksyllä 55 vuotta sitten astuin asepalvelukseen Kontiorantaan Karjalan Jääkäripataljoonaan, tutustuin helsinkiläisiin kavereihin, jotka opettelivat käyttämään armeijan saappaita. Niiden sisälle tungettiin jalat, jotka oli kääritty jalkarätteihin. Nämä korpiteille marssimaan komennetut kundit alkoivat arvostaa jalkarättejä. Ne olivat jaloille ystävälliset varsinkin kesäkuumalla. Jos osasi oikein panna ne jalkohin! Ja kyllä ne kundit oppivat. Mutta antoivat samalla jalkaräteille hienomman nimen: levysukat.
Siviiliin lähtöajan lähestyessä eräs Helsinkiin paluuseen mielessään valmistautuva tuumi, että hän kyllä hankkii itselleen ihan omat pussihousut, saappaat ja levysukat.
En kyllä tavannut yhtään helsinkiläistä armeijan kaveria, kun aloitin opiskeluvuodet pääkaupungissa. Jos ne olisivat marssineet pussihousuissa Mannerheimintietä vastaan, olisin kääntynyt ympäri ja huutanut: ”Tunnussana!” En kääntynyt, eikä kukaan vastannut: ”Levysukka!”
En ole muutenkaan haistanut myöhemmin sitä lemua, joka nousi yöllä ilmaan Lapin ampumaleirin teltan kaminan lämmössä narulle kuivamaan ripustetuista jalkaräteistä eli levysukista porukan kuorsatessa autuaasti.
Ierikka
50-luvulla monella tytöillä oli harmaat,
tasapohjaiset päällyskengät eli elefanttitossut.
Sain sellaiset synttärilahjaksi kun täytin
11 vuotta. Sinä joulukuisena aamuna olin
ensimmäisenä koulun pihalla jonne matkaa oli
vain muutama sata metriä.
Aikamoinen talviviima heilutteli hameenhelmoja
kun värjöttelin pimeässä koulun seinustalla
tuulitakissani ja uusissa elefanttitossuissa
joihin olin laittanut vain töppöset sisälle.
Varmaan sain kuulla sinä päivänä monta kertaa
että ”Onnee uusille tossuille!”
Joku hämärä muistikuva minulla on elefanttitossuista.
Mahdollisesti sellaiset olivat vanhemmalla sisarellani.
Itse sain muodikkaat talvikengät vasta 13- vuotiaana.
Elefanttitossut – siinäpä kengän nimi jota en muista koskaan kuulleeni. Taas täytyi turvautua Googlen tietosanakirjaan. Sieltähän selvisi, että elefanttitossu on naisten päällyskenkä. Ei varmaankaan mikään lämmin kenkä, mutta kurakelillä hyvä suoja hienoille naisten pikkukengille. Miesten vastaava suojajalkine oli kalossi.
Olen käyttänyt -50-luvun alussa ”elefanttitossuja”.Ne olivat Nokia oy:n jalkinetehtaan tuotantoa. Niissä oli tasainen pohja ja varsi ulottui vähän nilkan yläpuolelle. Päällinen oli kumisekoitetta ja varren sisällä oli lämmin flanellivuori. Tossu oli sen verran leveä, että se mahtui kävelykenkien päälle. Kun se oli sopivan kokoinen, sillä oli hyvä kävellä. Siihen aikaan lämpimämpi vaihtoehto oli villasukat ja monot. Harvalla oli varaa nahkasaappaisiin.
Vaan minäpä olen nähnyt eräällä miehellä vaaleanpunaiset kalossit Helsingin Kaisaniemessä tammikuussa 2012! Piristävä näky loskaisella kadulla! Piti kyllä oikein hieraista silmiä, että näenkö oikein.
Nuo naisten päällyskengät olin unohtanut autuaasti. Itselläni ei sellaisia koskaan ollut, mutta äidillä oli. Sain lainata niitä, kun menimme 60-luvun alussa hautajaisiin Pyhäselkään ja oli suojasää. Sinne ne unohtuivat sitten hautajaistaloon. Ei ole mitään mielikuvaa millaiset kengät minulla oli niitten sisällä.
Tellervo arvelee kuulleensa koulussa ”Onnee uusille tossuille.” Omalta kohdaltani muistan, että ainakin 50-luvulla koulussa ja kaveripiirissä toivotettiin onnea uusille kengille/mekolle/repulle tai mitä uutta nyt itsekukin oli joskus onnistunut saamaan.
Puukengät, eli bali balit tulivat myös muotiin. Pakko oli
pitää niitä epämukavia kengänläpysköitä jaloissa, koska muillakin oli.
Samoin Hollannikkaat tulivat.
Sitten taidettiin päästä jo ”sianpotkaisu”- kenkiin, niihin
erittäin kapea kärkisiin ja – korkoisiin.
Korot ovat olleet vuoroin korkeat ja matalat. Sama kenkien leveyssuunnassa.
Tällä hetkellä ovat stilettikorot kovasti suosittuja.
Kenkien ostamiseen tai saamiseen liittyy varmaankin itse kullakin mukavia tai epämukavia muistoja. Minulle on jäänyt mieleen mukavana muistona se, kun sain talvisia juoksuharjoituksia varten piikkarit. Niissä eivät jalat palelleet eikä ollut vaaraa, että lentää juostessa nurin. Harmittaa kun olen hävittänyt ne kenkien joukosta. Nyt niillä olisi käyttöä kävelyynkin. Ulkoportailla voisi ne laittaa jalkaan ja turvallisen kävelylenkin jälkeen riisua pois. Sisälle en saisi lupaa mennä ne jalassa. Enkä varmaankaan menisi hajamielisyydessänikään, sillä oli niissä niin pitkät piikit, ettei voinut olla huomaamatta. Ierikka
Muistan lapsuudesta kuinka onnellinen olin, kun sain syksyllä uudet kumpparit entisten jäätyä pieneksi.
Mieleeni on jäänyt, kuinka eräänä syksyisenä sunnuntaina kuljin koko päivän sisällä ja ulkona uusissa tummansinisissä kumppareissani, vaikka oli aurinkoinen päivä.
Yhtä lapsellisen onnellinen olin viime syksynä ostettuani mustat tähtikumpparit desing Ristomatti Ratia. Niissä minulle onkin kumpparia seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi.
Minulla oli kouluaikaan talvella kovilla pakkasilla kumikenkien
päällä villasukat ei varmasti vastanneet huopikkaita.Mutta niihin oli tyytyminen kun parempiakaan ollut.Ylemmille luokille mennessä
sain tallukkaat jotka Hilppa Torssonen teki ei olleet kauniit
mutta olivathan kuitengin lämpimät.
Liisa Lukkarinen
Sodan jälkeen, kun mm. kenkiä oli vaikea saada, saimme lapsena
kenkiä mm. Amerikkaan muuttaneelta tädiltämme. Niimpä veljeni sai kansakoulua käydessään nahkaiset nauhakengät, joita ei tietysti monella ollut. Opettaja kysyi äidiltämme eikä Paavolla ole kenkiä, kun syksykylmällä juoksee kouluun paljain jaloin. Asia selvisi, kun äiti pani veljen tiukalle, Hän piilotti kengät kotoa lähtiessään ja tuli taas takaisin kengät jalassa. Samoin kävi Amerikasta tulleiden kumisaappaiden kanssa. Niissä oli varressa soljet ja se teki niistä niin hienot, että veljeäni sanottiin koulussa piispa Sormuseksi eikä hän tahtonut niitäkään käyttää.
Ilmarin mainitsema konsti, villasukkien laittaminen kenkien päälle, ei olekaan yhtään huono konsti. Luulen, että siinä ne lämmittävät paremmin kuin sisäpuolella varsinkin jos kumpparit ovat ahtaat. Ja eihän kumppari ole mikään pakkasjalkine olkoon siellä vaikka monetkin töppöset lämmikkeenä
Varusmiehillekin on neuvottu tätä konstia. Rättivääpeli ei tietenkään tykkää jos villasukkia on pidetty kenkinä, ja suksen siteet ovat hanganneet sukat riekaleiksi, mutta jos sillä voidaan estää jalat jäätymiseltä niin siitä vaan
Konstit on monet,sano mummo kun…
Ei ole vielä tainnut kukaan kertoa miten huovikkaista saa vettä pitävät ”kumiterät”. Otetaan reilunkokoinen pullo maitoliimaa ja levitetyään se tossujen pohjasta alkaen ylöspäin jalkaterän puoliväliin tai vähän ylemmäksikin nilkkaan asti. Liima kuivaa mukavasti huovan pintaan ja pitää veden loitolla, kun vain työ on tarkasti tehty. Ei haittaa pieni sohjo, eikä tossun lämpökerroinkaan pienene kovin paljon.
Aihe on ollut niin mielenkiintoinen, että oli ihan pakko penkoa aitasta esiin kahdet lapikkaat ja yhdet, ainakin kolme nummeroa liian suuret vinkkelitossut.
Mitenkä onnistuisi, jos maitoliiman asemasta käyttäisi silikonia? Onko kukaan kokeillut?
Kokeile Sinä, Irene. Siitähän tuon näkee. Tulee mieleen joku Sikafleksi tai mikähän puriste se on.. Saattaisi toimia.
Mutta ne tossut, missä on ollut kumipohja ovat kylmemmät. Maitoliimaakaan ei pitäisi laittaa kuin reunoille juuri samasta syystä.