Huopikkaat, huopikkaat

Pälkjärveläisiä miehiä huopatossuisaan
maaliskuussa 1937. Arvaten savottakuva.

Oli aika, jolloin huopatossujen valmistajia oli useitakin. Huopikkailla oli menekkiä. Sitten viisikymmentä- ja kuusikymmentä- luvun, on huopatossutehtaissa tainnut olla hiljaista aivan viime vuosiin asti. Nyt on alalle tullut kuitenkin uusia yrittäjiä. Oma heräämiseni uusiin huopatossumallistoihin lähti liikkeelle viime talven  paukkupakkasilla. Kanssakulkijat kyselivät tossuja jopa lehtien palstoilla, olivathan ne huopikkaat napakassa pakkasessa mukavat. Oman kotini vintiltä löytyivät kahdet uudet huopatossut, naisten ja miesten tossut.

Hiljaisen kauden jälkeen huopatossut tekevät uutta tulemistaan. Löytyy usean värisiä uusia malleja. Näkyy jopa remmikoristeisia. Ihanat tossut! Nykymallisto eroaa niistä omista 50-luvun harmaista tossuista edukseen. On uusi aika tossutehtaille ja tossujen käyttäjille. Tossuja löytyy sisä- ja ulkokäyttöön. Ne taitavat olla jopa trendikengät. Uutuustossuista löytyy kapeita, aerodynaamisia tossuja, joiden kerrotaan löytävän tiensä lifestyle- myymälöihin. Niitä saa myös ympärivuotiseen käyttöön. Tuskinpa edes lama iskee rajusti tossukauppaan. Pitkälle on kehitys kulkenut tässäkin asiassa alkuajoistaan.

Muistan lapsuuteni harmaat huopatossut, joissa pakkasella kuljettiin, eikä varpaita palellut. Ne sopivat hyvin silloin myös näystäsuksiin käytettäväksi. Huopikkaat olivat lapsuuden talvien lempparikengät, vaikka ei ollut noita nykyisiä värejä ja malleja valittavana. Huopatossuistani jäi lapsuusajoilta myös ikuisesti säilyvä muisto: Oppikoulua käyvä, vanhempi veljeni oli menossa äitini kanssa hiihtolomalla Nokian mummolaan. Minä riittävän kauan kinuttuani pääsin huopatossuineni tuolle matkalle mukaan. Pitkän junamatkan, kovilla puupenkeillä istumisen jälkeen saavuimme Tampereelle, jossa kevättalven aurinko oli sulattanut lumet kaduille lainehtiviksi lammikoiksi. Minä tallustelin märillä kaduilla huopatossuissani, jotka tietysti imaisivat itseensä vettä kuin sienet. Tuntui, että minua katsottiin Tammerkosken sillalla pitkään. Tuntuu vieläkin.

Odottelun, rannassa uiskentelevien sorsien katselun ja junanvaihdon jälkeen pääsimme perille Nokian mummolaan. Voi sitä päivittelyä! Sain lainaksi mummoni suuret kengät. Tuolloin Nokian kenkätehtaassa töissä käyvä enoni toi minulle heti seuraavana päivänä uudet kumpparit. Olivathan ne kauniit ja säähän sopivat. Mikä parasta, en enää kaupunkia katsellessani ollut itse matkailunähtävyys. Matkalta takaisin palattuamme oli täällä kotikulmilla taas pakkaskelit, joten käyttöä löytyi vielä huopatossuillekin.

Maija- Liisa