Kertomuksen Oomi- koira. Kuva: Maija- Liisa.
Vuosia sitten meillä oli nuori mäyräkoira, Oomi. Luolakoirana se piti erityisesti onkaloiden, kantokasojen ja rakennusten alla tonkimisesta. Olihan se luolakokeissakin käynyt. En aina ollut ihastunut koiran taipumuksiin, koska se toi usein käpälissään ja karvoissaan likaa ja multaa sisälle.
Mutta voi niitä silmiä! Jo aivan pienenä pentuna se harjoitteli tulevaa ”uraputkeaan” varten seinän ja kirjahyllyn välisessä raossa. Siellä se liikkui yhtä nopeasti eteenpäin ja taaksepäin.
Olimme eräänä syksynä retkellä Kutsun tutuissa metsissä, joissa mieheni esivanhemmat olivat eläneet arkista elämäänsä. Siellä koira haistoi jotain kiinnostavaa. Se oli jokin eläin, mutta siinä vaiheessa emme tienneet, mikä eläin oli kyseessä, joten kytkimme vapaana kulkevan koiran kiireesti. Olihan se joitakin kertoja häipynyt hirven jäljille tuntikausiksi. Kuljimme kuitenkin siihen suuntaan, johon tarkkavainuinen koira meitä hihnassaan veti.
Edessämme oli kallioluola, jota kohti koira kieli ulkona suusta roikkuen kiskoi itseään. Se kiirehti kohti kiinnostavaa hajua. Oomi oli edelleen talutushihnassa kytkettynä, josta tiukasti kiinni pitäen annoimme sen haistaa luolan suuaukosta sisälle. Luolassa oli hiljaista. Äkkiä koira kääntyi takaperin ja riuhtaisi itsensä irti läpi kaulapannan. Salamana se syöksyi sisälle kallioluolaan, josta alkoi kuulua kiihkeä haukkuminen. Metsän rauha rikkoontui. Luolassa elämöi kaksi vaistojensa varassa toimivaa luontokappaletta.
Kuvan täytetty ilves ei liity kertomukseen. Kuva: Maija- Liisa.
Yritimme kutsua ja komentaa koiraa pois luolasta, mutta emme onnistuneet. Haukkuminen vain jatkui. Luolassa olevan eläimen mieheni tunnisti sen murinasta ja” karjunnasta” ilvekseksi. Ontto kallioluola kaiullaan tehosti kahden eläimen taistelun ääniä. Tajusimme pian, että huomattavasti koiraa voimakkaampi ilves voisi raadella koiran todella pahoin. Se voisi tappaa. Hakkasimme kepillä luolan päällä, jotta edes jompikumpi eläimistä tulisi ulos, mutta yritimme turhaan.
Punaruskea koiramme kävi nopeasti luolan suuaukolla vilkaisemassa nopeasti meitä, mutta livahti samassa takaisin. Ilves oli raivoissaan tunkeilijalle ja rähinä luolassa jatkui. Koiran haukkuminen kiihtyi kiihtymistään.
Me yritimme edelleen luolan katolla hyppien ja sitä hakaten saada luolassa taistelevan parin lopettamaan tappelemisen. Äänistä päätellen se vain yltyi. Emme uskoneet Oomin selviävän ilveksen käsittelystä. Joitakin lyhyitä hetkiä luolassa oli hiljaista, jolloin koiran kuolema tuntui jo kauhistuttavan todelliselta.
Taistelun äänet jatkuivat jo kuudetta tuntia, kun ilves vihdoin loikkasi ulos takaosan aukosta. Se oli saanut tarpeekseen. Oomikin tuli pian perässä. Se sentään eli! Kaiken sen kamppailun jälkeen sillä näytti olevan ilveksen käpälän sivalluksen seurauksena vain pari reikää toisessa korvanlehdessään.
Sai lävistyksen. Ahdas kallioluola ilmeisesti esti ilvestä hyökkäämästä kaikella voimallaan. Koirakin oli nopea väistämään ilveksen iskut, eikä heittäytynyt tilanteessa tyhmänrohkeaksi. Tapahtumien kulkua emme tarkkaan tienneet, mutta kuultujen äänien perusteella koiran selviytymistä oli vaikea uskoa todeksi.
Maija- Liisa
Olipa sähäkän sähköinen tarina,
jo koiran nimikin toi mieleen
termin ohmi.
Onpa ollut sisukas koiruus!
Ellinoora tulee huomenna kotiin. Tytöt jäävät vielä Tassupihaan Tampereelle. Muutaman päivän päästä niistä toinen tulee Ylämyllylle ja toinen menee Pirkkalaan.
Ellinooran katsetta on ollut suunnaton ikävä. Miten ihmeessä olen niin kiintynyt tuohon otukseen! Sen tavalla katsoa on varmaankin oma merkityksensä, niinkuin lienee tuon Oominkin silmillä Maija-Liisalle. Kiitos kivasta jutusta!
Luin jokin aika sitten Pauliina Kainulaisen kirjaa. Sen jälkeen olen Ellinoorasta käyttänyt pronomiinia hän eikä se. Hah-hah, aika hönttiä mutta mukavaa!!!
Ierikka
Minä luulen sen kolistelun olleen koiralle merkki siitä, että emäntä ja isäntä ovat jahdissa mukana osallistumassa ilveksen rökittämiseen.
Erään työtoverini Suomenajokoira tutustui ilvekseen sillä seurauksella, jotta eläinlääkäri ompeli koiraan 175 tikkiä. Mutta ei niin pahaa etteikö jotakin hyvää. Koirasta tuli kerralla ilvesvapaa ajuri.
Koira on hyvinkin voinut luulla, että meidän kallion hakkaaminen
on kannustusta. Kukapa tietää. Tämä kohtaaminen ilveksen kanssa jäi kuitenkin ainoaksi kerraksi. Sen sijaan Oomi keksi eräällä
metsäreissulla ajaa isännän eteen 6 hirveä. Se oli hyvin innokas
lähtemään hirvien jäljille.Itsepäinen oli. Yhden tempun se oppi
hyvin ja noudatti sitä koko elämänsä ajan: Vapaa!
Mäyräkoirallahan on siinä pinessä koossa ison koiran luonne ja
voimat, voisi verrata Saksanpaimenkoiraan. Oomi eli 13- vuotiaaksi.
Kun saa hyvän Mäyräkoiran se on erinomaisen monipuolinen metsästyskoira ja seurakoirana verraton.
Tuossa jutussa oli oikeaa eräjutun jännitettä. Kiitos kivasta lukukokemuksesta!