Kuva Sakari Hyytiä, Värtsin kuva-arkisto.
Loppiainen oli ennen vanhaan se maakuntaviestin päivä ja kyseinen kilpailu taas suurin Pohjois-Karjalainen hiihtotapahtuma joka toistui vuosittain. Omat muistikuva maakuntaviestistä alkavat siitä, kun veljeni Erkki siellä hiihti ja myöhemmin myös veli Tarmo.
Silloin 1950 luvulla kilpailtiin isojen ja pienien kuntien sarjassa sekä nuorten viestissä. Joukkueissa oli silloin yksi naisten osuus ja miehiä 7 tai 8 ja isojen kuntien joukkueissa pari miestä enemmän.
Värtsilä kuului siihen pienten kuntien sarjaan ja oli monet vuodet sarjassaan suvereeni voittaja.
Kun Värtsilän joukkue tuli maaliin se oli yleensä johtanut kilpailua siihen asti ja siitä vasta isojen kuntien joukkueet siirtyivät kärkeen.
Tämä jako isoihin ja pieniin kuntiin säilyi kilpailumuotona aina 1970 luvulle saakka. Sitten maaltapako ja väestön väheneminen pakottivat sääntöjen muutoksiin ja niitä on ollut sitten useammanlaisia versioita. Nyt kun puoli Pohjois-Karjalaa on Joensuun kaupunkia lienee tämän hiihtokilpailumuodon loppumisen ajat käsillä.
Mutta palataanpa tuonne kultaisille -50 ja -60 luvuille. Maakuntaviesti oli silloin hiihtokansan juhlaa. Kilpailua oli seuraamassa parhaimmillaan yli 1500 ihmistä ja tunnelma aivan mahtava.
Sinne tultiin katsomaan urheilijoita, kannustamaan omaa joukkuetta ja tapaamaan tuttuja hiihtokavereita. Veljeni aloittivat kilpailemisen siinä vaiheessa kun viestiä vietiin vielä maanteitä pitkin ja kansaa oli retinvarrelle ja vaihtopaikoilla sekä päätepisteessä. Muistan tuolta ajalta maantieviestien erikoissukset teräsreuna Järviset, niillä hiihtäneet käyttivät jo tuolloin luisteluhiihtoa ja olivat osuuksillaan ylivoimaisia.
Kun Kaustajärven nuoremmista pojista me Mielosen Juhanin ja Tarvaisen Sepon kanssa tulimme joukkueisiin mukaan, niin silloin siirryttiin pois maanteiltä yhteen paikaan kilpailemaan.
Pohjois-Karjala siirtyi tähän vuonna 1960 ja ensimmäisen ympyräviestin paikka oli Lieksassa.
Huomasin yllättäen, etten muista kaikkia poikajoukkueen jäsenten nimiä ketä meitä Lieksassa oli kilpailemassa. Kaustajärveltä olivat Mielosen Juhani ja minä, Hyytiän Seppo oli ja Piiroisen Valto mutta sitten unohdus on pyyhkinyt loput pois.
Aikuisten joukkueeseen kuuluivat ainakin veli Erkki, naisten osuutta vei Lavikaisen Varpu, oli rajamies Aarne Hämäläinen, Piiroisen Lassi ja Varmankin Räsäsen Niilo, ilmeiseti lopun joukkueen muodostivat Värtsilässä olleet rajamiehet, jotka eivät paikkakunnalle jääneet, joten nimet ovat huuhtoutuneet muistista pois. Kuka muistaa paremmin saa täydentää listaa.
Seuraavan maakuntaviestin hiihdin Tohmajärven Uudessavärtsilässä ja taisi ola vuosi 1962 tai 1963. Meita Värtsiläisiä oli jo tuolloin niin vähän, ettei joka vuosi löytynyt kuutta alle 18 vuotiasta hiihtäjää niin ei ollut joukkuettakaan. Kyseinen viesti jäikin minun viimeiseksi viestiksi Värtsilän joukkueessa. Seuraavan kerran vein maakuntaviestissä osuuttani Liekas-Pielisjärven ykkösjoukkueessa 1966, mutta se ei kuulu tähän Värtsilän tarinaan.
Vielä noilta ajoilta jäi mieleeni se, että ei rajakuntien edustajia ”närästi” rajamieshiihtäjät, he totesivat näiden kuntien saavan kohtuutonta hyötyä siitä, kun hiihtoa harrastavat nuoret miehet haketuvat työhön Rajavartiolaitokseen. Edustusoikeus sääntöjen mukaan tuli silloin kun kilpailija oli kirjoilla kunnassa kolme kuukautta ennen kilpailua. Käytännössä siirtynyt kuntaan lokakuun alussa edellisenä vuonna.
Jos pohtii sitä mikä oli tämän maakuntaviestin merkitys niin ainakin se kohotti itsetuntoa niin yksilötasolla kuin kuntalaisenakin. Se oli saavutus sinänsä päästä osalliseksi joukkueseen ja edustaa kotikuntaa, pitää sen mainetta yllä hiihtopitäjänä. Muistan monta hiihtokaveria joiden kilpailullinen suurin tavoite oli päästä pitäjän ykkösjoukkueeseen.
Vielä vuosia sen jälkeen kun olin nostanut omat kilpailusukset ”ullakolle” kävin katsomassa maakuntaviestin. Siellä tapasi niitä hiihtokavereita, joita ei muutoin nähnyt. Hyvästely sisälsi yleensä toteamuksen, että ensivuonna tavataan maakuntaviestipaikalla.
Kalevi Tikka
Onko maakuntaviesti noin vanha tapahtuma? Enpä ole tullut ajatelleeksikaan. Yritin tässä ihan tosissaan miettiä, mikä teki / tekee tällaisesta kilpailumuodosta niin suositun. Kuinka paljon se veti ihmisiä ladun varteen tai radioiden ääreen jännäämään ja kannustamaan.
Vastustajan pitää kai olla riittävän läheinen ja tasavertainen. Vähän samaa kilpailuhenkeä oli koulujen välisissä hiihtokisoissa ja vähän korkeammalla tasolla Ruotsi-Suomi maaottelut.
Kuntaliitokset taitavat romuttaa hienon kilpailun ellei nyt sitten sääntömuutoksin palauteta maakuntaviestiä ”ennalleen”
Pohjois-Karjalan ensimmäinen maakuntaviesti hiihdettiin 1945 ja suoritusalustana olivat maantiet. En aivan varmasti muista alkoiko ensimmäinen viesti Lieksasta vai kolilta, mutta se päättyi joensuuhun.
Olin katsomassa ensimmäisellä evakkomatkallani Maaningalla talvella 1941 Pohjois-Savon maakuntaviestiä, joka hiihdettiin maantiellä. Alueen suuria nimiä oli tuolloin Klaes Karppinen.
Hyvää ja kallisarvoista historiaa Kalevilta.
Tulevaisuudessa entistäkin arvokkaampaa. Kiitos.
Muisteluksia on kiva lueskella, myös muistakin arkisen arjen askareista, joten nyt vain uudet pukin tuomat tai aikaisemmat läpykät lallattamaan. Jutun juureksi ei aina paljon tarvita, siihenhän riittää vaikka housujen repeäminen, jos ei nyt ihan pelihousuja revitä, sentään!
Tiedoksi vaan tämän vuotinen Maakuntaviesti hiihdetään
Kiteellä Loppiaisena 06.01 sinne vaan kaikki kynnelle
kykenevät katsomaan kisoja.Harmi vaan ei Värtsilästä ole enää
joukkuetta mukana.
Sakari, miulta repes kerran housut. Alotin koulun Patsolassa, kun Uuvenkylän koulu ol armeijan käytössä. Elettiin vuotta 44 (en silti millonkaan suanu nelosta tovistukseen). Niin, olin palloomassa koulusta kotiin suorinta tietä. Jossain ennen Jakobsonia kiipesin aijan yli ja sillon ratkes housusta persaus. Sauma ol ommeltu sillalangalla. Loppumatka piti lymmyillä, jotta ei kukaa ois nähny housujen sisäpuolelle.
Seuraavana päivänä mänin kouluun housut uuvelleen ommeltuna. Sitten kevätlukukauven kävin omassa koulussa. Matkalla ei ollu aitoja, minkä yli olis pitäny kiipeillä. Niinpä housut kestivätkin kunnossa kaikki koulumatkat.
Myöhemmin ihan muista syistä on joskus ollu persauki. Vuan se on sitte iha er juttu.
Ei, mutta hiihtämisestähä miun piti jutella. Hiihtäjän ura miulle aukes, kun Uuvenkylän Terä alotti kilipailujen pitämisen.
Tai oikeestaan se alako jo sitä ennen. Tehtiin ihan omat lavut ja piettiin kilipailut. Tais olla isä siinä ajanottajana. Palakinnoista en muista mittään. Miulla olis valokuvakii niistä kilipailuista, vuan kun en ossoo sitä tähän laittoo. Eira se kyllä ossois.
Muakuntaviestii en hiihtänyt millonkaa. Mutta on miulla palakinto (jos ei oo hävinny) TUL:n Pohjois-Karjalan piirin viestihiihtokilipailuista poikiin sarjassa. Hiihettiin Joensuun Mutalassa. Tais olla työväentalolla ne hiihot.
Sitten alon juosta, ja hiihot jäi, paitsi armeijassa. Kävinhän mie Karjalan Jääkäripataljoonan evustajana Hämeenlinnassakii ampumahiihossa. Mutta juoksu kiinnosti enemmän. Mieleen on jiäny esmerkiks Marskin kisojen katuviesti Helsingissä. Olin RUK:n joukkuveessa, joka voitti. Miun osuus ol jossain yliopiston lähellä, siellä missä vähä myöhemmin piti niin monta kertoo voittoo ihtesä tenttikirjojen iärelle. Mie kun oon niin laiskan sutjakka.
Mutta perässä hiihtäjä mie en oo millonkaa ollu. Umphankeen on pitäny aina männä olpa sitte jalassa sukset tai piikkarit, joskus ihan paljailla jalolla.
Muuten, on pakko vielä tarinoija yhestä asiasta. Ensimmäisen kerran mie olin tyttöö suatolla suksilla. Ei siitä mittään vakavoo tullu. Ol umpihankee.
Ierikka
Moi! Ierikka
Tässä eräs entinen kilpahiihtoa harrastanut Kiihtelysvaaran poika
kertoi, että hän oli hiihtänyt kilpailupaikoille ensin kotoaan
huomattavan pitkät matkat. Sitten hän suoritti varsinaisen hiihtourakkansa, jonka jälkeen paluumatka taittui taas hiihtäen.
Mitään kuljetuksia tai huoltojoukkoja ei ole ollut.
Tuo kilpailupaikoille hiihtäminen lienee ollut ennenvanhaan miltei ainoa keino suoriutua kisamatkoista. Ensimmäisestä hiihdon Suomenmestarista Aappo Luomajoesta (1845-1919) mm. kerrotaan, että hän oli käynyt suksipelissä hyvinkin kaukana kotoaan hiihtokilpailuissa. Hiihtoharjoittelu tuli suoritettua luontaisesti myös metsätöissä ja metsästyksen yhteydessä. Hänen kerrotaan mm. hiihtäneen aina päiväkauden toisensa perään ampumassa ns. huurremetsoja, jotka joko toinen mies tai hän itse sitten kävi keräämässä soiden reunamilta hevosen ja heinähäkkireen kanssa. Saalis oli hyvänä päivänä useita kymmeniä lintuja.
Olen kymmenkunta vuotta sitten käynyt Haapavedellä eräässä maalaistalossa, jota mainittu hiihtokuningas on ollut rakentamassa.
Maakuntaviestissä en ole koskaan itse hiihtänyt; sen sijaan Pohjois-Karjalan maakunnan ns. valtuustohiihdoissa olin kunnanvaltuutetun ominaisuudessa aina mukana. Osallistuin vanhemman poikani kanssa myös Värtsilän viimeisiin Pitäjänmestaruushiihtoihin; meitä oli yhteensä viisi (5) ! hiihtäjää ja kaikki hiihdimme sääntöjen mukaisesti iän ja sukupuolen perusteella eri sarjoissa. Kaikista meistä siis tuli ja olemme yhä hallitsevia pitäjänmestareita!
Käytiin muuten serkku pojan kanssa kahtomassa Uuvenkylän Terän
hiihtokilipailuja.Muantiehiihtona Kaustajärveltä-Niiralaan ja
sitten toisinpäin.
Muistui tässä mieleen toinen hiihto tapahtuma oli 1940 luvun loppu-
puoli.Olisin päässyt vielä alle viisitoista vuotiaitten sarjaan.
Tämä hiihtolenkki suuntautui kohti Öllölää,tietenkin maantiehiihtona.
Tässäkin oli mukana serkkupoika,veljes-sarjan vanhin.
Hiihtomme tavoite oli Öllölän postitoimisto,ja tehtävä oli lapsilisien
nouto.Silloin ei tarvinut näyttää paidankauluksen numeroa,sanoi vain
nimensä ja asiansa,se oli sillä selvä rahat taskuun ja paluumatka
samaa reittiä mutta toisin päin.
Pentin muistelu aiheutti liikettä aivojeni kovalevyllä. Meiltä oli Terän kilpailuihin nelisen kilometriä, joten meno- ja paluumatkat suksilla olivat kohtuullisen pituisia. Suksien voiteluahan se kyllä hankaloitti, kun ei ollut kummoisia välineitä, tietävistä voitelijoista puhumattakaan.
Muistiin pöllähti erityisesti se kilpailumatka, jolloin piti ensin hiihdellä Niiralan asemalle kovan lumituiskun jälkeisenä aamuna ja sieltä sitten junalla Joensuuhun. Kilpailu pidettiin Nepen mäellä ja kysymyksessä oli koulujen hiihtokilpailut. Kaupunkilaiset saivat kyllä etumatkaa jo ennen lähtökomentoa.
Mutta kyllä se oli totista harrastusta kaikesta huolimatta.
Ierikka
Maakuntaviesti: Muutaman maakuntaviestin hiihtäneenä ajoin Värtsilään entisille latupohjille 15km latuja tänään,että eikun hiihtämään!
Erkille suuri kiitos ja kumarrus. Sinulla riittää tuota talkoohenkeä. Omat hiihtelyni ovat tosin jääneet aika vähäisiksi parina menneenä talvena. Ehkäpä sitä hiljalleen vielä jaksaa lykkiä.
Vaari otti vanhat sukset käyttöön,
eihän niistä enää olut näyttöön.
Sukset oli puiset,karhun merkki kärjessä,
ei olut mitään vikaa vaarin järjessä.
Siteen edessä oli koukku,
merkiltään side oli rotanloukku.
Suksia ei saanut oikein kuriin,
kun mahtuneet ei niihin latu uriin.
Sitten vaari kotiin köpötteli,
muisteli kuin suksi ennen luisti,
itsekseen hän siinä höpötteli,
pätkiä kun tahtoo nyt tuo muisti.
Enpä tähän muuta sitten keksi,
enhän ole niin kuin VEXSI.
Toivottavasti saan lukea runoja lisää,
siitä kiittää voin omaa isää.
On se taito sanat runoksi pukea,
viel mukavampaa niitä on lukea.
Hyvää Loppiaisaattoa kaikille lukijoille!
Maakuntaviesti on nyt ohitse. Joukkueita oli lehden tulosten mukaisesti Liperistä, Lieksasta, Valtimolta, Joensuusta, Kontiolahdelta, Kiteeltä, B sarjassa Juuasta, Polvijärveltä, Tohmajärveltä ja pari joukkuetta Venäjän Karjalasta. Siis kahdeksasta kunnasta silloin vanhaan aikaan Värtsilän joukkueen numero oli 16 kuntien nimien aakkosten mukaisesti.
Muistaako Kinnusen Erkki ketkä hiihtivät Värtsilän viimeisessä maakuntaviestijoukkueessa.
Maakuntaviesti: Tikan Kallelle: Suurinpirtein muistan.Ilomantsi,vesikeli ja nuorten osuuksia mukana.80luvun loppupuoli,Tarvaisen Seppo,Niirasen Teuvo Sutisen Ari? Turusen Marko, Kinnusen Aki,Jaatisen Hannu?+ allekirjoittanut.Loput meneekin sitten dementian pikkiin.
Mistähän vielä löytäisi sen joka muistaa ensimmäisen maakuntaviestijoukkueen jäsenet. Muutama vuosi sitten sen varmaan olisi Piiroisen Lauri muistanut sillä hänellä oli hyvä muisti tämän kaltaisiin asioihin. Oudosti se vain aika huuhtoo noita muistikuvia mielestä ja vieläpä vääristelee niitä.