Kukkovaaran kuusi muistelee

Kun olin vaivaiskoivun kokoinen rääpäle niin kaikki muut puut olivat suuria..
Katselin niitten naavaisia oksia yläpuolellani.

Kun olin ihan vaivaiskoivun kokoinen .. ajattelin siellä pimennossa että voi kun joskus olisin yhtä iso kuin nuo toisetkin.. Kaikki muut puut olivat isoja ja kehuivat hienoja näköaloja sieltä korkeuksista. Sanoivat minulle, että hekin ovat olleet joskus yhtä pieniä kuin minäkin.. sitä minä en kyllä uskonut. Oli sellaisiakin puita jotka eivät puhuneet mitään. Niistä ihmiset ottivat lastuja kun tekivät nuotion. Sanoivat niitä kelopuiksi.

Jotkut puut eivät puhuneet mitään.. Sanoivat niitä keloiksi.
Veistivät niistä lastuja kun tekivät nuotion.

Ajat olivat ankeita silloin.. Pulaa oli kaikesta.. Tämäkin mäki oli niin täynnä isoja puita, ettei valoa riittänyt sinne alas minulle asti.. Alla oli kallio ja maa oli niin täynnä juuria, ettei minun pikku juuret meinanneet mahtua mihinkään. Siinä kuitenkin elää kituuttelin ja katselin isojen puitten naavaisia oksia yläpuolellani.

Ihmisten polkuja

Ihmisten polku kulki siinä ihan vierellä ja niillä oli tapana pysähtyä lepäämään ja juttelemaan. Usein he tekivät tulen ja söivät eväitään. Niitä oli mukava kuunnella. Minulle selvisi paljon asioita. Sain tietää asioitten nimiä. Sain tietää, että ihmisilläkin oli nälkä ja jano niinkuin minullakin. Ne eivät pitäneet kun vettä satoi taivaalta. Minä taas olisin halunnut imeä vettä, mutta minulle sitä ei koskaan riittänyt tarpeeksi. Ihmisiltä sain tietää, että lähellä oli iso vesi mistä sai syötävää. Sanoivat sitä Sääperiksi. Sitten oli pienempi vesi. Se oli Kukkolampi. Isompi polku jatkui yön suuntaan. Siellä oli Pirtajärvi. Monen koti oli siellä.

Pienempi polku meni auringonlaskun suuntaan Piilovaaralle. Sen reikiin ja kiven koloihin voi mennä vihollista piiloon. Sitä en ymmärtänyt. Miksi pitäisi mennä piiloon ja mikä sellainen vihollinen on?

Ihmiset ampuivat pyssyillään metsän eläimiä. Joskus paistoivat lintuja siinä nuotiolla ja söivät niitä. Paistamisen haju tuntui mukavalta.

Äänet

Pienenä ollessani en nähnyt sieltä alhaalta juuri mitään, mutta kaikenlaisia ääniä kuulin. Päivän suunnalta kuului hyvin usein sellaista ääntä niinkuin karhu viheltää, mutta kovempaa, ja aina silloin kun aurinko oli samassa kohdassa. Ihmiset sanoivat että se tietää leipää, se on tehtaan pilli. Usein kulkijat olivat matkalla työhön sinne tehtaalle.

Samasta suunnasta on kuulunut ääni, niinkuin lehmän tai lampaan kello, mutta kovempi ja kauniinpi. Ihmiset sanoivat silloin että kirkonkellot soi.

Päivän suunnasta kuului myös hiljaista kilkutusta. Kesät talvet. Sanoivat, että Kukkolammen kiviseppä siellä taas myllynkiviä mestaroi. Sitä en ymmärtänyt.

Elämä hymyilee

Kun taivaalta tuli paljon vettä ja tuuli heilutti puita niin suurimpia puuvanhuksia kaatui.. silloin ajattelin, että käyköhän minullekin sitten isona samalla tavalla.. Kun synnyin niin maassa oli jo paljon kaatuneita puita. Kun nämä isot puut kaatuivat niin aloin itsekin nähdä ympärilleni. Näin sen tehtaan ja kirkon ja paljon muuta. Se tuntui mukavalta.

Joskus taivaalta tuli veden lisäksi savua ja tulta. Sanoivat sitä ukkoseksi. Kerran melkein koko metsä paloi. Minultakin paloi melkein kaikki oksat ja neulaset. Sen kesän oli kuuma ja seuraavan talven oli kamalan kylmä. Oli alaston olo. Se ei tuntunut yhtään mukavalta.

Uusia oksia alkoi kuitenkin kasvaa kovalla vauhdilla ja olo alkoi taas tuntua ihan mukavalta. Savuisilla silmilläni näin kauemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Joka vuosi näin yhä kauemmaksi. Sain valoa yllin kyllin ja juuret saivat ravintoa riittävästi. Ihmiset puhuivat että Suomi on syntynyt ja Värtsilä. Sitä en ymmärtänyt, mutta ihmiset olivat iloisia. Niinä vuosina puhuivat myös punikeista ja lahtareista, silloin jotkut ihmiset kulkivat sitä Piilovaran polkua.

Sota

Joskus pyssymiehiä oli paljon metsässä. Ne metsästivät toisiaan! Onkohan niiltä loppunut ruoka, minä ajattelin. Toisten puhetta en ymmärtänyt, puhuivat ihan ihmeellisesti ja niillä oli oudot vaatteet. Ne tutut äänet ymmärsin, sanoivat että on sota. Se ei tuntunut yhtään mukavalta.

Ne tutut tehtaan ja kirkon äänet siellä auringon suunnalla loppuivat. Se tuntui pahalta. Niihin oli niin tottunut. Myöhemmin äänet palasivat, mutta kirkon kello soi vähän eri suunnasta, lähempää. Puhuivat, että Uski olisi tehnyt uuden kirkon.

Ihmisetkin halusivat nähdä kauaksi ja rakensivat viereiselle mäelle itselleen ison puun, sanoivat sitä näkötorniksi. Paljon ihmisiä kävi tornissa ihastelemassa maisemia. Kun torni kaatui, rakensivat toisen. Varsinkin nuorilla näytti olevan mukavaa. Vierelläni kasvanut vanha puu on alkanut nojata minua vasten. Varsinkin tuulella se hankaa ilkeästi. Ei tunnu yhtään mukavalta. Kun ihmiset nojaavat toisiinsa niin se näyttää olevan heistä mukavaa.

Lopun alkua

Olin ollut jo kauan korkeammalla kuin kukaan muu ja nähnyt tarpeeksi ympärilleni. Vanhemmat puut olivat jo kaatuneet. Enää ei kannata yrittää ylemmäksi. Ihmisten tornikin kaatui. Eipä sekään kauan pysynyt pystyssä. Jokohan kohta on minun vuoro kaatua.

Sitten ihmiset tekivät aivan tähän viereen niin ison polun että pääsevät ajamaan autoillaan tänne. Sitten tuli suuria koneita. Noita koneitten ääniä oli kuulunut jo monta vuotta, mutta kauempaa, auringon laskun suunnalta. Nyt näin mitä ne tekevät. Ne kaatoivat kaikki puut ja veivät pois.

Nyt kone tulee minun juurelle… ei kai se.. Tuo ei ole yhtään mukavaaaa apuvaaa

 

Lisäys kuusen tarinaan

Vanhan puun kanto Kukkovaaralla
eli mistä kuusen tarina sai alkunsa

Kukkovaaran päällä, eli siinä missä on kalasääskelle tehty lava pesimistä varten, on vielä vanhoja, suuria puun kantoja. Aukkohakkaus tässä on tehty noin vuonna 2000. Kun lähtee laskemaan puiden ikää siitä taaksepäin niin huomaa, että nopean ja hitaan kasvun vuodet sattuvat samaan aikaan. Varsinkin vuodesta 1910 alkaa nopea kasvu, joka siihen saakka oli ollut erittäin kitukasvuista

Share

15 comments for “Kukkovaaran kuusi muistelee

  1. irene peuhkurinen
    21.11.2012 at 8:53

    Historiaa mielenkiintoisen tarinan muodossa!

  2. Erkki Lintunen
    21.11.2012 at 9:25

    Kiitos, Alpo! Mieleni liikahti, ja kotiseuturakkaus leimahti! Kiitos! Ierikka

  3. Sakari H
    21.11.2012 at 9:35

    Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella Alpo.
    Hyvä, että sait talteen, kuusia lienee helpompi halata kuin haastatella.
    Oivaltava kerrontakulma, hyvä!

  4. 21.11.2012 at 10:02

    Hienoakin hienompi tarina!
    *
    Jännityskin säilyi loppuun saakka
    sillä olin varma, että tämä ikikuusi
    kuulisi Kaustankin lehtikuusten kuiskeen
    ja Penin haukun Kenraalinkylän vaaroilta.

  5. Maija- Liisa
    21.11.2012 at 10:22

    Kuusen näkökulmasta kerrottu hieno tositarina!

    Koko metsä huutaa, kun puita kaadetaan,
    mutta onneksi tuuli ehti lennättää siemenet.

  6. Erkki Lintunen
    21.11.2012 at 10:25

    Ei ollut Alpo-kuusi huomannut, kun luutnantti Lukkarisen perheen kanssa poimin marjoja Kukkovaaran rinteiltä joskus 40-luvulla. Soudimme ensin Kejosen rantaan reittiä Jänisjoki, Haponoja, Sääperi ja sitten kävelimme Kukkovaaraan. Takaisin sormet mustikasta mustina samaa reittiä takaperin. Siinä meni aina koko päivä, ja se tuntui työltä. Vasta paljon myöhemmin olen kuullut, miten terveellistä on syödä mustikoita. – Meillä oli silloin iso kaksihankainen vene, johon mahduimme mustikoinemme vielä paluumatkallakin. Silloin ei Haponojassa ollut vielä patoa ja pumppua. Ojaa soudettaessa piti olla tarkkana, etteivät airot sattuneet rantoihin ja Tuovisen laituriin. Jotenkin se oja oli niin romanttinen. Ja Kukkovaara kuin aarreaitta. Myöhemmin Värtsilän nuoria kävi retkeilemässä Kukkolammen itäpäässä, Hernevaaran puolella olevalla kalliol- la. Minulle poikakaverini kanssa mieluinen piilopaikka oli Hernelammen kallionkolo. – Ierikka

  7. Liisa Lukkarinen
    21.11.2012 at 11:42

    Hieno tarina Alpo. Vanhoilla puilla on minunkin mielestäni paljon kertomista ja tuskaa tuottaisi sellaisen puun kaataminen. Mikäli Erkillä oli mukanaan marjamatkalla Maija-anoppini, niin häntä ei metsästä saanut pois, ennenkuin astiat oli täynnä. Tämän muistan kokemuksesta.

  8. Erkki Lintunen
    21.11.2012 at 12:55

    Olet oikeassa, Liisa! Mukana oli myös vanha “mummo”, mutta en nyt muista, oliko hän Maijan vai Jannen äiti. Pirteä marjasta kuitenkin. – Ierikka

  9. Lissu
    21.11.2012 at 15:10

    Aivan ihastuttava tarina sieltä “missä kuusten kuiske soi”! Kiitos Alpo!

    “Metsässä on sata laulua
    ja tuhat tarinaa.
    Anna minulle silmt nähdä
    ja korvat kuulla.”
    (Lissu)

    Nämä puutarinat taitavat nyt olla jotenkin ilmassa. Luin Iltasanomien verkkosivuilta Sierra Nevadan vuoristossa kasvavavasta mammuttipetäjästä, joka on maailman toiseksi suurin puu. Ikää sille on kertynyt yli 3200 vuotta!

    http://www.iltasanomat.fi/tiede/art-1288518098067.html

    Kannattaa klikata jutun lopussa olevasta linkistä Daily Mailin sivuille. Siellä on nähtävissä runsaasti upeita kuvia näistä metsän jättiläisistä. Mitähän ne mahtaisivatkaan kuiskia?

  10. Alpoaatos
    21.11.2012 at 23:24

    Ei niin pitkää paivää, ettei ilta tulisi…
    Luvattoman pitkälle meni tämä päivä ennenkuin kerkisin Värtsin lukaista.. Kiitokset kommenteista. Kovasti kannustavaa, ihan kehuilta vaikuttavat.

    Tarinahan saattaisi olla tottakin, mutta todellisuudessa täysin kuvitteellista. Alussa oli vain suuri kanto ja omat oletukset.

    Sakari sanoi viisaan ajatuksen; “Helpompi halata puuta kuin haastatella” Onneksi minä kerkisin jutella näitten puitten kanssa aikanaan.

    Niin se on ihmistenkin kanssa. Pitäisi haastatella ja varsinkin kuunnella iäkkäitä lajitovereitamme niin kauan kuin he ovat vielä luonamme.

    Kuusivanhuksella olisi ollut vielä paljon kerrottavaa, mutta monta herkullista aihetta oli jätettävä pois.

    Tuo historiaan sitominen onkin varsin mielenkiintoista: Sakari ehdotti,että puu on saanut kasvuvauhtia Suomen itsenäistymisestä. Niinhän se oli. Värtsiläkin kuntakin syntyi niihin aikoihin. Puu syntyi silloin kun Wärtsilän teollinen kehitys katsotaan alkaneeksi Wärtsilän sahalaitoksen perustamisesta.
    Uskaltaisikohan sanoa, että puu oli Värtsilän ikäinen.

  11. muistelija
    22.11.2012 at 8:42

    Veit ajatukseni..
    Aamulenkillä pysähdyin juttelemaan yli kahdeksankymppisen emännän kanssa ja puhe kääntyi entisaikoihin. Hän lausahti,että isoisä tuvassa veisteli m.m. ruumisarkut. Jäin oikein miettimään tulomatkallani, että kun olis sellainen pieni taskuun menevä nauhoitin, olis kiva häntä enemmänkin jututtaa niin että jutut jäisivät nauhalle.
    Jos nauhurin laittaa näkyviin, saattaa puhe tyrehtyä. Tietenkin sitten jälkikäteen olisi pyydettävä lupa jne..

    Aarrearkkuja olisivat nämä vanhemmat ihmiset muistoineen.

  12. Alpoaatos
    22.11.2012 at 9:33

    Muistelijalle ja muillekin tiedoksi. Niitä pieniä nauhoittimia saa nykyään kaupoista. Ovat nimeltään sanelimia. Ovat kännykästä pienempiä. Eilen illalla äänitin kirkossa erästä muistokonserttia. Ovat helpompia käyttää kuin kännykät ja äänenlaatu on hyvä

  13. Alpo Rummukainen
    18.10.2020 at 23:58

    Lisäsin kaksi kuvaa kuvitteelliseen historialliseen tarinaan Kukkovaaran kuusen muisteloista. Tarinaa lukiessa voi yrittää päätellä, missä kohtaa tässä “kantokalenterissa” ollaan menossa. Historiallisia lukuhetkiä

  14. Tuula
    19.10.2020 at 9:10

    Niin on puu puhunut. Ja Alpo, ihan parasta!

  15. erkki lintunen
    19.10.2020 at 11:23

    Elämässäni on joitakin huippukohtia, jotka ovat pysyneet mielessä. Niiden joukossa on myös jokunen Kukkovaaran tuokio – näkötornissa tai lammen rannalla nuotion lämmössä.

    Kukkovaaraa voi hyödyntää nykyistä enemmän Värtsilän identiteetissä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *