Viimelauantaina 27.10. oli Kaurilan kylätalolla Alangon ja Tarkkosen yhteisesiintyminen. Tässä satunnaissa kuulijassa heränneitä tuntoja.
Suurin osa kuulijoista oli varttuneempaa väkeä. Sen ymmärtää, kun ohjelma koostui sota-ajan aiheista. Ei kyllä olisi tehnyt pahaa nuoremmillekaan kuulla, miten ennen selvittiin ankeistakin ajoista.
Arto Tarkkosen soittamat ja laulamat laulut olivat tuttuja omalta kansakouluajalta. Esitys oli niin mukaansatempaava, että oli pakko hyräillä mukana. Kuinka ne sanatkin tulivat mieleen ihan kuin itsestään! Ei kai kukaan hyräilyä pahakseen pannut, vaikka yhteislauluksi olikin tarkoitettu vain viimeinen viisu.
Kyllä tuli elävästi mieleen lapsuuden leikit, kun Anna-Liisa hyppeli pallonsa kanssa. Mielen kiintoista, että Keski-Suomen maaseudulla leikittiin samoin kuin oman kotiseudun kaupunkilaispihoissa.. Oli seinäpalloa ja lankapuhelinkin rakennettiin samalla tavalla. Lisäksi me muodosteltiin lankalenkistä näppärillä sormilla mm. Eiffel-torni tai kahvikuppi. Tulitikkulaatikossa nukutettiin avain-nukkea paperinenäliina-peiton alla. Joillkuilla oli sentään varaa ostaa oikea ”kuttaperka”-nukke.
Vaatteita tehtiin tehokkaasti kierrättäen. Minulle äiti oli tehnyt miesten takista tai housuista liivihameen. Siinä oli etupuolella nuolen muotoinen kangaspala, joka osoitti suoraan jalkoväliin. Voi. että hävetti käyttää tätä vaatekappaletta.
Työtä tekivät niin aikuiset kuin lapsetkin. Me mukulat toimimme ”karstatehtaan alihankkijoina”. Pistelimme sormet verillä piikkejä nahka-alustoihin. Kumialustat olivat kuitenkin pahempia. Niihin ei piikit uponneet millään. Talkoita tietysti pidettiin. Ei kukaan kysynyt, mitä MINÄ tästä saan.
Mitä ihmettä nämä nykyihmiset narisevat?
Vuosi sitten Anna-Liisa Alangolta ilmestyi
Sotakesä 44 -niminen proosarunokirja.
Täytyykin seurata, jos sama esitys olisi
vielä Joensuussa.
*
Muisteloita käy monen mielessä tänään.
Kun päivä hieman vaalenee, lähdemme sytyttämään
kynttilöitä Kaustan hautausmaalle
pyhäinpäivän merkeissä.
Kuljemme ristiin…Me käytiin jo laittamassa kynttilät kolmelle haudalle Joensuussa ja olimmepa neljän naisen voimin Anna-Liisa Alangon ja Mika Tarkkosen runo/musiikki-illassa Kaurilan koululla. Kyllä Anna-Liisa vielä jaksaa – kiitos
Pusan Mirja
Muistan vain sota-ajasta, kun olimme oman pihan kellarissa paossa- senjälkeistä aikaa muistan aika köyhänä, mutta en kovin pahana paitsi, että isä puhui aina ”ryssistä” ja sitä ei olisi saanut ainakaan ääneen sanoa.
Mieheni vanhemmat taas ovat kokeneet sodan menettäen kaikki ja palasivat kahdesti sieltä Suomeen.
Mirja Pusa