Onko nyt mykkäviikko??? Vai krapulamaanantai??? Eihän sadekesänä ole voinut mennä vihne kurkkuun!!! Vai oletteko löytäneet kultaa, kun kuuleman mukaan ”puhuminen on hopeaa ja vaikeneminen kultaa”?
No, jaa! ”Tomma tunnor bullrar mest!” sjungar en fågel.
Ehkä onkin niin, että tynnyrit ovat tällä erää tyhjiä.
Vieläkin tekee mieli palata maaseudun tyhjentämiseen.
Asioin, tai yritin asioida täkäläisessä KELAssa. Huone täynnä kuin puikolla pistäen. Kuulin, että toimisto sulkee ovensa ensi vuoden alusta. On siinä ralli, kun tämäkin porukka rientää autoillaan /yleisellä kulkuneuvolla (onnistuuko?) Joen kaupunkiin. Siinä sitä bensa palaa ja asiakkaitten aika! Eikö sittenkin olisi säästösyistä viisaampaa yhden virkailijan käydä T-järvellä edes kerran viikossa. Ainakin vähemmän kuluisi polttoainetta ja olisi kokonaiskansantalouden kannalta edullisempaa. Tässä vaalivaltti jollekin ehdokkaalle, vassakuu!
Jospa kirjoittelisimme tällä viikolla äideistä? Tuli nimittäin tänään kuluneeksi 22 vuotta siitä, kun äiti yllättäen kuoli lomamatkallaan Mallorcalla. Sytytin tulen ikonin edessä olevaan lampukkaan. Tein ristinmerkin. Kiitin äidistä ja toivotin hänelle kaikkea hyvää tuon ilmasiin.
Otin hyllystä kirjan ja luin runon:
”Äiti ei ujostellut pyytää mukaansa kirkkoon.
Hän näki sisälleni
ja äidinvaistollaan tiesi,
että tarvitsen isää.
Menin mukana etsimään Isää.
Maantie muuttui kirkkotieksi.
Kiitin äitiä,
kun saatoimme hänet
kotikirkosta hautausmaalle.
Eikä liene sattuma,
että silloin juuri päättyi hakuaika
yhteisen kirkkomme papinvirkaan.
Muistan sinua, äiti,
kun polvistun ehtoollispöytään.
Alttarin kehä jatkuu sinne,
minne en vielä voi nähdä.
Sinä näet ja näit jo silloin.
Sinun nimesi Maija on samaa sanajuurta
kuin Marian ja Mirjamin.
Äidinkielellä se tarkoittaa:
Näkijätär.”
Käyn tänään Leminrinteellä ja ristin itseni pyhällä ristinmerkillä.
Ierikka
No, niin, onhan sitä jo herätty! Huomenta, kansalaiset, kuntalaiset, pitäjäläiset, kelalaiset! Ierikka
Äiti sana täynnä tunnetta. Enimmäkseen hyviä tunteita ja näin vanhemmalla iällä hyviä muistoja, muistikuvia huolehtivasta, rakastavasta Äidistä.
Kristillistä seurakuntaa voidaan myös rinnastaa äitiin. Tällöin se on hengellinen äiti. Siihenkin mielikuvaan liitty monenlaisia muistoja ja elämänkokemuksen tuomia vivahteita. Kun edellisellä viikolla kirjoitimme rippikoulusta, niin jos jatkan sitten seurakuntaäidistä. Se lapsuuden seurakuntaäiti Värtsilän äiti oli itsestään selvyys se oli kotiseurakunta.
Seuraava seurakuntaäiti Pielisjärvellä oli veronmaksun äiti. Sitä seuraava Kiteellä olitaas ”hällä väliä äiti. Kontiolahden seurakuntaäiti oli avioliittoon menon kotiseurakunta ja sotilas pappi Jaakko Pakkane sai toimittaa sen papin tehtävät siihen ei kotiseurakunnan paimenilla ollut tehtäviä.
Ilomantsin seurakuntaäiti oli pikku hiljalleen hengellisen heräämisen äiti.
Sitten taas Kiteen äidin luokse, mutta ei se osannut parantaa saatuja haavoja. Kuitenkin löytyi se seurakuntaäiti herätysliikkeestä joka otti syliinsä. Silitti ja ”puhalsi” kipeitä paikkoja, antoi anteeksi ja paransi.
Täämöistä äidistä näin maanantai aamun tunnelmissa.
Lissulta on Värtsissä kirjoitus 4.6.2012. Siinä intiaanipäällikkö Seattle kirjoittaa äiti maasta. Kannattaa lukea! Ierikka
Äeti
ikuinen assistentti
tentti täti
Lauti
jota käytiin
keskellä yötä
sairaan lehmän avuksi
koulutuksen saanut
karjanhoitajaksi
ja elämtänä oppi
lisää maatalon
arjesta
lapsille äeti
oli hyvä
keksi aina
kivaa ruokaa
tai kakkulettuja
vaikka rahat
olivat usein tiukalla
äeti pesi pyykkiä
rannassa
kiehutti padassa
tai huuhtoi rystyset
kohmeessa avannossa
raikkaita tuli
lakanoista ja muista
maatalon emännän
arkeen kuului
huolehtia lapsista
ja sodan käyneestä
miehestä
siinähän sitä
mutta emännän piti
nousta karjan huoltoon
aamuviideltä
Jos oli kuumetta
niin asperiini auttoi
ja ei kun menoksi
lypsyhommiin
lapset jo odottivat
tuvassa
milloin äiti tulee
ja heittää
navettatakin
muuttuu lämpöiseksi
kotiäidiksi
Äiti osasi
tehdä saippuaa suolista
kehrätä villat
karstata pellavat
tehdä täyden päivän
maatöitä heinäpellolla
navetassa
keittiössä
Joskus sain sintin pari
ongella
semmoisia, joita
kaupunkilaisäiti
heittää roskiin
Äiti paistoi ne ja söi
siinä missä isommatkin kalat
joita isä jallitti
rysällä
kehui vielä, että tosi hyvän
makuista kalaa se poika onkii
Ymmärtämys
se että kovissakin paikoissa
tiesi lapsen perimmäiset tunnot
vaikka ei tehnyt siitä numeroa
Miekin kävin haudalla
viikonloppuna
sytytin kynttilän
vaimo lauloi ortodoksilauluja
joiden sanoma tavoitti
taivaat
lapsen sydämen
Joukon laittama runo tuo mieleeni savon kansallisrunoilija Kalle Väänäsen runot. Savoksikin osataan kirjoittaa herkkää runoutta.
Äiti valvoo lapsiansa
vaikka nukkuu nurmen alla
– Kalevala-
Alkoaatos siteeraa Kalevalaa! Kalevalan runoissa on Lemminkäisen äidin kertomus. Malli esimerkki huolehtivasta, hulttio poikaansa rakastavasta, anteeksiantavasta ja pyyteettömästä äidin rakkaudesta.
Entäpä tämä Uudentestamentin Kanaanilainen äiti joka rukoili Jeessusta parantamaan hänen tyttärensä. Kun Jeesus torjui häntä sanoen, ”ettei ole luppaa antaa lasten leipää koiran penikoille”. Niin nainen otti tyynesti sen vastaan ja totesi ” saavathan koiran penikatkin syödä isäntänsä pöydästä tippuvia leivan murusia” Siinäkin oli kaiken kestävä pyyteetön rakkaus lastaan kohtaan ja usko ihmeelliseen Galilean mestariin.
Äitini syntyi v.1932 Värtsilässä. Evakkomatka sisältyi luonnollisesti hänenkin lapsuusajan kokemuksiinsa. Ensimmäiset työpaikat löytyivät läheltä; sisäkön tehtävä Toivo Lintusen talossa ja mm. karjanhoitotyö kunnan maatilalla. Ainakin yksi muistomerkki tästä ajasta on vieläkin nähtävillä, renkituvan ja puhelinkeskuksen välissä sijaitseva kuusiaita on tietääkseni hänen istuttamansa.
Etelä-Suomen kierroksella meni useita vuosia; karjanhoitokoulu Järvenpäässä ja työharjoittelu mm. Vihdissä. Etelään oli saapunut myös savolaispoika, rengin töihin Askolaan ja samalle maatalouskoulun kurssille äitini kanssa. Hääkellot soivat heille yleislakon aikoihin maaliskuussa 1956.
Vanhemmilleni aukesi vakituinen työpaikka Rinnekotisäätiön maatilalta Espoosta. V.1963 he joutuivat kuitenkin arvovalinnan eteen, kun Antti-pappa sairastui ja äitini kaksoissisar pyysi heitä tulemaan Värtsilään. Puntarissa oli kaikilla mukavuuksilla varustettu asunto ja vakituinen työpaikka pääkaupunkiseudulla vastaan pieni maaseudun mökkitila kantovesineen kaikkineen ja sairaan vanhuksen hoito. Asiat kulkivat kuitenkin niin kuin niiden pitikin kulkea ja maatalousyrittäjän arki heidän kohdallaan alkoi Värtsilässä keväällä 1964. Juhannuksen aikoihin syntyi tämän kirjoittaja.
Vanhemmillani oli hyvin vahva kristillinen vakaumus. Jumalan Sana sai ohjata heidän ratkaisujaan kautta koko elämän kaikissa vaiheissa. Tiedän, että heillä on ollut mm. taloudellisesti hyvin vaikeita aikoja, mutta mitään sellaista, jota ihminen todella tarvitsee, en muista meiltä koskaan puuttuneen.
Tietyllä tavalla hyvin vakavat ajat koittivat pari vuosikymmentä myöhemmin, kun äitini sairastui syöpään ja kuoli vajaan vuoden päästä lokakuussa v.1983. Tähän vuoteen mahtui tietysti toiveikkuutta ja toivottomuutta vaihtelevasti, valmistautumista johonkin muutokseen se oli joka tapauksessa meille kaikille perheenjäsenille. Lapsista minä ehkä olin tietyllä tavalla levottomin; isä kertoi äidin olleen huolissaan hengellisestä tilastani, mutta saaneen tästä asiasta kuitenkin itselleen mielenrauhan.
Pelkäsivätkö naapurit sairasta ihmistä vai mikä lie ollut, mutta ei heitä meillä juuri käynyt. Ainoa mieleeni selkeästi jäänyt vierailu oli nuoruudenaikaisen työnantajan Maija Lintusen usean tunnin kevätiltainen viivähtäminen. Äitini oli tästä vierailusta erittäin hyvillään.
Viikon päästä äitini kuolemasta minulla oli sotaväkeen lähtö. Ensimmäinen lomani oli hautajaisloma. Isä hoiti maatilaamme nuoremman veljeni kanssa. En osaa vieläkään sanoa, joudinko tai pystyinkö itse suremaan, mutta jotenkin erityisen viiltävää oli nähdä ja kokea jäljelle jääneen puolison suru. Rukouksen voimalla kaikki kuitenkin jotenkin pärjäsimme ja eteenpäin pääsimme; elämänhän on kaikesta huolimatta jatkuttava. Itsenäistymisen oppivuosina nämä kyllä olivat erinomaista aikaa. Äidin (ja isän) rukous kantaa yhä!
Hyvä Jussi! Tälläisiakin tosikertomuksia tarvitaan palauttamaan meidän mieliimme ne ajat, jolloin ei todellakaan ruusuilla tanssittu.
Holopaisen / Raerinteen ja Lintulan välillä on ollut pitkäaikainen ja läheinen naapuruus. Ukkini ja Holopaisen Antti olivat jollain miehisellä tavalla ystäviä. Äitini vierailu Sirkan luona oli jatkoa kauan sitten alkaneelle hyvälle naapuruudelle. Jussin kertomasta tunnistin hyvin äitini luonteen ja elämänkatsomuksen.
Elämää kantavat voimat kasvavat syvältä! – Ierikka
Meillä kaikilla ei ole rohkeutta kirjoittaa näin avoimesti, kuin Jussi tässä kirjoitti. Piti lukea ihan useampi kerta, jotta sisäistäisi ne tunteet joita tässä kerrottiin.
Sinä tulit näkemään vanhempiesi kohdalla todeksi sen Raamatun kohdan jossa sanotaan ”Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi”. Kun se näin on, niin puolison kuolemassa revitään elämänkumppani irti. Jäljelle jää kaipaus, suru ja poismenon arvet.
Viikon aluksi Erkki kyseli, että tuleekohan tästä mykkä viikko.
Ei tullut, ja hyvä niin. Palauteltiin mieliin kipeitäkin muistoja sydämen pohjalta saakka. Minäkin tuon pienen lisän keskusteluun lähinnä tuon sairaan vierellä viivähtämisen vuoksi.
Tein SPR:n ystäväpalvelua mm kantamalla eräälle vanhukselle polttopuita. Kun kotihoito kävi mahdottomaksi siirrettiin hänetkin terveyskeskuksen vuodeosaston kautta ”loppusijoituspaikkaan” lyhyeksi loppuiäkseen.
Soilloin tällöin kyselin puhelimella vointia, mutta minulle ei kerrottu kun en ollut omainen. Tosin muita omaisia hänellä ei tainnut ollakaan. Vierailut olivat kyllä sallitut
Olin käynyt matkalla Laatokan Valamossa ja koska tiesin hänet hartaaksi ortodoksiksi menin hänen luokseen vierailulle ja vein tietokoneella paljon Valamon kuvia. Ei siinä monta sanaa vaihdettu, katseltiin kuvia ja kuunneltiin kaunista ortodoksista musiikkia ja välillä kuivattiin kyyneltä poskelta.
Hän oli käydessäni hyvin heikko. Nukahteli välillä. Myöhemmin kuulin hoitajalta, että hän oli jo päättänyt kuolla ja lopettanut sen vuoksi syömisen aikoja sitten.
Lieneekö Valamon muistot ja hengelliset laulut palauttaneet hänen elämänhalunsa vielä kerran ja hän oli alkanut syödä jälleen. Hän oli kuntoutunut ja vietti vielä pari elämänmyönteistä vuotta, tosin vuoteessa, mutta kuitenkin. Oli pitänyt siellä 90 vuotis juhlankin.
Minulla oli tilaisuus olla saattamassa häntä haudan lepoon ortodoksisin menoin. Siellähän arkku on auki ja jokainen voi vielä koskettaa häntä, minäkin. Tilaisuus oli kaunis, ei lainkaan surullinen.
Sairaan luona kannattaa käydä
Mykkäviikko-pelkoni osoittautui turhaksi. Olemme viettäneet hyvin harrasta äitienviikkoa. Saisi jatkuakin vielä yli viikonlopun. Jotenkin vain alkoi soida mielessä seuraava ensi sunnuntain ”päivän virsi” 510:
”Sinä, Jeesus, ymmärrät parhaiten, kun katsot sydämeen, miten pelkään, valoa väistellen ja kaipaan pyhyyteen. Anna anteeksi, pese puhtaaksi, tee uudeksi kokonaan. Minä tahdon kuunnella ääntäsi, se kutsuu seuraamaan.
Sinä, Jeesus, Mestari hiljainen, et vaatimuksiin vie. Tulet vastaan seuraasi pyytäen ja itse olet tie. Enkä leipää, laukkua, sauvaakaan saa turvaksi matkalle. Otan yhden askeleen kerralaan ja pääsen perille.
Sinä, Jeesus, vallasta riisuuduit ja suostuit nöyryyteen. Isän tahdon täyttäen antauduit maan kaikkeen köyhyyteen. Sido, Jeesus, nyt minut itseesi, suo usko ja rakkaus! Ota kaikki voimani käyttöösi, luo matkaan tarkoitus.”
(Anna-Maija Raittila, v. 1982, siis 30 vuotta sitten).
Virsi sopisi hyvin äitienpäivävirreksi. Se onkin osastossa: Nuoret. Toivotaan, että nuoristamme kasvaisi menneiden sukupolvien äitien kaltaisi äitejä! – Ierikka
”Äeti pilkkoi klapeja Kymin sirkkelillä.
Minä kammoksuin meteliä ja lähdin pois.
Tapasimme ruokatunnilla Shellin baarissa,
söimme hätäiset rokat,
iskin 20 penniä pajatsoon ja
menin ostamaan Beatles-purkkaa.
Minusta tuli rockmuusikko, yhä pelkään
meteliä. Äeti
vietti melussa monta vuotta,
mutta yhä se kuulee minut
kolmensadanviidenkymmenen
kilometrin päästä
vaikka en sanoisi mitään.”
(Juice Leskinen, Äeti)
Huomasin äsken, että Värtsin linkkeihin on ilmestynyt Karjalan Sanomat. Ihan hyvä valinta, kuten muutkin, vanhemmat linkit. Liekö ollut jo kauankin tuossa sivun laidassa?
Kiitosta ja voimia kaikelle Värtsin väelle, yhtälailla rivissä oleville kuin sapattivapaata viettäville.
Kirjoitelkaa. Ei pitäisi näin syysaikaan päästä lyijykynänkään pahasti ravistumaan 😉
Onko nyt mykkäviikko??? Vai krapulamaanantai??? Eihän sadekesänä ole voinut mennä vihne kurkkuun!!! Vai oletteko löytäneet kultaa, kun kuuleman mukaan ”puhuminen on hopeaa ja vaikeneminen kultaa”?
No, jaa! ”Tomma tunnor bullrar mest!” sjungar en fågel.
Ehkä onkin niin, että tynnyrit ovat tällä erää tyhjiä.
Vieläkin tekee mieli palata maaseudun tyhjentämiseen.
Asioin, tai yritin asioida täkäläisessä KELAssa. Huone täynnä kuin puikolla pistäen. Kuulin, että toimisto sulkee ovensa ensi vuoden alusta. On siinä ralli, kun tämäkin porukka rientää autoillaan /yleisellä kulkuneuvolla (onnistuuko?) Joen kaupunkiin. Siinä sitä bensa palaa ja asiakkaitten aika! Eikö sittenkin olisi säästösyistä viisaampaa yhden virkailijan käydä T-järvellä edes kerran viikossa. Ainakin vähemmän kuluisi polttoainetta ja olisi kokonaiskansantalouden kannalta edullisempaa. Tässä vaalivaltti jollekin ehdokkaalle, vassakuu!
Jospa kirjoittelisimme tällä viikolla äideistä? Tuli nimittäin tänään kuluneeksi 22 vuotta siitä, kun äiti yllättäen kuoli lomamatkallaan Mallorcalla. Sytytin tulen ikonin edessä olevaan lampukkaan. Tein ristinmerkin. Kiitin äidistä ja toivotin hänelle kaikkea hyvää tuon ilmasiin.
Otin hyllystä kirjan ja luin runon:
”Äiti ei ujostellut pyytää mukaansa kirkkoon.
Hän näki sisälleni
ja äidinvaistollaan tiesi,
että tarvitsen isää.
Menin mukana etsimään Isää.
Maantie muuttui kirkkotieksi.
Kiitin äitiä,
kun saatoimme hänet
kotikirkosta hautausmaalle.
Eikä liene sattuma,
että silloin juuri päättyi hakuaika
yhteisen kirkkomme papinvirkaan.
Muistan sinua, äiti,
kun polvistun ehtoollispöytään.
Alttarin kehä jatkuu sinne,
minne en vielä voi nähdä.
Sinä näet ja näit jo silloin.
Sinun nimesi Maija on samaa sanajuurta
kuin Marian ja Mirjamin.
Äidinkielellä se tarkoittaa:
Näkijätär.”
Käyn tänään Leminrinteellä ja ristin itseni pyhällä ristinmerkillä.
Ierikka
No, niin, onhan sitä jo herätty! Huomenta, kansalaiset, kuntalaiset, pitäjäläiset, kelalaiset! Ierikka
Äiti sana täynnä tunnetta. Enimmäkseen hyviä tunteita ja näin vanhemmalla iällä hyviä muistoja, muistikuvia huolehtivasta, rakastavasta Äidistä.
Kristillistä seurakuntaa voidaan myös rinnastaa äitiin. Tällöin se on hengellinen äiti. Siihenkin mielikuvaan liitty monenlaisia muistoja ja elämänkokemuksen tuomia vivahteita. Kun edellisellä viikolla kirjoitimme rippikoulusta, niin jos jatkan sitten seurakuntaäidistä. Se lapsuuden seurakuntaäiti Värtsilän äiti oli itsestään selvyys se oli kotiseurakunta.
Seuraava seurakuntaäiti Pielisjärvellä oli veronmaksun äiti. Sitä seuraava Kiteellä olitaas ”hällä väliä äiti. Kontiolahden seurakuntaäiti oli avioliittoon menon kotiseurakunta ja sotilas pappi Jaakko Pakkane sai toimittaa sen papin tehtävät siihen ei kotiseurakunnan paimenilla ollut tehtäviä.
Ilomantsin seurakuntaäiti oli pikku hiljalleen hengellisen heräämisen äiti.
Sitten taas Kiteen äidin luokse, mutta ei se osannut parantaa saatuja haavoja. Kuitenkin löytyi se seurakuntaäiti herätysliikkeestä joka otti syliinsä. Silitti ja ”puhalsi” kipeitä paikkoja, antoi anteeksi ja paransi.
Täämöistä äidistä näin maanantai aamun tunnelmissa.
Lissulta on Värtsissä kirjoitus 4.6.2012. Siinä intiaanipäällikkö Seattle kirjoittaa äiti maasta. Kannattaa lukea! Ierikka
Äeti
ikuinen assistentti
tentti täti
Lauti
jota käytiin
keskellä yötä
sairaan lehmän avuksi
koulutuksen saanut
karjanhoitajaksi
ja elämtänä oppi
lisää maatalon
arjesta
lapsille äeti
oli hyvä
keksi aina
kivaa ruokaa
tai kakkulettuja
vaikka rahat
olivat usein tiukalla
äeti pesi pyykkiä
rannassa
kiehutti padassa
tai huuhtoi rystyset
kohmeessa avannossa
raikkaita tuli
lakanoista ja muista
maatalon emännän
arkeen kuului
huolehtia lapsista
ja sodan käyneestä
miehestä
siinähän sitä
mutta emännän piti
nousta karjan huoltoon
aamuviideltä
Jos oli kuumetta
niin asperiini auttoi
ja ei kun menoksi
lypsyhommiin
lapset jo odottivat
tuvassa
milloin äiti tulee
ja heittää
navettatakin
muuttuu lämpöiseksi
kotiäidiksi
Äiti osasi
tehdä saippuaa suolista
kehrätä villat
karstata pellavat
tehdä täyden päivän
maatöitä heinäpellolla
navetassa
keittiössä
Joskus sain sintin pari
ongella
semmoisia, joita
kaupunkilaisäiti
heittää roskiin
Äiti paistoi ne ja söi
siinä missä isommatkin kalat
joita isä jallitti
rysällä
kehui vielä, että tosi hyvän
makuista kalaa se poika onkii
Ymmärtämys
se että kovissakin paikoissa
tiesi lapsen perimmäiset tunnot
vaikka ei tehnyt siitä numeroa
Miekin kävin haudalla
viikonloppuna
sytytin kynttilän
vaimo lauloi ortodoksilauluja
joiden sanoma tavoitti
taivaat
lapsen sydämen
Joukon laittama runo tuo mieleeni savon kansallisrunoilija Kalle Väänäsen runot. Savoksikin osataan kirjoittaa herkkää runoutta.
Äiti valvoo lapsiansa
vaikka nukkuu nurmen alla
– Kalevala-
Alkoaatos siteeraa Kalevalaa! Kalevalan runoissa on Lemminkäisen äidin kertomus. Malli esimerkki huolehtivasta, hulttio poikaansa rakastavasta, anteeksiantavasta ja pyyteettömästä äidin rakkaudesta.
Entäpä tämä Uudentestamentin Kanaanilainen äiti joka rukoili Jeessusta parantamaan hänen tyttärensä. Kun Jeesus torjui häntä sanoen, ”ettei ole luppaa antaa lasten leipää koiran penikoille”. Niin nainen otti tyynesti sen vastaan ja totesi ” saavathan koiran penikatkin syödä isäntänsä pöydästä tippuvia leivan murusia” Siinäkin oli kaiken kestävä pyyteetön rakkaus lastaan kohtaan ja usko ihmeelliseen Galilean mestariin.
Äitini syntyi v.1932 Värtsilässä. Evakkomatka sisältyi luonnollisesti hänenkin lapsuusajan kokemuksiinsa. Ensimmäiset työpaikat löytyivät läheltä; sisäkön tehtävä Toivo Lintusen talossa ja mm. karjanhoitotyö kunnan maatilalla. Ainakin yksi muistomerkki tästä ajasta on vieläkin nähtävillä, renkituvan ja puhelinkeskuksen välissä sijaitseva kuusiaita on tietääkseni hänen istuttamansa.
Etelä-Suomen kierroksella meni useita vuosia; karjanhoitokoulu Järvenpäässä ja työharjoittelu mm. Vihdissä. Etelään oli saapunut myös savolaispoika, rengin töihin Askolaan ja samalle maatalouskoulun kurssille äitini kanssa. Hääkellot soivat heille yleislakon aikoihin maaliskuussa 1956.
Vanhemmilleni aukesi vakituinen työpaikka Rinnekotisäätiön maatilalta Espoosta. V.1963 he joutuivat kuitenkin arvovalinnan eteen, kun Antti-pappa sairastui ja äitini kaksoissisar pyysi heitä tulemaan Värtsilään. Puntarissa oli kaikilla mukavuuksilla varustettu asunto ja vakituinen työpaikka pääkaupunkiseudulla vastaan pieni maaseudun mökkitila kantovesineen kaikkineen ja sairaan vanhuksen hoito. Asiat kulkivat kuitenkin niin kuin niiden pitikin kulkea ja maatalousyrittäjän arki heidän kohdallaan alkoi Värtsilässä keväällä 1964. Juhannuksen aikoihin syntyi tämän kirjoittaja.
Vanhemmillani oli hyvin vahva kristillinen vakaumus. Jumalan Sana sai ohjata heidän ratkaisujaan kautta koko elämän kaikissa vaiheissa. Tiedän, että heillä on ollut mm. taloudellisesti hyvin vaikeita aikoja, mutta mitään sellaista, jota ihminen todella tarvitsee, en muista meiltä koskaan puuttuneen.
Tietyllä tavalla hyvin vakavat ajat koittivat pari vuosikymmentä myöhemmin, kun äitini sairastui syöpään ja kuoli vajaan vuoden päästä lokakuussa v.1983. Tähän vuoteen mahtui tietysti toiveikkuutta ja toivottomuutta vaihtelevasti, valmistautumista johonkin muutokseen se oli joka tapauksessa meille kaikille perheenjäsenille. Lapsista minä ehkä olin tietyllä tavalla levottomin; isä kertoi äidin olleen huolissaan hengellisestä tilastani, mutta saaneen tästä asiasta kuitenkin itselleen mielenrauhan.
Pelkäsivätkö naapurit sairasta ihmistä vai mikä lie ollut, mutta ei heitä meillä juuri käynyt. Ainoa mieleeni selkeästi jäänyt vierailu oli nuoruudenaikaisen työnantajan Maija Lintusen usean tunnin kevätiltainen viivähtäminen. Äitini oli tästä vierailusta erittäin hyvillään.
Viikon päästä äitini kuolemasta minulla oli sotaväkeen lähtö. Ensimmäinen lomani oli hautajaisloma. Isä hoiti maatilaamme nuoremman veljeni kanssa. En osaa vieläkään sanoa, joudinko tai pystyinkö itse suremaan, mutta jotenkin erityisen viiltävää oli nähdä ja kokea jäljelle jääneen puolison suru. Rukouksen voimalla kaikki kuitenkin jotenkin pärjäsimme ja eteenpäin pääsimme; elämänhän on kaikesta huolimatta jatkuttava. Itsenäistymisen oppivuosina nämä kyllä olivat erinomaista aikaa. Äidin (ja isän) rukous kantaa yhä!
Hyvä Jussi! Tälläisiakin tosikertomuksia tarvitaan palauttamaan meidän mieliimme ne ajat, jolloin ei todellakaan ruusuilla tanssittu.
Holopaisen / Raerinteen ja Lintulan välillä on ollut pitkäaikainen ja läheinen naapuruus. Ukkini ja Holopaisen Antti olivat jollain miehisellä tavalla ystäviä. Äitini vierailu Sirkan luona oli jatkoa kauan sitten alkaneelle hyvälle naapuruudelle. Jussin kertomasta tunnistin hyvin äitini luonteen ja elämänkatsomuksen.
Elämää kantavat voimat kasvavat syvältä! – Ierikka
Meillä kaikilla ei ole rohkeutta kirjoittaa näin avoimesti, kuin Jussi tässä kirjoitti. Piti lukea ihan useampi kerta, jotta sisäistäisi ne tunteet joita tässä kerrottiin.
Sinä tulit näkemään vanhempiesi kohdalla todeksi sen Raamatun kohdan jossa sanotaan ”Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi”. Kun se näin on, niin puolison kuolemassa revitään elämänkumppani irti. Jäljelle jää kaipaus, suru ja poismenon arvet.
Viikon aluksi Erkki kyseli, että tuleekohan tästä mykkä viikko.
Ei tullut, ja hyvä niin. Palauteltiin mieliin kipeitäkin muistoja sydämen pohjalta saakka. Minäkin tuon pienen lisän keskusteluun lähinnä tuon sairaan vierellä viivähtämisen vuoksi.
Tein SPR:n ystäväpalvelua mm kantamalla eräälle vanhukselle polttopuita. Kun kotihoito kävi mahdottomaksi siirrettiin hänetkin terveyskeskuksen vuodeosaston kautta ”loppusijoituspaikkaan” lyhyeksi loppuiäkseen.
Soilloin tällöin kyselin puhelimella vointia, mutta minulle ei kerrottu kun en ollut omainen. Tosin muita omaisia hänellä ei tainnut ollakaan. Vierailut olivat kyllä sallitut
Olin käynyt matkalla Laatokan Valamossa ja koska tiesin hänet hartaaksi ortodoksiksi menin hänen luokseen vierailulle ja vein tietokoneella paljon Valamon kuvia. Ei siinä monta sanaa vaihdettu, katseltiin kuvia ja kuunneltiin kaunista ortodoksista musiikkia ja välillä kuivattiin kyyneltä poskelta.
Hän oli käydessäni hyvin heikko. Nukahteli välillä. Myöhemmin kuulin hoitajalta, että hän oli jo päättänyt kuolla ja lopettanut sen vuoksi syömisen aikoja sitten.
Lieneekö Valamon muistot ja hengelliset laulut palauttaneet hänen elämänhalunsa vielä kerran ja hän oli alkanut syödä jälleen. Hän oli kuntoutunut ja vietti vielä pari elämänmyönteistä vuotta, tosin vuoteessa, mutta kuitenkin. Oli pitänyt siellä 90 vuotis juhlankin.
Minulla oli tilaisuus olla saattamassa häntä haudan lepoon ortodoksisin menoin. Siellähän arkku on auki ja jokainen voi vielä koskettaa häntä, minäkin. Tilaisuus oli kaunis, ei lainkaan surullinen.
Sairaan luona kannattaa käydä
Mykkäviikko-pelkoni osoittautui turhaksi. Olemme viettäneet hyvin harrasta äitienviikkoa. Saisi jatkuakin vielä yli viikonlopun. Jotenkin vain alkoi soida mielessä seuraava ensi sunnuntain ”päivän virsi” 510:
”Sinä, Jeesus, ymmärrät parhaiten, kun katsot sydämeen, miten pelkään, valoa väistellen ja kaipaan pyhyyteen. Anna anteeksi, pese puhtaaksi, tee uudeksi kokonaan. Minä tahdon kuunnella ääntäsi, se kutsuu seuraamaan.
Sinä, Jeesus, Mestari hiljainen, et vaatimuksiin vie. Tulet vastaan seuraasi pyytäen ja itse olet tie. Enkä leipää, laukkua, sauvaakaan saa turvaksi matkalle. Otan yhden askeleen kerralaan ja pääsen perille.
Sinä, Jeesus, vallasta riisuuduit ja suostuit nöyryyteen. Isän tahdon täyttäen antauduit maan kaikkeen köyhyyteen. Sido, Jeesus, nyt minut itseesi, suo usko ja rakkaus! Ota kaikki voimani käyttöösi, luo matkaan tarkoitus.”
(Anna-Maija Raittila, v. 1982, siis 30 vuotta sitten).
Virsi sopisi hyvin äitienpäivävirreksi. Se onkin osastossa: Nuoret. Toivotaan, että nuoristamme kasvaisi menneiden sukupolvien äitien kaltaisi äitejä! – Ierikka
”Äeti pilkkoi klapeja Kymin sirkkelillä.
Minä kammoksuin meteliä ja lähdin pois.
Tapasimme ruokatunnilla Shellin baarissa,
söimme hätäiset rokat,
iskin 20 penniä pajatsoon ja
menin ostamaan Beatles-purkkaa.
Minusta tuli rockmuusikko, yhä pelkään
meteliä. Äeti
vietti melussa monta vuotta,
mutta yhä se kuulee minut
kolmensadanviidenkymmenen
kilometrin päästä
vaikka en sanoisi mitään.”
(Juice Leskinen, Äeti)
Huomasin äsken, että Värtsin linkkeihin on ilmestynyt Karjalan Sanomat. Ihan hyvä valinta, kuten muutkin, vanhemmat linkit. Liekö ollut jo kauankin tuossa sivun laidassa?
Kiitosta ja voimia kaikelle Värtsin väelle, yhtälailla rivissä oleville kuin sapattivapaata viettäville.
Kirjoitelkaa. Ei pitäisi näin syysaikaan päästä lyijykynänkään pahasti ravistumaan 😉