Kesämuistoja Kakunvaarasta

Sukututkimuksen mukaan Parviaisia asui Kakunvaarassa ainakin 1700 luvun alusta alkaen. Niinpä voin seurata isoisieni perheitä seitsemän sukupolvea taaksepäin, kaikki Kakunvaaralaisia. Oma isänikin on syntynyt Kakunvaaran Varolassa. Hauska yksityiskohta on, että ensimmäinen löydetty Parviainen oli Antti ja nyt kymmenen sukupolvea myöhemmin, pojan poikani nimi on Antti. Isäni Emil (1893-1956) lähti Helsinkiin v. 1915 ja minulle, sodan aikana syntyneelle isän kotitanhuat jäivät vieraiksi, satunnaisten kertomusten varaan. Vasta viime kesänä pääsimme vaimoni kanssa eräänlaiselle pyhiinvaellusmatkalle etsimään isäni kotitalon paikkaa.

Pari päivää Juhannuksen ja pitkän automatkan jälkeen käännyimme Värtsilässä Mantsisen talon pihaan aika lailla jännittyneinä. Isäntä Kalervo tuli vastaan ja juttu alkoi. Olin löytänyt miehen alun perin Värtsilän verkkolehden sivuilta. Hän oli tehnyt viime vuonna matkan Kakunvaaraan jonkun kanssa ja lehdessä oli reissusta pikku juttu. Siitä alkoi puhelinkeskustelumme harvakseltaan ja loppujen lopuksi hän lupautui viemään meidät Kakun kylälle käymään ja tarjosi vielä mahdollisuuden majoittua heillä kotona. Kalervo on syntyisin Kakun kylästä ja lähtenyt sieltä muiden mukana v. 1944, niin että asiantuntemusta riitti. Moni muu rajan entinen tai nykyinen asukas auttoi meitä matkan konseptin luomisessa kuten Paavo Immonen, Salme Niiranen, Risto Tiittanen ja Aarre Partanen. Siitä kiitos kaikille.

Aamiaisen jälkeen olimme Niiralan raja-asemalla jonossa jo klo ½8. Selvisimme muodollisuuksista tunnissa ja vartissa, mikä lienee aika normaalia. Me tietysti jännitimme vaimoni Paulan kanssa kaikkea mitä outo rajanylitys voi tuoda tullessaan. Läpi päästiin ja matkaan. Kakunvaaraan ei todellakaan ole kuin viitisen kilometriä raja-asemasta. Vanhan Värtsilän rautatieasemalta kakkulaiset aikanaan kävelivät kotikylälleen.

Kurvasimme Kakunvaaran pienelle ruohottuneelle tielle. Reunapajut ropisivat autoon, vaikka tie oli edelleen jonkinlaisessa paikalliskäytössä. Uskalsimme jättää auton mäelle ja jatkoimme jalan, emme näet luottaneet tien ajokelpoisuuteen. Salme Niirasen mummon mökin paikan löysimme, Salmen oma kotitalo oli ollut Sortavalan maantien toisella laidalla. Aikanaan Kakun vaara ja sen pellot olivat kaikki viljeltyjä, kylä verrattain suuri, satoja asukkaita ja täynnä elämää. Nyt vesakoituminen ja puuston kasvaminen oli hävittänyt näköalat. Peltoja oli kuulema sodan jälkeen hoitanut sovhoosi Iskra, mutta nyt ojat olivat täynnä pajua. Metsän reunat kurottivat pelloille ja itse pellot kasvoivat heinää, timoteitä, koiranheinää ja luonnon kukkia siihen malliin, että mitähän siitä oikein saadaan talteen. Joitakin puita oli kaadettu pitkään kantoon, mutta meitä ihmetytti mihin tarkoitukseen. Kurttulehtiruusut ja piha-angervot kertoivat vanhasta asutuksesta. Mitään talojen perustuksiakaan ei ollut näkyvissä, vaan neuvostokansa oli purkanut aikanaan koko kylän ja käyttänyt kivetkin parempiin tarkoituksiin.

Meillä tärkeä sivutie johti kylätiestä etelään, kohti Parviaisten taloa. Vanhojen karttojen ja valokuvien perusteella pystyimme aika hyvin paikallistamaan Parviaisten talon. Salmen mukaan sitä kutsuttiin Yrjöläksi, arvatenkin isäni sedän Yrjö Parviaisen (1845 – 1898) mukaan. Oletan, että hän ja hänen poikansa Juho (Jussi) ovat olleet talon viimeiset omistajat. Minun isäni on syntynyt tällä Varolan tilalla kuten niin monta sukupolvea Parviaisia ajassa taaksepäin. Einari Parviaiselta albumista löydetyn kuvan mukaan pystyimme paikallistamaan pihan koivut ja niin ollen olemme aika varmoja, että seisoimme isän muinaisen kotitalon yläpuolelle Kakunvaaralla.

Aikanaan avara näkymä oli kasvanut umpeen, mutta Jänisjärvi näkyi. Minulle paikka oli emotionaalinen kokemus. Mielikuvitukseni riitti hyvin hävittämään vesakot ja täyttämään vaaran elävien ihmisten äänillä. Täältä on riittänyt geenejä minullekin.

 

Jatkoimme Karjalan reissua autolla Ruskealaan, missä vanhan Ruskealan Marmorin louhokset ovat kuulema vielä jonkinlaisessa tuotannossa. Vanhoja louhoksia käytetään sukeltajien koulutukseen. Kävimme ortodoksisella hautausmaalla, joka viehätti ja oudoksutti. Haudat oli ympäröity aidoilla, joiden sisällä on pöytiä ja istuimia, jotta omaiset saavat syödä, juoda ja muistella vainajaa. Muovikukat rehottivat ja useissa risteissä oli vainajien kuvat, useimmiten emalityönä, ristiin kiinnitettynä. Sotkuisuus ja ylläpidon puutteet pilasivat paljon muuten hartaasta paikasta.

Ruskealaan oli rakennettu suomalaisen Kalevi Keinosen hankkimana uusi kirkko, osin luterilainen, osin ortodoksinen. Kirkon nimi oli Herran kukkaro, ja paikalliset naiset pitivät sen yhteydessä lounasravintolaa ja muutamia hotellihuoneita. Hyvä yritys, jos vaan rahaa saadaan projektin loppuun viemiseen. Kalevi itse on jo harmaatukkainen Ruskealan ystävä. Hän soitti kirkossa myös urkuja kun söimme ravintolassa lounasta.

Seudun tiet ovat olleet aivan mahdottomassa kunnossa, mutta nyt niitä oli jonkin verran paikkailtu. Näimme jopa auton, joka pudotteli bitumisoraa tien syviin kuoppiin. Paula oli ensikertalaisena Karjalan kävijänä shokeerattu siitä kaiken huonosta kunnosta, mihin talot, tiet, pellot ja metsät oli päästetty. Kun tarinat vielä kertovat syvästä korruptiosta, varastamisesta, epäoikeudenmukaisuudesta jne., ei ihme, että ennakkoluulot eivät laimene. Sitten toisaalta oli ilo nähdä nuoria hyvin puettuja äitejä lapsineen, leluineen, maastopyörineen jne. Aidan ympäröimiä uusia taloja oli siellä täällä. Ne kertoivat kehityksestä ja tulevaisuudesta.

Vanhan Värtsilän taajamassa monet talot olivat etupäässä masentavan korjaamattomia, mutta kuten sanoin edellä, uutta toivoa oli näkyvissä. Paluumatkalla meillä oli tunnin odotus rajalla ja olimme taas isänmaan puolella. Ei mikään reissu, joka tuli tehdyksi, vaan monella tavalla opettavainen pistäytyminen läheiseen ja kaukaisempaan historiaan. Oli hienoa, että pääsimme tekemään sen. Saimme kiittää Kalervo Mantsista matkan onnistumisesta. On kyllä ihmeellistä, että hän näki niin paljon vaivaa ventovieraiden ihmisten eteen. Kiitos Kalervo ja Toini.

Asko Parviainen