Nykyisin seurakunnat lähettävät syksyllä kutsukirjeen rippikouluun kaikille seuraavana vuonna 15 vuotta täyttäville nuorille. Kirjeessä on tiedot kaikista tulevan vuoden rippileireistä, ilta- ja päivärippikouluista. Niistä nuoret sitten valitsevat itselleen parhaiten sopivan vaihtoehdon ja ilmoittautuvat rippikouluun netissä. Näin menetellään ainakin täällä Helsingissä.
Kinkereillä
Suurten ikäluokkien nuoruudessa ei pelkkä ilmoittautuminen riittänyt. Rippikouluun piti pyrkiä. Se tapahtui kinkereillä eli kylänlukusilla, niin kuin vanha kansa sanoi. Katekismuksesta piti osata ulkoa joitakin kappaleita, jotka sitten kirkkoherra kuulusteli kinkerituvassa koko kylän väen kuullen. Olisikohan rippikouluun pääsy evätty, jos kyseisiä kappaleita ei olisikaan osannut?
Mieleeni on jäänyt jotain siitä pilvisestä ja kylmästä helmikuun päivästä vuonna 1961, kun taivalsin Korvelta kohti Rantakylää kinkereille. Tuuli kiidätti lunta pelloilla ja poimutti sitä laskoksille tien reunoihin. Kinkerit pidettiin sinä talvena entisen luokkatoverini kotona. Luokkatoverini ja hänen isoveljensä, olivat komeita poikia. Isovelli varsinkin oli sellainen tumma hurmuri. Jännitti vähän, en ollut käynyt poikien kotona aikaisemmin. Itse kinkereistä en muista mitään, ainoastaan tuon menomatkan tunnelmia. Katekismukseni lienen osannut, koska minut hyväksyttiin seuraavana syksynä alkavaan rippikouluun.
Kristinoppia Pitäjäntuvalla
Rippikoulua käytiin kaksi kahden viikon jaksoa. Ensimmäinen jakso oli lokakuun alussa 1961 ja toinen maaliskuussa 1962. Tytöt ja pojat kävivät rippikoulunsa eri aikaan. Rippikoulua pidettiin Kirkkoniemessä vuonna 1856 valmistuneella Pitäjäntuvalla. Se oli ollut 1800-luvun loppupuolella piispa Sormusen äidin kotitalo. 2000-luvun alussa remontoidussa pitäjäntuvassa toimii nykyisin kesäkahvio. Paikkakunnalla lomailevat entiset rippikoululaiset käyvät kuulemma sankoin joukoin muistelemassa siellä rippikouluaikojaan.
Askeettinen 1960-luvun rippikoulusali Pitäjäntuvalla on nyt viihtyisä kesäkahvila. Kuva: Lissu.
Selkänojattomilla penkeillä istuen pänttäsimme päähämme katekismuksesta käskyjä, uskontunnustuksia, rukouksia ja kristinoppia. Opettajanamme oli hymytön ja ankaran oloinen kirkkoherra Tauno Hopia. Kappalaisena pitäjässä oli tuohon aikaan Arto Pirinen. Hänkin kävi pitämässä meille joitakin tunteja. Touhukkaan tirehtööri Viktor Sointulan johdolla harjoittelimme virren veisuuta.
Kortteerissa
Meiltä Järventauksesta oli Kirkkoniemeen matkaa 20 kilometriä. Tuolloin ei ollut sopivaa linja-autoyhteyttä, niin että rippikoulua olisi voinut käydä kotoa käsin. Syksyn aikana olin kortteerissa Kirkkoniemessä Nenosen talossa. Nenoset olivat Pälkjärveltä kotoisin, kuten vanhempanikin. Kun läksyt oli luettu, loppuilta kului rattoisasti perheen nuorten kanssa jutellen. Siihen aikaan oli menossa joku margariinijupakka. Nenosen nuorilta kuulin aiheeseen liittyvän runon pätkän: Ennen mirrit pantiin multaan, nyt ne pannaan Suvikultaan.
Talven kotiläksyt
Talven aikana oli kirkossa käytävä viisi kertaa. Papilta haettiin sitten korttiin puumerkki todisteeksi käynnistä. Muistan kun erään kerran hiihdin järven poikki kirkkoon. Rantaan oli matkaa yli kolme kilometriä ja järven yli toinen mokoma. Se oli aika rankka urakka, sillä hiihtäminen ei ole ollut koskaan vahvimpia lajejani. Myös kinkereillä oli käytävä kotikylällä. Muistaakseni kinkerit olivat silloin meillä kotona. Syksyllä saatiin katekismuksesta läksyä, jonka Hopia sitten kinkereillä kuulusteli.
Siniset silmät
Kevään rippikoulujakson kävin kotoa käsin. Linja-auto oli alkanut vuoden alusta kiertää Kirkkoniemen kautta. Samassa autossa kulkivat myös Kemieen menevät kansalaiskoululaiset. Puolivälistä matkaa kyytiin nousi komea nuori mies ja asettui istumaan viereiseen penkkiin. Nuorukaisella oli lemmikinsiniset silmät, hiukset somasti laineilla ja suu hymyssä. Ihastuin häneen oitis. Ihastus oli molemminpuolista, ujoa ja herkkää.
Selaillessani rippikouluaikaista katekismustani, näkee kyllä missä ajatukset ovat pyörineet ja mistä kohtaa katekismusta on opiskeltu kevätpuolella. Sivujen reunoille olen kirjoitellut ihastukseni nimeä ja nimikirjaimia. Kyllä on keljua, kun on paljon läksyjä. Kamalaa, kamalaa, olen kirjoittanut erään sivun alalaitaan. Minä, joka aina olin rakastanut läksyjä.
Olen tehnyt katekismukseeni kevätpuolella muutamia alleviivauksia. Kristinopin kappaleesta 90 olen alleviivannut: Vapaa-ajat meidän on käytettävä ruumiin ja sielun lepoon ja virkistykseen. Luonto, hyvät kirjat ja harrastukset sekä hyvä seura tarjoavat tervettä ja puhdasta iloa. Niitä saamme kiitollisin mielin käyttää hyväksemme. Vuosikymmenten jälkeen voin vain todeta, että tuon opinkappaleen mukaan olen elänyt. Tosin silloin lienen unohtanut sen saman tien ja keskittynyt haaveilemaan ihastukseni kohteesta
Naimalupa
Huhtikuun 15. päivänä 1962, rospuuttokelin aikaan, pääsimme ripille. Meitä oli kuusikymmentä valkoisiin leninkeihin pukeutunutta nuorta naista. Kaikilla oli uudet nailonit ja valkoiset korkokengät. Jotkut meistä olivat täyttäneet jo 16 vuotta, suurin osa oli vielä 15-vuotiaita. Rippikuvassa seison tuvan nurkalla valkoisissani, suora tukka taaksepäin kammattuna ja katse nöyrästi alaspäin luotuna. Käsissäni on kimppu neilikoita ja tulppaaneja. Rippilahjaksi sain Voitto Viron kirjan, Huomispäivä on teidän.
Ennen vanhaan sanottiin, että kun on käynyt rippikoulun, on saanut naimaluvan. Rippikoulun käytyään nuoret yleensä pääsivät tansseihin. Tai menivät. Minä en moiseen turmelukseen saanut lupaa. Karata en uskaltanut.
Tyttöjen konfirmaatio Tohmajärven kirkossa 15.4.1962. Kuvaaja: tuntematon.
Tytöt ja pojat on yritetty pitää erillään,
päätellen siitä että tyttöjen konfirmaatio
en ollut eri aikana kuin poikien. Niinpä
Lissukin on voinut silmäillä ihastustaan
vain linja-autossa.
Minun ripppi-isäni Joensuussa oli teologian tohtori
Olavi Tarvainen. Pääsykokeissa hän poistui
seurakuntasalista ja suurin osa riparille
pyrkivistä teki heti ”syntiä” eli katsoi vastaukset
suoraan katekismuksesta.
Keskikäytävä eroitti oikealla istuneet pojat ja
vasemmalla istuneet tytöt, mutta jonkilaista kihinää
siinä kuitenkin keskenämme kävimme, ainakin välitunneilla.
***
Silloin olimme kaikki suunnilleen samanikäisiä,
samoin kuin eilen, kun Pielisensuun seurakunta
oli kutsunut tiettyjä pyöreitä vuosia heinä-joulukuussa
täyttävät yhteiseen juhlaan.
Lissun tarinaa lukiesa tuli mieleeni, että jos mukana
sattui olemaan joku rippikoulukaverini, niin enpä
ainakaan tunnistanut. Täysin mahdollista kuitenkin.
Tuli reputettua rippikoulun pääsykokeessa. Niin saivat pakit toisetkin meidän kylän kouluun pyrkijät.
Ennen kuin rippikoulu alkoi isä Tikka käski menemään sinne eli käymään kysymässä uudelta papilta pääseekö sitä rippikouluun. Kimmo Virtanen kelpuutti kouluun eikä tenttinyt niitä katekismuksen osaamisia.
Rippikouluun kirkolle ajoimme päivittäin polkupyörällä yhdessä Juhanin kanssa. Se oli sellainen 10 km pituinen aamu- ja iltalenkki.
Meitä nuoria oli silloin rippikoulussa kahden vuoden nuoret eli -44 ja -45 syntyneet. Meillä ei jaettu koulua tyttöjen ja poikien osiin vaan olimme kaikki yhtä aika koulussa. Rippikoulusta on aivan mukavat muistot.
Kylläpä rippikouluun pääsy ja itse rippikoulu on ollut aikanaan pitkäkestoista ja pääsy tiukassa. Oma rippikouluni aikanaan keskikoulun sisäisenä ei kestänyt kauan. Rippi-isämme Eelis Manninen piti muistaakseni koulua vain muutamana päivänä ja jonkun tunnin kerrallaan. Mitään läksyjä en muista meillä olleen.
Vai muistatko Pussinpohjan Masa rippikoulutilannettamme toisin?
Tämä Lissun kertomus rippikoulustaan ja sen vaiheilla tapahtuneesta on niin arvokas, että tiedotin siitä professori Hannu Mustakalliolle tarkoituksena, että se tulisi tutkijoiden käyttöön. Nyt jo käytöstä poistunut maaseudun rippikoulumuoto – kaksi plus kaksi viikkoa – on vaikuttanut suomalaisten elämänkatsomuksiin enemmän kuin ehkä tiedämme.
En siis kysynyt lupaa Lissulta. Mutta Värtsihän on julkinen ”lehti”, joten en kai tehnyt suurta syntiä, siis juoroillut.
”Tuvan nurkalla” otettu rippikuva olisi kiva nähdä tällä palstalla. Se ehkä antaisi selitystä sille vipinälle, joka linja-autossa syntyi, kun ”lemmikinsiniset silmät” kääntyivät viereisellä penkillä katsomaan.
Itse kävin rippikoulun, jossa oli Joensuun Keskikoulun tyttöjä ja poikia. Pappina oli lääninrovasti Anselm Pärnänen. Kokoonnuimme ennen koulun alkua puolelta päivin kaksitoista kertaa. Olen kirjoittanut rippikoulustani ”runon”:
”Olympiavuonna lempeän rovastin
Anselm Pärnäsen rippikoulussa
ei vaadittu ulkolukua.
Apostolinen uskontunnustus
oli kuitenkin osattava.
Konfirmaatioharjoituksessa hän viipyi kauan
siinä kaavan kohdassa,
missä uskontunnustuksen jälkeen kysytään:
– Tahdotteko Jumalan armon avulla
osoittaa tämän uskon elämässänne?
Lempeä, vanha rovasti neuvoi:
– Älkää vastatko: tahdon,
ellette ole tosissanne.
Minä lausuin:
– Tahdon!
Siitä tuli koukku,
johon jäin kiinni”
Jos olen tästä kertonut aikaisemminkin, se on vain todistus siitä, miten tärkeä oli minulle tuo – vaikkakin lyhyt – rippikouluni. – Olen tainnut jo aikaisemminkin pyydellä, että kertoisitte rippikoulukokemuksistanne. Se olisi hyvin tärkeää perinnetietoa. – Ierikka
Lupa taitaa olla määräaikainen 😉
Leino Hassisen aikaan ei eroteltu tyttöjä tai poikia sen kummemmin. Enkä muista mitään pääsykokeita olleen. Kinkereissä saattoi olla jotain extraa rippikouluun pyrkiviä varten, mutta ei ole jäänyt mieleen. Kinkerit olivat tarpeeksi ikäviä tilaisuuksia muutenkin. Kinkereistä minulle jäi sellainen käsitys, että ne olivat ihmisten kiusaamista ja nolaamista varten. Kun kaikkien kuullen piti jotain lukea tai muistaa ulkoa… Ei ne ihan nappiin menneet, ketä jännitti, kuka änkytti tai sorautti ärrää tai jotain muuta kauheaa mistä jäi ikävät muistot vuosikausiksi.
Rippikoulusta sen sijaan jäi pelkästään hyviä muistoja. Leino Hassinen oli isällinen ja pidetty niin rippi-isänä kuin ihmisenäkin. Pingispöytä oli laitettu Värtsilän seurakuntasalin suureen perähuoneeseen. Opin pingistä aika hyvin, mutta pappi oli erittäin vaikea voitettava. Oli se niin hyvä
Meillä kaustalaisilla oli rippikoulukatsastus
kinkereillä, jotka pidettiin Heikki Tikassa. Matti,
Eino ja minä läpäisimme testit, kuten muutama
tyttökin, joiden nimet eivät nyt tule millään
mieleen.
Kahden viikon ajan poljimme syysrospuutossa Värtsilän
kirkolle Leino Hassisen oppilapsiksi.
Talvella oli välitentti kinkereillä Autiovaaran
Majoisessa Kaustan hautausmaan lähettyvillä.
Mieleeni on jäänyt, että Ahvenvaaran kulman pyhäkoulun
opettaja oli eroamassa ”virastaan”, syyksi hän sanoi
taitamattomuutensa. Eroanomus ei mennyt äänestyksessä
läpi.
Kevätjakson – myös kaksi viikkoa – poljimme vaihteeksi
kevätrospuutossa. Matkaa edestakaisin parikymmentä
kilomteriä.
Konfirmaatio oli pääsiäisenä 1957. Sinne matkasimmekin
jo autokyydillä. Köröttelimme Heleniuksen Kunin
Bedfordin avolavalle asennetuissa puupenkeissä.
Deodorantti ei siis päässyt pettämään.
Rippikoululaisten käytännönharjoituksiin kuului
kolehtin kerääminen kerran jakson aikana. Se tehtiin
pareittain ja vuorot oli jaettu etukäteen. Meidän vuorollamme
kirkossa oli vähäisesti kuulijakuntaa, joten keruu
taisi olla enmmänkin läpihuutojuttu.
Vuosikymmenien kuluttua tulee mieleen, että ulkoa oppiminen
oli etusijalla. Opitun sovellutus onkin sitten luku
erikseen.
Maalaistalossa järjestetyissä kinkereissä minutkin hyväksyttiin
rippikouluun. Meidät menijät vietiin peräkamariin kuulusteluja
varten,emme tarvinneet julkisesti nolata itseämme. Jotain kysyttiin ja siihen jotain vastasin. Kyllä jännitti, mutta vastaus hyväksyttiin.
Itse konfirmaatiotilaisuudessa saimme vastata jo meille ennakoon annettuun kysymykseen itse kunkin osaamisalueelta. Näin kaikki
osasivat läksynsä. Kävin kesällä kolmiviikkoisen rippikoulun Pyhäselässä, jossa oli pappina silloin Sakari Levonen. Polkupyörällä 10 km aamuin illoin. Kuumakin oli, joimme matkalla
hautausmaan kaivosta vettä janoomme.
Vuonna 1952 ei rippikoululaisilla konfirmaatiossa ollut albaa. Tumman puvun sain, kun sillä oli etukäteen arvioitavissa muutakin käyttöä. Niin olikin sitten keväällä -53. Mutta housut olivat kutistuneet tai jalat venyneet, niin että nilkat olivat liiaksi näkyvissä. Vaikka niitä sukat peittivätkin, nolotti koulun kevätjuhlassa. Mitä ne tytötkin nyt ajattelivat, ja erityisesti se yksi?! Onneksi sitten pääsikin kotiin pellolle sontaa levittämään kumisaappaat jalassa.
Virren 59 sanoin! Ierikka
Pitäjäntupa on ihana paikka ja aistikkaasti sisustettu. Monta kertaa kesällä sinne tekee mieli.
MirjaSisko
Olipa mukava lukea muidenkin kinkeri- ja rippikoulumuistoja. Kiitos niistä!
Kommenteista päätellen on ollut kovin monenlaista käytäntöä rippikoulun suhteen.Ja monenlaista rippikoulun pitäjääkin on ollut. En olisi voinut esimerkiksi Hopiaa kuvitella pingistä pelaamassa rippikoululaisten kanssa.
Milloinkahan alba on otettu käyttöön konfirmaatioasuna? Kaksi ystävääni kävivät rippikoulunsa Lohjan Vivamossa 1963. Heillä on rippikuvassa albat, joissa on isot kaulukset.
Ierikalle: Sehän on hyvä vaan, jos houkuttelet professorimiehiä Värtsiä lukemaan!
Luutalahden Kalle muistaa varmaan kun mentiin ilmottautumaan rippikouluun.Rovasti Juhanna Varonen(kuuluisa kellon heittäjä)sanoi että pidetään pääsykokeet.Hiivittiin vai”vihkaa paikalta kun ei oltu sellaiseen tenttiin valmistauduttu.Kallen rippikoulun käynnin vaiheista en ole sen jälkeen kuullut mutta oletan hänen saaneen luvan tavalla tai toisella.
Itse kävin rippikoulun varusmiespalvelusta suorittaessani ja voin sanoa että tein järkiratkaisun kun en Juhanan pääsykokeisiin jäänyt.Semmoinen episodi sattui kuitenkin kun oltiin konfirmaatiotilaisuudessa erittäin kauniissa Polvijärven kirkossa:meille koulun pitänyt sotilaspastori(oli varusmies)lupasi ottaa tilaisuudesta valokuvia.Innoissani maksoin kuvat mutta valitettavasti en ole saanut vieläkään niitä.Toivekkaana odotan postia joka päivä, usein lähettäjän nimenä on kuitenkin joku muu kuin kyseinen opettajani.
Jos näin nuoren miehen (vielä alle 50 v.) rippikoulumuistot ketä kiinnostavat, niin tässä muutama sellainen:
Kävin rippikoulun v.1979 täällä Värtsilässä. Meitä oppilaita oli yhdeksän (9) poikaa ja neljä (4) tyttöä. Pojista kaksi oli Tohmajärven puolelta Kaurilasta. Opettajina toimivat kirkkoherra Heikki Tukiainen, nuorisonohjaajaharjoittelija Jorma Heikkilä ja kanttori Eeva Varonen.
Rippikoulu alkoi kevättalvella; muutamia kokoontumisia oli sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen ja varsinainen kahden viikon rippikoulu pidettiin heti kesäkuun alussa päivärippikouluna Värtsilän kirkolla ns. rippikoulusalissa (nyk. kerhohuone). Jatkeena tälle kävimme Kaustajärven koululla viikonloppuleirin, jossa leiriemäntänä toimi Aini Järvinen. Vastuullisina valvojina leirillä oli muutamia silloisia seurakuntanuoria. Leiri ja samalla koko rippikouluopetus päättyi avoimien ovien periaatteella järjestettyyn leirijumalanpalvelukseen. Konfirmaatio oli viikkoa ennen Juhannusta Värtsilän kirkossa. Alttarilla meille esitettiin muutamia kysymyksiä Kristinopista.
Meidän piti rippikoulun talviosion aikana osallistua tiettyihin seurakunnan tilaisuuksiin, joista osa täytyi olla jumalanpalveluksia. Näitä ei voinut kerätä varastoon, vaan tietyt tilaisuudet piti käydä aina tietyllä jaksolla. Tilaisuuden järjestäjä tai vastuuhenkilö varmensi suorituksen johonkin korttiin.
Kirkkoherra Tukiainen oli hyvin asiallinen ja humoristinen kaveri, joka tykkäsi pitää pitkiä saarnoja, kolme varttia oli tavallinen pituus. Hänellä oli joitakin erikoisia taitoja; mm. polkupyörällä ajo ohjaustangon päällä istuen selkä menosuuntaan. Päivärippikoulun välitunneilla pelattavaan krokettiin hän myös mielellään osallistui .
Heikkilän Jorma oli myös tosi mukava tyyppi; ei korottanut millään tavalla itseään vaan oli kuin yksi meistä. Kulkupelinä hänellä oli oranssinvärinen Morris Mini. Hänen kanssaan tuli samaisena kesänä kaveerattua enemmänkin, joten tutuksi muodostui Minin kyyti.
Parissa aiemmassa kommentissa oli maininta alban käytöstä. Meillä ei sitä ollut, enkä pidä sen käyttöä edes sinänsä tarpeellisena, vaikka suurinpiirtein tiedän seikat, millä sitä perustellaan. Sen sijaan meillä oli selkeä pukeutumisohje; pojilla valkoinen pitkähihainen kauluspaita ja tummat suorat housut sekä kävelykengät, tytöillä vastaavasti lyhythihainen valkoinen paita ja tumma hame, jalkineina juhlasandaalit. Kun tässä samalla katselen Junkkarin Paulin kirkon alttarikorokkeella ottamaa ryhmäkuvaamme, täytyy vaatimattomasti todeta että oikeasti olemme edustavannäköinen joukko. Tytötkin ovat luonnollisen kauniita ilman mitään meikkejä ja ylimääräisiä koruja niin kuin Saaronin liljat.
Onhan niitä konfirmaatioita tullut menneiden vuosikymmenten aikana lukuisat kerrat käytyä sekä omien että sukulaislasten tiimoilta seuraamassa. Jonkinlainen markkinameininki tuntuu valitettavasti päässeen vallalle. Kamerat rapsahtelevat ja salamavalot räpsähtelevät ja kaikenlaista liirumlaarumia pitää aivan kuin väkisin sisällyttää mainittuun juhlaan. Kukkia kannetaan kasoittain kirkkoon ja todistusten jaosta kaikkine halauskierroksineen ei meinaa tulla loppua ollenkaan. Alban hyöty on kyllä kiistämätön siinä että se peittää kaikki liian avonaiset ja muuten mauttomat asut, joita nuorilla ihmeekseen juhlapäivänään on! Valitettavasti se ei peitä värjättyjä hiuksia ja silmäluomia puhumattakaan puhkotuista korvista ja lävistetyistä huulista. En mahda mitään, mutta jotenkin rietasta katseltavaa. No, sydämen tila on tietysti se tärkein asia, toivottavasti nuoret pyritään oikeasti jotenkin sitouttamaan seurakuntaan ja ohjaamaan pyhiin arvovalintoihin omassa elämässään.
Taitaa mennä jo paatoksen puolelle eli pannaanpa tähän tällä kertaa piste. Hyvää yötä!
Hyvä juttu Jussi, jatkettaan samalla tavalla,vaikka et erityisemmin nimimerkeistä perusta.
Kai se on uskottava, että rippikouluun on ollut pääsykokeita, vaikka en muista sellaisia olleen.
Pari rippikouluun liittyvää pikku muistoa liitän tähän kuitenkin.
Juhana Varosen aikaan eräs Värtsilän nuori ei läpäisyt Juhanan tenttiä eikä päässyt rippikouluun kotikulmillaan. Minä järjestin hänelle rippikoulupaikan aivan muualla päin Suomea.
Kun Lissu mainitsi Hopian, niin siitäpä tuli mieleen…
Tohmajärvellä pidettiin paljon nuorten iltoja. Kesäisin Kesäkodilla tai luonnossa nuotioilla. Laulettiin nuorille mieluisia hengellisiä lauluja tai virsiä ja pidettiin muutenkin hauskaa. Jollain saattoi olla kitarakin mukana. Oli mukava soittaa kun lauluvihkoissa oli akordit.
Joskus rovasti Hopia kävi myös nurten illassa tervehtimässä. Kun kuulimme Hopian auton lähestyvän, silloin vietiin kitarat piiloon pusikkoon ja ilmettä vakavoitettiin. Hopia kun ei pitänyt liian iloisesta kristillisestä elämästä ja kitara edusti hänen mielestään jotain lahkolaisuutta.
Me ajateltiin, että ei se ole niin paha asia jos me viedään kitara katajan taakse, ripustihan Israelin kansakin kanteleensa pajuihin jossain vaiheessa.
Nostan hattua Kuju Hyttiselle ja Jake Nymanille, joihin sain tutustua 60-luvulla Hämeenlinnan seurakuntanuorissa! Ja Markku Veijalaiselle, joka hoiti yhden nuotioillan kesäkodilla, kun minulla oli reppu tyhjä! ”Oi niitä aikoja…” laulaa mielessään Fågeli
Alpoaatos mainitsee kommentissaan nuorten illat kesäkodilla. Kävin minäkin siellä muutaman kerran. Tiedä vaikka olis oltu siellä joskus yhtäaikaa.
Erään nuorten-illan jälkeen sain kirkonmäellä Tolvasen Yrjöltä penkkivellin reseptin. Vuosikymmeniä myöhemmin tapasin Yrjöä useita kertoja työpaikallani, kun hän pappina kävi hoitamassa seurakuntalaistensa siunaustilaisuuksia. Siinä sitten tuli työn ohessa muisteltua Tohmajärven aikoja. Eläkkeelle jäätyään Ykä palasi lapsuutensa maisemiin Peijonniemeen.
Muistini mukaan Tohmajärvellä oli erittäin pidetty nuoriso-ohjaaja Veijo Mölsä, joka sitten nuorten suureksi suruksi lähti Nokialle. Veijon jälkeen nuoriso-ohjaajaksi tuli Jukka Markkanen.
Lomittaessani kesällä 1964 kotiapulaista Kirkkoniemen pappilassa, tulin näkemään Hopiasta hieman lempeämmänkin puolen. Perheen iltatähti Inkeri oli silloin kahden vuoden ikäinen. Muistan kun Inkeri istui isänsä sylissä, Hopia totesi lempeällä äänellä: ”Kulta istuu hopean sylissä.”
Jussi Raerinteelle!
Olisiko sulla mahdollista liittää rippikuva tänne Värtsi-sivulle? Olisi mukava muistella entisiä koulukavereita.
Hilkka
Onko ennenvanhaan ollut ikärajaa 15 vuotta kun pääsi ripille?
Kyllä siihen sai poikkeus luvan,anoin kinkereillä lupaa ja
L.Uski myönsi luvan.Pääsin 14 vuotiaana ripille.