Jos Luppotuvalle menet nyt niin takuulla yllätyt..
Lokakakuu oli edennyt jo toiseen päivään, kun päätin käydä iltakahvilla Kukkolammella. Ilta oli lämmin niinkuin koko kesän on ollut. Edellisestä käynnistä olikin jo pieni iäisyys, eli kuukausi ja yksi päivä. Tällä kertaa varasin tyynynkin reppuun jos vaikka alkaisi ramaisemaan nuotion lämmössä tai Luppotuvan lavitsalla .
Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkanevi
Tulin pimeän hämärässä Kukkolammen kohdalle ja olin saada sydärin kun maisemat olivat muuttuneet täydellisesti. Värtsin polun kyltti löytyi varmaankin entiseltä paikaltaan, mutta polku oli hävinnyt. Sen paikalla oli 4-5 metriä leveä liejuinen tie. Metsä oli siis parturoitu ja puut kasattu tien viereen. Kun pulssi oli tasoittunut ja laskenut tuonne satasen paikkeille niin läksin etsimään lampea.
Lopulta lampi löytyi ja tuttu nuotiopaikkakin, vaikka tulinkin ihan eri suunnasta kuin tavallisesti.
Tuli räiskyi nuotiossa, Alpoaatos huilailee
Pidin itseni kanssa mukavan nuotioillan. Tein kevyen kenttäillallisen ja join kahvit päälle, tietenkin.
Sää oli niin lämmin, että toppapusero jouti naulaan. Kuu nousi lammen takaa itäiseltä taivaalta ja kurkisteli pilvien rakosista. Kuu heijastui peilityynestä lammen pinnasta lisäten tunnelmaa. Yritin ottaa tunnelmakuvia kuusta ja nuotiosta mutta huonolla menestyksellä. Yritin ottaa kuvaa myös itsestäni kun olen ruokalevolla lankun päällä. Kymmenen sekunnin aikalaukaisu oli kuitenkin niin pitkä, että kerkisin nukahtaa ennen penkille laskeutumista. Kamera otti kuvan tyhjästä penkistä. Minä olin siellä jossain penkin ja lammen välissä maassa.
Ja kun himmeni hiipuva hiillos..
Ei niin pitkää päivää, ettei ilta tulisi… Eipä tarvinnut sammutella tulta kun oli ihan huomaamatta hiipunut ja itsekseen sammunut. Napsautin hatun lipasta valot valot päälle ja suuntasin risukasoja väistellen ja uusia polunpaikkoja haeskellen kotia kohti.
Seuraavana päivänä palasin katsomaan hakkuualuetta päivänvalossa sekä ottamaan muutaman kuvan kauenpana oleville katseltavaksi. Konesavotta on tehty taidolla. Hakkuutähteet oli laitettu siististi kasoihin ilmeisesti poishakemista varten. Muurahaispesäkin on säästynyt rikkomatta. Hakkuualue ei ulotu rantaan saakka. Luppotupa ja puucee ovat metsässä kuten ennenkin.
Ps. Siirsin toisen puukasan liiterin viereen
Surullista. Luppotuvalle johtavan polun alku oli metsämaisemaa upeimmillaan! Talousmetsät ovat silti talousmetsiä, se meidän on hyväksyttävä. Metsänomistaja haluaa tuottoja maalleen, siihen meidän maattomien kulkioiden on nöyränä tyytyminen.
Mielenkiintoista katsoa satelliittikuvaa rajan molemmin puolin.
Karjalassa on vielä oikeita metsiä, tosin pahannäköisiä hakkuuaukkoja näkyy jo sielläkin – tulee väistämättä mieleen Metsähallituksen takavuosien karmeat, anteeksiantamattomat teot niin Kainuussa kuin Inarinjärven takaisissa aarnimetsissä.
No jopa uni Alpolle maistui. Onneksi osasit pois – olet meille vielä toisenkin kerran kertomassa hauskoja tarinoitasi. Kirjoittajat ovat vähentyneet ja väsähtäneet.
MirjaSisko
Maailma ja ympäristö ympärillämme muuttuu.
En voi enää esim. mennä Laatokalle, vain syystä etten halua rikkoa sitä idylliä mikä tästä Euroopan viimeisestä järvierämaasta mielessäni on.
Olen kuullut että Moskovan ja Pietarin suuri raha näkyy jo rantarakentamisessa – toinen toistaan upeampia datsoja on kuulemani mukaan noussut ennen niin neitseellisille rannoille.
Olin etuoikeutettu että ehdin nauttimaan tuosta koskemattomasta järvestä yli 50 matkani kera vuosituhannen vaihteessa.
Samalta tuntuu nyt Kukkolammella.
Vuosia sitten olin erään pitäjäseuran pyynnöstä matkapappina. Vietimme messua rauniokirkossa ja sen jälkeen suuntasimme laivalla Valamoon. Katselin kauniita, koskemattomia rantamaisemia ja lausahdin matkanjohtajalle: ”Jos tämä Laatokka olisi vielä Suomea, niin rannat olisivat täynnä mökkejä.” Tähän matkanjohtaja täräytti: ”Onneksi ei ole!”
Tapauksesta jäi mieleen hyvin ristiriitainen tunne. Emme keskustelleet asiasta enempää. Olinhan vain lainapappi evakkojen ja heidän perillistensä kotiseutumatkalla. Mutta nyt Eero-Matin juttu palautti Laatokalla käydyn ”keskustelun” muistilaatikkoon. En nyt kuitenkaan lausu mielipidettäni, kun en ole kunnallisvaaliehdokkaana. Jos olisin, tästäpä saisi hyvän vaaliteeman!!! Tyydyn vain miettimään omiani täällä Kaustajärven rannalla ja annan veden valua hitaasti kohti Jänisjokea, Jänisjärveä ja – Laatokkaa, sinne liturgian hyrinään, Luojan luokse, ihmettelyn alkulähteelle. Ierikka.
P.S. Mistähän tarina vierähti politiikan saralle!? No, ehkä se oli jonkinlainen assosiaatio siitä, että tuo ”keskustelu”kumppani sattui olemaan erään etelä-suomalaisen kunnan varavaltuutettu.
On se kumma voima joka minuakin magneetin tavoin Jänisjoen alkulähteiltä (Enosta, Tuupovaarasta ja Ilomantsista) saakka on vetänyt niin meloen kuin veneellä pitkin Jänisjokea Jänisjärven kautta aina Laatokalle saakka!
Päätepisteessä Valamon satamassa olen viettänyt veneessäni lukemattomat päivät, ihmetellen ja nautiskellen.
Se on maisemassa dramaattinen muutos kun monitoimikone tulee tekemään leimikon myyntipuuksi. Kävin viimeksi lammella kolme kesää sitten keräämässä mustikoita. Muutaman vuoden päästä taimikko nousee mukavasti näkyviin ja lohduton näkymä katoaa.
Kunpa joku kirjoittaisi Jänisjoki-eepoksen. Ei sen tarvitse olla yhtä mahtava luomus kuin on rakastamani Solohovin Hiljaa virtaa Don. Tuo kasakkaeepos. Mutta jonkin laajuinen kuitenkin. Itse olen yrittänyt kirjata tunteita Jänisjoen rannalta runokirjaani Kuin surusaatto. Siitä seuraava alakulo vuosien takaa, ehkä siltä ajalta kun tuskailin, mitä minusta isona tulee. Ei tullut isoa, vaan pieni, yhä pienemmäksi nöyrtyvä…
”Pappi sanoi:
hiljaisuus on armoa varten.
Kuuntelen sitä,
mutta en kuule.
Hiljaisuus on
mustaa vettä
laiturin edessä.”
Ierikka
Me ei olla missään Amatsonilla missä puut kasvavat silmissä. Vastaavasta, kokemastamme Kukkolammen kuusimetsän huikeasta näystä jota ei enää ole, saavat nauttia vasta pari sukupolveamme eteenpäin. Onneksi edes he.
Kaikki on suhteellista, minun edesmennyt äitini ennätti näkemään sen kuinka hänen nuorena istuttamansa kuusimetsä hakattiin päätehakkuuna pois. Silloin hän totesi, ettei olisi uskonut silloin istuttaessa näkevänsä puiden kaatamisenkin.
On meille ihmisillä hieman sellaista luonnetta, jotta omaa metsää hoidetaan hakkaamalla ja naapuri turmelee näkymiä samoilla menetelmillä.
Eero- Matti muistaa hyvin Metsähallituksen karmeat teot.
Inarinjärven itäpuolisen erämaan eteläosaa, Kessijärven tienoilla, todellakin osaroitiin Metsähallituksen toimenpi-
tein vuosia sitten.
Paatsjoen ylittävään sillan palkkiin kirjoittivat luonnon-
suojelijat isoilla puukstaaveilla : KESSI ITKEE !
Eipä auttanut. Seuraava tili saadaan sieltä tuhannen vuoden
kuluttua, tai ehkäpä aikaisemminkin, jos ilmaston lämpiäminen
kasvattaa sinne palmuja, tiedä häntä.
Kessi oli Suomen viimeisin ikimetsä. Mikä sen puista saatu taloudellinen arvo oli siihen mikä hakkuun myötä ainutlaatuisessa metsäeramaassa menetettiin?
En todellakaan ole kääntänyt kelkkaani, enkä halua missääntapauksessa kyseenalaistaa metsänomistajien oikeutta talousmetsien hoitoon.
Joku roti olisi silti pitänyt valtiolla olla Kessin anteeksiantamattomassa ikimetsän tuhoamisessa.
Hyvät ystävät jos haluatte nähdä ikimetsää niin menkää Ilajajärven taakse soiden suojelualueelle. Siellä on lähinnä meitä hakkuilta koskematonta metsää. Niiltä metsäsaarekkeilta saa etsimällä etsiä löytääkseen hakatun puunkannon. Metsä- ja kalamiehet siellä ovat kynsituliaan tehneet. Suojelu alue on Koitajoen eteläpuolella moin 5 km x 6 km ja joen pohjoispuolella hieman pienempi.
Onhan se surullista jos / kun menettää sellaista minkä luulee olevan ikuista.
Minä ajelin työn puolesta Lieksasta Kuhmoon päin Valamajärvelle lukuistat kerrat -70 luvulla. Nurmijärven (Jongunjoen) ja Valaman välinen tienvarsimetsä oli kuin aarnialuetta ikään. Kelopuita ja muuta ikimetsää ”loputtomiin”. Usein ajattelin, että pitäisi ottaa muutama filmirulla mukaan ja räpsiä vain näkymiä kauniiseen metsään. Videokamerasta ei vielä silloin osattu uneksiakaan. Eräänä päivänä sitä metsää ei sitten enää ollut. Metsähallitus oli ottanut omansa. Nyt harmittaa kun Kukkolammen metsää ei tullut videoitua. Jokunen kuva kuitenkin jäi onneksi ja paljon hyviä muistoja
Minä olen ajellut usein Lieksasta Nurmijärvelle, sieltä Jonkeriin ja Kuhmon kautta Suomussalmelle. En suosittele kenellekään metsien ystäville kyseistä reittiä. Kiitos metsähallituksen kymmenien kilometrien avohakkuiden.
Osaran aukot sanottiin jo ”ennen vanhaan”. Oli kuulema Mehtä hallinnon silloinen ideologia. Alue piirimetsänhoitajat (metsäinssit)saivat ohjeekseen itärajan suunnassa eli Ilomantsista hamaan pohjolaan aloittaa metsän aukkohakkuut ja istutus uudistukset alueillaan etelästä pohjoiseen.Ja kun he olivat päässeet alueensa pohjois rajalle, niin voisivat aloittaa saman uudestaan taas etelestä.
Tosi juttu, luulisin. Olin kuten Alpo mainitsi niihin aikoihin (68-70) Inari- Kookojärvi alueella rajamiehenä, jolloin kuuluisan Stenmbergin raja-alueen työmaa kokouksissa tapasin kuuluisan alue metsäherran ja joka savottakämpän kahvipöytä tarinoissaan innostui joskus kertomaan monia mielenkiintoisia juttuja, kuten tämän hakkuu juttu episodin.
Tosin tämä herra myönsi hirvilupiakin vartiokohtaisesti syksyn särpimiksi vartioasemille ja saattoipa olla itsekkin mukana hirvijahdissa.
Samoin, kuin pitkosten tekoon tarvittavat puut saatiin kaataa valtion metsästä, kuten tarpeeksi katsottiin. Jorkan kuuluisat aukeat olivat jo minun aikaan yli miestä korkeaa istutustaimikkoa johon hakattiin leveä rajavyöhykkeen aukko ihan vain Stenbergin luvalla.
Mutta nykytilannehan kuvaa suoraan sitä, että suomalaisesta puusta ei ole saanut kohtuhintaa vuosiin ja korvet on saaneet rauhassa kasvaa koska venäjällä sitä on ollut tarjolla. Nyt kun venäjän puun saanti on mitä on on tulluut suorastaan rynnäkkö puun myyntiin. Itsekkin panin sen merkille, kun yritin etsiä sieniä tänä syksynä. Niin huomasin, että miltei kaikki sienimetsät oli parturoitu aukoiksi. Että se siitä talousmetsistä. Kyllä ne taas aikanaan taas kukoistaa.
Eero-Matti mainitsee olleensa etuoikeutettu kun sai ihailla Laatokan rantoja vielä ”hyvän sään aikaan”..
Minä olen saanut nauttia Kukkolammen voimia antavasta kauneudesta ja hiljaisuudesta luultavasti enemmän kuin moni muu.
Olen retkeillyt siellä siitä asti kun olen jaksanut reppuni kantaa eli tuolta 50 luvun puolivälin paikkeilta asti. Olen siitä etuoikeudesta hyvin kiitollinen.
Silloin lammen lammen ympäristö ja Ryhän notko olivat vanhaa ikimetsää. Nyt niillä alueilla kasvaa jälleen aikuinen metsä, nyky mittapuun mukaan.