Eräänä aurinkoisena päivänä heinäkuun alkupuolella polkaisin pyöräni Laajasalon puolelle ja kohti Tullisaaren kartanonpuistoa. Matkaa sinne tuosta lahden ympäri on vain parisen kilometriä.
Nostalgiaa
Vastarannalle saavuttuani olen kuulevinani niittokoneen raksutusta. Heristän korviani. Voiko se olla totta? Työnnän pyörääni mäkeä ylös. Raksutus voimistuu. Pysähdyn mäen päällä. Edessäni avautuva näky on kuin suoraan lapsuuteni heinäpellolta. Rantaniityllä on käynnissä heinän niitto vanhaan malliin hevosvetoisella niittokoneella. Menen jututtamaan niittäjää. Hän kertoo nimekseen Lauri ja sanoo käyvänsä Tuusulasta käsin niittämässä pari kertaa kesässä Tullisaaren puiston niityt. Kysyn miksi hän ei istu niittokoneen pukilla, vaan kävelee koneen perässä. Ei kuulemma halua rasittaa vanhaa hevostaan vedättämällä sillä itseään. Keskustelumme aikana Jussi-hevonen ravitsee itseään juuri kaadetulla heinällä.
Lauri ja Jussi.
Poksautuskukkia
Jatkan matkaani Aino Acktén huvilalle. Jokohan pasuunakukka mahtaa olla kukassa? Tähden muotoisessa kukkapenkissä huvilan edustalla kukkivat vaaleanpunaiset leijonankidat ja vaaleansiniset sinitähtöset. Ylväänä kohoava pasuunakukka penkin keskellä on vasta nupulla. Pääovelle johtavaa käytävää reunustavat sinisarjat.
Poksautuskukka.
Seinustalla kukkii rivi verenpisaroita. Sellaisia, joissa on punaiset pyöreät nuput ja joitten sisältä paljastuu valkoinen kerrottu kukka kuin tanssiaishame. Lapsuuskodissani tuollaisia verenpisaroita kasvatettiin tuvan ikkunalla. Kun pulleaa nuppua puristi kevyesti, se poksahti kivasti. Äiti kielsi poksauttelemasta nuppuja. Otin vahingon takaisin mentyäni töihin Hietaniemen hautausmaalle 90-luvun alussa. Ensimmäisenä kesänä poksauttelin kaikki kohdalle sattuneet isot nuput. Enkä voi vastustaa kiusausta nytkään.
Tuoksuja ja tunteita
Pyöräilen ristiin rastiin hyvin hoidetulla puistoalueella. Nautin tuoksuista, väreistä ja auringon lämmöstä. Valkoapilan makea tuoksu tuntuu voimakkaimpana. Harakankellot keinuvat hiljalleen lempeässä kesätuulessa. Voin melkein kuulla niitten helkähtelevän hiljalleen. Villiruusua on pakko pysähtyä nuuhkimaan ja kuvaamaan. Sormustinkukat ovat karkailleet pitkin mäenrinnettä. Rannalla kukkivat lemmikit ja käenkukat.
Lahdenpoukamassa uiskentelee kyhmyjoutsen kolmen pienen poikasensa kanssa. Kiipeän ylös mäelle. Istahdan penkille ihailemaan edessäni avautuvaa maisemaa. Meri kimaltelee puiden lomitse. Tuulee. Suljen silmäni ja kuuntelen. Jokaisella puulajilla on oma äänensä. Haavan lehtien liplatukseen sekoittuu kuusten raskaat huokaukset. Mäntyjen huokaukset ovat kevyitä, ihan kuin ne huokailisivat onnesta. Vaahtera kahisuttelee lehtiään takanani ja sivultani kuuluu 2 koivun lehtien lempeän kevyt liikehdintä.
Ihailun kohteet.
Mieleni täyttää ilo ja kiitollisuus siitä, että meillä täällä ”kivikylässä” on vaikka minkä verran tällaisia upeita puistoja, pieniä kaupunkimetsiä, peltoja, meri ja hyvä pyörätieverkosto. Ja eläkeläisenä tästä kaikesta on entistä enemmän aikaa nauttia.
Luotettava pikku Tim
Paikalle, jossa istun on 1800-luvulla rakennettu huvila, joka sittemmin on tuhoutunut. Sen pohjan ääriviivat on äskettäin rakennettu kivistä, ikään kuin paikalla olisi vanha kivijalka. ”Huvilan” kulmilla kukkivat isoissa ruukuissa sinisarjat, nuo kartanoiden kaunottaret. Mereen viettävällä nurmikentällä kukkii valkoapila. Alempana nurmikentällä näkyy jotain mustaa, ihan kuin pieni hautakivi. Lähden tarkistamaan asiaa. Ihan oikea hautakivi siinä käytävän reunassa on Kiveen on kaiverrettu Faithful little Tim 1908. Kiven vierellä kasvaa muutamia varjoliljoja.
Historian havinaa
Tullisaaren, entiseltä nimeltään Tuurholman, historia alkaa 1500-luvulta. Vuonna 1837, Tullisaareen asettui kauppaneuvos, konsuli Henrik Borgström (1799-1883). Hän oli varakas liikemies, tupakkatehtailija ja laivanvarustaja ja aikansa merkittävimpiä helsinkiläisiä vaikuttajia. Borgström suunnitteli ja rakennutti Tullisaarta vähitellen omien näkemystensä mukaan.
Tilan 1700 – luvulla rakennettu päärakennus, Tuurholman kartano, tuhoutui tulipalossa vuonna 1958. 1800 – luvun lopulla rakennetuista huviloista ovat jäljellä Aino Acktén ja Deckerin huvilat. jotka Borgströmin vävy, maineikas arkkitehti Theodor Decker suunnitteli 1870-luvulla. Aino Acktén huvila oli 1900-luvun alussa maailmankuulun laulajattaren Aino Acktén kesäkoti, minkä johdosta se on myös saanut nimensä.
1800-luvulla perustettu laaja maisemapuisto on saanut kokea monia vaiheita loistosta rappion kautta nykyiseen uuteen tulemiseensa. Puistossa on runsaasti arvokkaita puita, mm. upeita tammia, paksukaarnakoivuja, Suomen paksuimmaksi mitatut tervaleppä, metsälehmus ja puistolehmus. Puiston omistaa ja sen hoidosta vastaa nykyisin Helsingin kaupunki.
Juuret Pälkjärvellä ja Värtsilässä
Romanttinen Deckerin huvila on edelleen käytössä ja sen omistajan sukujuuret johtavat Pälkjärvelle ja Värtsilään. Alahovin kartanon valtiattaren Lotten Arppen (1850-1938) ja Värtsilän tehtaan patruunan Klas Arppen (1846-1891) tytär Märta (1883-1977) avioitui Henrik Borgströmin pojan pojan Leonardin (1876-1953) kanssa. Heidän tyttärensä Hilda (s.1920) omistaa Deckerin huvilan.
Deckerin huvila.
Teksti ja kuvat: Lissu.
Hienoa luonnonkuvausta,
aivan kuin olisin istunut Lissun
pyörän tarakalla!
Jälleen kerran sai istua valmiiseen pöytään. Oivallista tietoa nämä historialliset kytkennät. Lukuisia kiitoksia.
Kiitos Lissu tästä jutusta. Laajasalo on hieno paikka ja oli mukava lukea yksityiskohtia sen historiasta. Ilokseni tunnistin Laurin ja Jussin takaa pilkottavan entisen työpaikkani. Missä jamassa lienevät suunnitelmat nopeimmista yhteyksistä Laajasalosta Helsingin keskustaan? Ja eikös sinne ole suunnitteilla lisätä roimasti asutusta? Toivotaan että kaunis, iso puistoalue jää koskemattomaksi virkistyskäyttöön. No nämä ovat helsinkiläisten ongelmia, mutta kirjoitustasi lukiessani jäin pohtimaan näitäkin asioita.
No jopas jotain.. Lissu tapaa Helsingin hevosen..
Tässä sitä huomaa tulleensa sopivasti vanhaksi, kun kaikki tällaiset vanhat nostalgiset asiat kiinnostavat ihan eri lailla kuin uutuudet. Moottoriviikate ei kiinnosta lainkaan yhtä paljon kuin hevosvetoisen niittokoneen näkeminen.
Nuorena katseet (ajatukset) ovat suunnatut eteenpäin ja jossain vaiheessa ne alkavat suuntautua menneisyyteen. Ihan hyvä näin. Kiitos taas Lissulle kivasta koosteesta Laajasalon suunnalta.
Historian havinaa ja nykypäivää. Mielenkiintoista. Kiitos Lissu.
Kaikki tiet johtavat Värtsilään ja Pälkjärvelle, tuli tässä mieleen ihastuttavasta huvilasta.
Noita hevosvetoisia niittokoneita näkee täälläkin enää harvoin,
sitä varten on tultava Helsinkiin.
Näin pari päivää sitten 7 sorsaa uiskentelemassa järvellä, emo ja
kuusi poikasta. Poikaset ovat vielä lentokyvyttömiä. Onhan niissä
kaitsemista, kuten joutsenkuvastakin näkyy. Ja täällä metsästys on jo alkanut. Miten käynee sorsien?
Verenpisara on myös minun lapsuuteni kukka kodin ikkunalla.
Hieno kertomus, josta kiitän!
JUNAMATKAILUA. Kävin pojanpoikani Nuutin 10-vuotisjuhlassa Tampereella. Pitkästä aikaa junalla. Paluumatkalla oli junanvaihto Lahdessa. Paikkalippuni kehotti etsimään vaunua numero 1. Kävelin pysähtymään valmistuvan junan vierellä kohti veturia. Kun saavuin sen perässä olevan vaunun vierelle, huomasin, että se ei ollutkaan numero 1. Aloin tarpoa takaisin. Painoin muutaman vaununverran kuljettuani avaa-nappia. Ei auennut ovi, eikä seuraavankaan vaunun ovi. Sitten juna alkoi liikkua kohti Kiteetä. Konduktööri kyllä näki, että yksi vanha mies yrittää päästä junan kyytiin. Mutta ei se siitä mitään välittänyt. Hyppäsi vain junaan. Sille siis ovi aukesi, vaan ei minulle.
Menin lipunmyyntitiskille. Siellä hyvin kohtelias virkailija pahoitteli tapahtunutta, antoi uuden lipun ilman maksua ja toisen lipun, olikohan se 6 vai 7 euron arvoinen. Sillä rahoitin osan patongista ja juomasta R-kioskilla. Virkailija selitti, että vaunu numero 1 on aina – Helsingin puoleisessa päässä.
No, niin, taas meitä maalaisia kyykytettiin. Olisihan se pitänyt tietää, että kaikki on Helsinki-keskeistä. Keljutti, vaikka toisaalta tajusin senkin, että vanha hölmöhän minä.
Kotona nyt sain lukea tuon Lissun mainion kirjoituksen. Sen antamalla voimalla ja sen nostattamalla hyvällä mielentuulella annan anteeksi Helsingin kaupunginjohtajalle – myöskin Bogdanoffille, vai mikä sen nimi nyt onkaan – Helsinki on hieno paikka. Eikä se ole unohtanut meitä maalaisia. On hevoset ja niittokoneet, on kauniita kukkia, arvokkaita huviloita. Ja pälkjärvisiä ja värtsiläisiä evakkoja, jotka rakastavat maalaismaisemia, kukkien tuoksua, Jussia ja ehkä myös sen takana tallustelevaa Lauria.
Jos annat, Lissu, minulle anteeksi helsinkiläisten puolesta Lahden asemalla tapahtunut kimmastumiseni, niin kerro sen merkiksi, mistä saisin sen poksahduskukan siemeniä. Olisi kiva, jos parhaillaan rannassamme uiskenteleva joutsenpariskunta esittelisi ensi kesänä perillisensä ja kuulisi, miten poksahduskukka niitä hellästi poksahduksellaan tervehtisi.
Terveisin ylösrakentunut Ierikka
Kiitos kaunis kommenteista kiittelyineen, kiva kun pysyitte kyydissä!
Anitalle: Laajasalon liikennesuunnitelmia ei ole tullut seurattua.
Tullisaarta on viime vuosina kohennettu siihen malliin, että uskoisin sen säilyvän virkistysalueena. Laajasaloon tulee uusi asuinalue Kruunuvuorenranta entisen öljysataman paikalle.
Ierikalle: Anelet synninpäästöä ihan väärästä osoitteesta tuosta kimmastumisestasi. Mulla ei ole teologin koulutusta, eikä niin ollen valtuuksia synninpäästöön. Mitäpä jos antaisit itse itsellesi anteeksi? Poksautuskukkia voit ostaa keväällä ja kesällä torilta tai puutarhamyymälöistä kukkivana, niin pääset nopeammin poksauttelemaan kuin siemenestä kasvattamalla.
Asiasta viidenteen – mielessä soi kaiken aikaa ”Anatevka, anatevka…”
Olin kaupunginteatterissa Viulunsoittaja katolla musikaalin ennakkonäytöksessä. Upea esitys!
Huommasin vasta nyt, että kysymys on eri kukista: poksahduskukka ja poksautuskukka eivät kasva samasta juuresta. Ensin mainittu poksahtaa itsekseen, kun on sen aika. Jälkimmäistä pitää jonkun puristaa, niin että kuuluu se poksahdus. Oppia ikä kaikki, niin junan vierellä kuin kukkapenkin reunallakin. Pöyrällä ajamisesta puhumattakaan! – Antoisia pyörämatkoja edelleen, ja reportaaseja niistä meille lukijoille! Ierikka
Kiitos Lissu !
Samaiseen niittoparivaljakkoon minä törmäsen samaisella rantaniityllä pari kesää sitten.
Heti tuli mieleen lapsuuteni Liisa hevonen -50 luvulta. Hevonen kiusasi ja koulutti minua haravakonnen kanssa
monet kerrat.