Kätkäläisen kanssa marjassa

Ilomantsissa, suo-alueen ohi ajaessamme, tuli mieleeni marjareissu vm -74. Lakka-aika oli parhaimmillaan kun eräs ilomantsilaistaustainen työkaverini ehdotti, että hän voisi lähteä oppaaksi minulle ja eräälle toiselle työkaverilleni, mikäli haluaisimme löytää kunnon lakkasoita. Taisi vielä selitellä, että hänellä ei sillä viikolla satu olemaan omaa autoa käytettävissä, niin että jos minulle suinkin sopisi lähteä kuskiksi.

Tottakai olin hyvilläni kun minulle tarjotui tälläinen mahdollisuus, sillä tiesin että tässä kertomuksessa Kätkäläiseksi nimeämäni mies oli erittäin kokenut ja rivakka metsissä liikkuja.

Jos metsään haluat mennä nyt

Kun työpäivä Uimaharjun tehtailla oli pulkassa, starttasi kolmen miehen porukka Enson portilta kohti Ilomantsissa odottavia lakka-apajia. Näinhän me kaikki vielä siinä vaiheessa luulimme!

Heti Kivilahden tielle päästyämme alkoi vieressäni istuva opas vaatia, että vauhtia oli lisättävä, varsinkin silloin jos joku toinen auto sattui olemaan perässämme. Perässä ajajat oli nimittäin eksytettävä, etteivät vain löydä samoille soille kuin mihin me olimme menossa.

Keltaisen Finn Datsunin meno oli siis ehkä vaarallisenkin hurjaa mutkaisilla ja mäkisillä tieosuuksilla, mutta oppaamme halusi ehdottomasti että kukaan ei saa ajaa näköetäisyydellä perässämme.

Niinpä siinä sitten ”penkka vain pölisi” kun ohjastin autoa kohti Ilomantsin takametsiä. Kun olimme vihdoinkin perillä, sanoi opas että auto on piilotettava hyvin pusikon suojaan, ettei kukaan keksi lähteä jäljestämään meitä.

Kyllä oli salaperäistä touhua! Sitten sieppasimme ämpärit käsiimme ja potalsimme juoksujalkaa suolle. Olisi siinä ollut mikamyllylöilläkin perässä pystyttelemistä!

Lopulta löysimme lämpäreen jossa oli noita himoittuja marjoja harvakseltaan siellä täällä. Opas sanoi meille, että jääkää te pojat tähän kun teitä näyttää hengästyttävän ja että hän kävisi itse harjanteen takana vilkaisemassa löytyykö sieltä mitään.

Sä takuulla yllätyt

Pahaa aavistamatta jäimme siis keräilemään sankon pohjalle hiljalleen kerääntyviä lakkoja tästä mielestämme huonosta marjikosta. Opas sen sijaan viipyi ja viipyi harjanteen takana. Ei kai vain ollut eksynyt? Lopulta piti oikein lähteä tarkistamaan.

Ei ollut eksynyt. Siellä oppaamme kahmi polvillaan marjoja kaksin käsin ämpäreihinsä ja mikäs oli kahmiessa sillä suo oli niitä aivan keltaisenaan. Meitä kahta kaverusta näky ”närästi” sen verran, että ehdotimme jo äitienpäiville lähtöä.

Koska meillä oli vain hieman lakkoja ämpärien pohjalla, pistimmekin minä ja kaverini nyt juoksuksi. Eipä meinannut opas pysyä perässämme täysien hillasankkojensa kanssa. Kylmän viileästi jätimme hänet ja kun hän lopulta ilmestyi näköpiiriimme, kantoi hän toista ämpäriä sylissään. Se oli niin painava että sankakin oli katkennut.

Hiljaisuuden vallitessa ajelimme kohti Uimaharjua, nyt ei haitannut jos joku tuli kantaamme. Kenellekään ei tästä reissusta kuitenkaan kerrottu eikä siitä koskaan keskenämmekään juteltu. Hyvä työkaveruus säilyi kaikkien kolmen kesken, mutta yhteisiä marjareissuja ei enää suunniteltu.

Saa herkut makeat maiskuttaa

Loppukevennykseksi vielä erään entisen joensuulaisen torikauppiaan kertomus tuolta samaiselta vuosikymmeneltä. Olivat ostaneet kaverinsa kanssa saavillisen ilomantsilaisia lakkoja mutta jostain syystä eivät saaneet niitä kaupaksi. Toriaika oli jo menossa umpeen ja saalis näytti jäävän heidän tappiokseen. Silloin välähti! Miehet kävivät lähikaupasta säkillisen hienoasokeria ja hurauttivat sen saaviin. Myyntikylttiin laitettiin uusi teksti: ”Runsaastisokeroitua Ilomantsin lakkaa”. Johan kauppa rupesi käymään kuin siimaa, marjat loppuivat hyvissä ajoin ennen toriajan päättäymistä. Torikauppias myhäili tätä kertoessaan, että siinä oli hyvä kate hienollasokerilla! Etteivät vain olisi olleet sattumoisin jonkun Kätkäläisen keräämiä?

Johannes

Ps Marjaoppaani nimi ”Kätkäläinen” on lainattu Simo Hämäläisen samannimisistä kirjoista.