Helsingin Olympialaisten vuosipäivänä 19.7. palautui mieleen joitakin asioita niiltä ajoilta. Lehdet ja radio olivat silloin täynnä Olympiaa. Koko vuosi 1952 tuntui olevan yhtä Olympiaa. Urheilijoitten kuvia leikattiin irti lehdistä ja liimattiin keitetyllä perunalla leikekirjaan eli ruutupaperivihkoon jos kellä oli, tai sitten vihko tehtiin ”kaupan Lyytin” käärepaperista.
Muistan kisojen alkamispäivän. Silloin meillä äiti oli siivonnut pirtin viimesen päälle ja meillä tuoksui Lysoli. En tiedä mitä se aine oli, mutta hajun muistan. Radio oli silloin niin kovalla, että Pekka Tiilikaisen värisevä ääni kuului ulos asti. Tavallisesti meillä ei saanut soittaa radiota niin kovasti kun piti säästää jotain. Pattereita kai. Pattereiden tai akun säästö oli ”jäänyt päälle” vaikka meidän radio ”Pikku Hitler” toimikin jo verkkovirralla.
Kuunneltiin tarkkana kun Paavo Nurmi toi olympiasoihtua kentälle. Televisiotahan ei niihin aikoihin ollut, mutta radioselostajat osasivat värittää tapahtumat niin elävästi, että soihdun kärykin tuntui tuoksuvan meidän pirtissä.
Kuva: Wikipedia.
Avajaisissa tapahtui joku ”yllätys ohjelmanumero” niinkuin selostaja selitti… kentälle nimittäin liihotteli ”enkeli” valkoisessa pitkässä mekossaan. Luultiin, että järjestäjät olisivat hommanneet Armi Kuuselan sinne yllätysvieraaksi. Hän kerkisi sanoa muutaman sanan, mutta järjestysmiehet veivät ” enkelin” pois kun ei kerran ollut Armi.
Suurilla urheilutapahtumilla on suuri vaikutus myös nuorisoon. Tai oli ainakin Helsingin Olympialaisten aikoihin. Kyllä me pikkupojat otettiin osaa tapahtumiin täysin siemauksin. Kun pyöritettiin polkupyörän vannetta pitkin tietä niin sekin muuttui olympiarenkaaksi meidän mielissämme.
Leikitään radiota
Eräässä perheessä oli tapana leikkiä radiota. Radio tehtiin isosta pahvilaatikosta. Etuseinään tehtiin reikä, siis kovaääninen. Lapset menivät vuorollaan selostajaksi ”radioon”. Monilla oli joku mieliurheilija, jota halusi selostaa.
Sen ajan radio-ohjelmiin kuului täällä olennaisena osana häiriöt. Häiriöt laitettiin täällä Itä-Suomessa yleensä ”ryssän” syyksi. Niinpä tässäkin perheessä tämä ”ryssän” rooli lankesi aina jollekin. Hänelle ei ollut erillistä paikkaa laatikossa vaan hänen piti vinkua ja päästellä niitä häiriöääniä sieltä laatikon takaa. Tietysti hänen piti välillä posmeltaa myös sitä vierasta kieltä kuuntelijoitten ja selostajan kiusaksi.
Siitä ne urheilutapahtumat siirtyivät radion välityksellä Värtsiläänkin. Teimme naapurin pojan kanssa juoksuradan heidän eläinhakaan. Siellä juoksi meidän lisäksi hevonen ja lauma lampaita. Saattoi joskus koulukavereitakin käydä ”Olympialaisissa”. Metsä oli lepikkoa pienine aukkoineen ja polkuineen. Kapealle polulle oli helppo tehdä aitajuoksurata. Leppien haaroihin vain poikkikepit. Kyllä silloin meni lujaa. Mitä kapeampi polku, sitä kovemmalta vauhti tuntui. Kirkon luona olevalla urheilukentällä vauhti ei tuntunut läheskään niin hurjalta.
Aika usein leikin Zatopekkiä. Silloin piti ottaa aidat pois. Silloin piti juosta monta kierrosta olihan kysymys pitkistä matkoista, jopa maratoonista.
Joskun lammaslauman pässi läksi kirittämään niin että oli päästävä karkuun aidan taakse turvaan. Meidän raja-aita oli lähempänä, mutta se oli melko tiheä piikkilanka-aita. Ei ollut yhtään varmaa ehtisikö ja pääsisikö aidan läpi tai yli ehjänä. Naapuri Mujusen aita oli riukuaita ja helppo ylittää, mutta kauenpana. Oli tehtävä nopeasti päätös kummalle aidalle yrittää. Joskus kerkisin, joskus en. Pitihän pässinkin saada joskus voittaa, eihän se muuten olisi jaksanut kirittää minua.
Naapurin Pertin kanssa tehtiin pituushyppypaikka eräälle aukolle. Maa oli pehmyttä lapioida ja siihen oli mukava hypätä. Tähän samaan mullokseen tehtiin myös korkeus- ja seiväshyppypaikka. Harmi kun siihen aikaan ei ollut pehmeämpiä alastulopaikkoja. Olisi uskaltanut paremmin yrittää seiväshyppyäkin. Tai meidän tulokset eivät olleet sen kummemmat seipään kanssa tai ilman seivästäkään. Seiväs tehtiin sapilaasta. Se piti lainata heinäladosta äidiltä salaa. Sapilaat olivat tärkeitä heinänkorjuun välineitä kun ei ollut hevosta. Sapilailla kannettiin heinäkasat latoon, kuin paareilla ikään, eikä ne saanut missään nimessä mennä poikki.
Kiitokset Alpolle mukaansatempaavista Olympia- muistoista!
Olin jo unohtanut keitetyn perunan liimana käytön.
Minullakin on tuollainen Olympia- raha. Siitä väärällä vuosiluvulla varustetusta Olympia- rahasta numismaatikot maksavat
paremman hinnan kuin tästä oikeasta.
Alpoaatoksen juttua lukiessa mielessä alkaa
pyöriä jokin laulu, olisiko se ollut Pikku-
Tapani joka kertoi ”omista” olympialaisistaan.
Niissäkin sattui ja tapahtui kaikenlaista.
Muistaako kukaan tuon biisin?
Mielenkiintoista ja elävästi kerrottua ajankuvaa olympialaisten vaikutuksista pikkupoikien leikkeihin.
Tellervo mainitsee Pikku-Tapanin. Löysin pätkän Pikku-Tapanin esittämästä laulusta Olen pikku urheilija.
http://www.youtube.com/watch?v=nggC7h_XaJY
Onhan se tuttu laulu.. mutta kun ei muista kuin pätkiä sieltä täältä. ”Mä jalkapallon myin ja ostin seipään tilalle, mut sekin laji meni pilalle.. kun ponnistin ja hyppäsin niin jäinkin roikkumaan, riman päälle niinkuin lintu vaan. Ja äiti silloin huus ”Mun verhotanko uus nyt poikki on ja eikä auta muu kuin ankaruus” Enenpää ei muistu mieleen
Laulu on tallennettu Olympiavuoden huumassa keväällä 1952. Olis kiva kuulla kokonaan.
Meillä Patsolan koulussa tilattiin Yleisradiosta yksi toivekappale. Kaksi oli ylitse muiden. Tämä Pikku urheilija ja Pupujussin mäenlasku. En muista kumpi voitti äänestyksen. Hyviä olivat molemmat
”Elokuvateatteri Tapiossa istuin kolmesti
Helsingin olympialaiset.
Analysoin Zatopekin juoksutyylin.
Eräänä iltana koulun jälkeen
hänen rullaavat askeleensa siirtyivät jalkoihini
kuin olisin saanut alleni siivet.
Kukkarooni arkistoin lehtileikkeen.
Esikuvani kertoi siinä rukoilevansa
lähtölaukausta odottaessaan.
Kun monesti luettu paperi kului pois,
jäi syvälle mieleen Zatopekin testamentti,
voittajan seppele.”
Ierikka (v. 2002, 50 vuotta Helsingin olympialaisista)
Muistorikasta kerrontaa!
Suomessa elettiin 1952 olympiakuumeessa ja
-huumeessa. Meille ajeli parhaaseen heinäntekoaikaan
nuori yl’oppilas, valkoinen lakki päässään.
Hän oli kiertävä kirjaedustaja. Keskustelu kääntyi
tietenkin suomalaisten kisamenestykseen ja
kun joku suomalainen voimistelija oli juuri
pudonnut telineeltä kommentoi äitini hellan äärestä:
”Suomalaiset ne vuan puttoiloo!”
Käytöksen kultainen kirja kuitenkin tilattiin ja
yl’oppilas pääsi taas pyöräilemään kujosillemme.
Erkki on tallettanut hienosti Zatopekin muistoa runon säkeisiin. Jotain ylevää Hänestä jäi minuunkin pitkiksi ajoiksi. Varmaan Hänen ansiostaan jäi suuri sympatia myöhempiä Etiopian urheilijoita kohtaan. Syytä en tiedä, mutta aina pidän peukkua myös heidän menstyksensä vuoksi.
Muistan tuon vuoden kun mieheni , joka on ollut jo monia kummeniä vuosia kuollut , oli TUL;n lipun kantajana.
Hän oli urheilija monella tavalla, hiihti kilpaa ja usein voittikin sekä ajoi maasto ajoa ja jää ajoa moottoripyörällä jonka nimi oli DAKOTA 350k…voimaltaan.
Olin saanut juuri poikalapsen ja tyttö oli jo toisella vuodella .
En päässyt mukaan Olumpialaisiin.
Asuimme silloin OUTOKUMMUSSA.
Sain kuitenkin ruskeat mokka saappaat tuliaisiksi.
Se oli silloin…
Meillä kuuneltiin kotona radiosta kovasti urheilua ja kun isäni kanssa olimme tunneihmisiä itkimme aina, jos suomalainen pärjäsi veljeni, joka myöskin oli ”itkuiikka” harrasti pikaluistelua ja minä jonkin verran hiihtoa – lienenkö jo kertonut moneenkin kertaan samat jutut. Tänään on pää ollut ihan sotkussa – huhhuh ja anteeksi vain, jos en muista aika ajoin – toisinaan on ihankin terävä pää – no ei koskaan ainakaan koulussa.
Se on ollutta mikä mennyttä, vai…..
Ihan kiva kun satelee ei ole niin kuuma. Terv. MirjaSisko
Täytynee mainita lipunkantajan nimikin 1952 Olumpialaisissa , siis
TUl;n lippua kantoi Lauri Haaranen Outukummusta.
Kiitoksia kaikille mukavista kommenteista. Tuo minun nimimerkki näkyy olevan välillä koko nimi ja välillä vain etunimet.
Erityiset kiitokset Mailalle kun otit lipunkantaja-Laurin muiston esille. Kyllä he kaikki Suomen edustajat ovat kunnioituksemme ansainneet. Et päässyt kannustamaan Helsinkiin, mutta mokkasaappaista tuli varmaan hyvin rakkaat, niinkuin poikalapsestakin
Hei Alpoaatos!
Kyllä tuli poikalapsesta rakas, ja tytöstäkin , nyt lapsia on jo neljännessä polvessa.
Laurin tytönpojan tyttö on vasta 12 vuotias Elvira ja nyt jo on voimistelussa kulta ja kaksi hopea mitalia , koulujen välisissä kilpailuissa.
Siinä niitä uusia urheilijoita kasvaa.
Ettei ole kauaksi pudonnut omena, päärynäpuusta.
On se hyvä jos urheilee , jää pois kaikki turhuus .
Maila vain