Terveiseni mailta Karjalan

Jo perinteiseksi muodostunut kevään Valkovuokkomatka on taas takana päin. Tosin tuli otettua hieman förskottia kun eräs kolmen hengen ryhmä olikin jo Helatorstaina menossa Vennäin puolelle Pälkjärven metsiin valkovuokkoja katsastamaan. Pyysivät meitäkin mukaansa kun tiesivät että olemme hankkineet omat viisumit.

Äiti muisteli aikoinaan haikeana kuinka heidän vasikkahaassaan Ilmakassa ei voinut ottaa askeltakaan ettei olisi astunut valkovuokkojen päälle. Kyseenalaistimme tuon äidin muistikuvan, mutta totta se on. Paikka paikoin ei todellakaan voi ottaa askeltakaan ettei tallaisi kukkia saappaansa alle.

Kerrankin meillä oli aikaa ruhtinaallisesti. Koska olimme pikkuautolla liikkeellä ei sovittuja aikatauluja tarvinnut ottaa huomioon. Kun auto oli parkkeerattu tienposkeen oli keulasuunnistajilla niin kiire pusikkoon että kompassikin oli pudonnut jo ensimmäisen ojan penkalle. Onneksi se löytyi, mutta hävikin puolelle voi kirjata mättäälle unohtuneen kameran suojuskotelon ja yhden ojakuperkeikassa särkyneen kännykän. Kaikki edellä kerrottu kuvastaa hyvin sitä intoa joka valtaa meidät Kotiin palaajat. ”Pois alta risut ja männynkävyt!”

Yllätyksiä

Olen tehnyt viidakkovaelluksen synnyinkotini raunioille ainakin parikymmentä kertaa. Vuosi vuodelta olosuhteet ovat muuttuneet hankalammiksi, tosin itsellekin on tullut ikälisää. Tällä kertaa pahin pettymys oli metsään juuri raivattu mutaisen upottava tienpohja, ja mikä pahinta siihen oli tehty ”liikenneympyrä” jonka keskipisteenä oli kotini uunin raunio. Siinä rytäkässä loputkin uunista oli hajoitettu ja liuskakivet olivat levinneet pitkin piennarta. Koko entisen pihapiirin idylli oli lopullisesti särkynyt. Poissa olivat villiintyneet ruusupensaat ja pihakuuset. Joka puolella oli varsinainen hävityksen kauhistus! Ihmetyttää, mihin tarkoitukseen liejuväylä oli tehty, ei siinä ainakaan jalkaisin eikä autolla olisi pystynyt kulkemaan.

Pääkaupunkiseudun Pälkjärveläiset olivat lähteneet omalle kotiseutumatkalleen jo Helatorstain aamuna. Oli aivan uskomaton sattuma että tapasimme heidät paluumatkallamme Pälkjärven sankarivainajien muistomerkillä. He olivat menossa Karjalaan kolmen vuorokauden reissulle, me taas olimme palaamassa kotiin päin pikavisiitiltämme. Tapaisimme tämän saman ryhmän vielä lauantai-iltanakin Winterin huvilalla Laatokan rantamilla pitäjäseuralaisten yhteisessä illanvietossa. He kurvaisivat sinne Valamosta ja palasivat omille mailleen sunnuntaina Viipurin kautta.

Karjalan kunnailla

Yhden päivän ehdin olla Kaustalla ennen kuin odottelin taas kyytiä (19.5) Niiralan rajavartioasemalla. Tällä kertaa bussilla Joensuun suunnasta tulevia Pälkjärven pitäjäseuran kotiseutumatkalaisia. Kaikki eivät tosin mahtuneet samaan isoon linja-autoon, vaan retkueeseen kuului vielä ”Yrjön matkojen” pikkubussikin. Nyt kyseessä oli se varsinainen Valkovuokkomatka. Yllättävän monta Värtsinkin lukijaa oli täälläkin kertaa mukana matkassa, sain jopa ehdotuksia että tekisin reissusta matkakertomuksen Värtsiin. Lupasin harkita asiaa.

Ettei jutusta tulisi liian pitkä, kerron sunnuntaisesta paluumatkastamme. Sortavalan opastetun kiertoajelun jälkeen kiipesimme Kuhavuorelle, polkua yläs ja portaita alas. Kuhavuoren rinne oli sinisenään matalana kasvavaa pienikukkaista orvokkia. Rinne on kuulemma joskus palanut ja nyt niillä paikoin kukoistaa oikea orvokkimeri. Huipulla joku ehdotti että laulaisimme ”Jo Karjalan kunnailla”, mutta paikallinen opas sanoi että laulakaa se vasta rinteen alla olevalla laululavalla, siellä on hyvä akustiikka. Niinpä sitten ”Päläkjärven pätinäkunnan sekakuoro” kiipesi lavalle – jossa ensi kesänä pidetään suuret Sortavalan laulujuhlat – ja kajautti sieltä kaihoisat sävelet kohti tuuhettuvaa koivikkorinnettä. Oppaammekin avasi ääntään esittämällä venäjänkielisen laulun jossa kerrottiin Karjalan vesiin peilautuvista kuusten neulasripsistä.

Herran kukkarossa

Eikä musiikkituokiomme päättynyt vielä tähän. Kun poikkesimme paluumatkalla kahvittelemaan Ruskealan kirkolle, kantautui kirkkosalin puolelta kaunis kuoromusiikki korviimme. Kuopiolainen naiskuoro oli palaamassa esiintymiskiertueelta Petroskoista ja veisasi muutamia virsiä onnistuneen matkansa innoittamana.

Koska sunnuntaina oli myös Kaatuneiden muistopäivä, oli erittäin sopivaa, että pysähdyimme Pälkjärven sankarivainajien muistokiven ääreen. Matkalla mukana ollut kirkkoherra Timo Leskinen piti meille luonnon helmassa lyhyen kenttähartauden. Hänenkin enonsa ja setänsä olivat pälkjärveläisiä sankarivainajia. Aidatulta sankarivainajien muistelualueelta kävelimme vielä ylämäkeen entisen Pälkjärven kirkon portaille, muutahan kyseisestä kirkosta ei olekaan jäljellä. Sieltä käsin toivotimme kesän tervetulleksi Suvivirren säkeiden myötä.

Juhlallisen hetken päätteeksi kaikki Pälkjärvellä syntyneet jäivät vielä seisomaan kirkon portaille. Joukkomme on harventunut. Nyt meitä ”alkuasukkaita” oli mukana vain kymmenkunta. Mutta kiven juurella, meitä kuvaamassa ja katsomassa, oli useita kymmeniä ihmisiä: sukulaisia, tuttavia, ystäviä… Kaiken resuamisen jälkeen olo oli kuin puristetulla sitruunalla. Mutta jos kysytte, että kannattiko? Niin vastaan että kyllä kannatti!

Tellervo