Terveiseni mailta Karjalan

Jo perinteiseksi muodostunut kevään Valkovuokkomatka on taas takana päin. Tosin tuli otettua hieman förskottia kun eräs kolmen hengen ryhmä olikin jo Helatorstaina menossa Vennäin puolelle Pälkjärven metsiin valkovuokkoja katsastamaan. Pyysivät meitäkin mukaansa kun tiesivät että olemme hankkineet omat viisumit.

Äiti muisteli aikoinaan haikeana kuinka heidän vasikkahaassaan Ilmakassa ei voinut ottaa askeltakaan ettei olisi astunut valkovuokkojen päälle. Kyseenalaistimme tuon äidin muistikuvan, mutta totta se on. Paikka paikoin ei todellakaan voi ottaa askeltakaan ettei tallaisi kukkia saappaansa alle.

Pälkjärven valkovuokkoja ja "sydämellinen" sammalkasvusto kannon päällä 2007. Kuva Lissu Kaivolehto

Kerrankin meillä oli aikaa ruhtinaallisesti. Koska olimme pikkuautolla liikkeellä ei sovittuja aikatauluja tarvinnut ottaa huomioon. Kun auto oli parkkeerattu tienposkeen oli keulasuunnistajilla niin kiire pusikkoon että kompassikin oli pudonnut jo ensimmäisen ojan penkalle. Onneksi se löytyi, mutta hävikin puolelle voi kirjata mättäälle unohtuneen kameran suojuskotelon ja yhden ojakuperkeikassa särkyneen kännykän. Kaikki edellä kerrottu kuvastaa hyvin sitä intoa joka valtaa meidät Kotiin palaajat. ”Pois alta risut ja männynkävyt!”

Yllätyksiä

Olen tehnyt viidakkovaelluksen synnyinkotini raunioille ainakin parikymmentä kertaa. Vuosi vuodelta olosuhteet ovat muuttuneet hankalammiksi, tosin itsellekin on tullut ikälisää. Tällä kertaa pahin pettymys oli metsään juuri raivattu mutaisen upottava tienpohja, ja mikä pahinta siihen oli tehty ”liikenneympyrä” jonka keskipisteenä oli kotini uunin raunio. Siinä rytäkässä loputkin uunista oli hajoitettu ja liuskakivet olivat levinneet pitkin piennarta. Koko entisen pihapiirin idylli oli lopullisesti särkynyt. Poissa olivat villiintyneet ruusupensaat ja pihakuuset. Joka puolella oli varsinainen hävityksen kauhistus! Ihmetyttää, mihin tarkoitukseen liejuväylä oli tehty, ei siinä ainakaan jalkaisin eikä autolla olisi pystynyt kulkemaan.

Pääkaupunkiseudun Pälkjärveläiset olivat lähteneet omalle kotiseutumatkalleen jo Helatorstain aamuna. Oli aivan uskomaton sattuma että tapasimme heidät paluumatkallamme Pälkjärven sankarivainajien muistomerkillä. He olivat menossa Karjalaan kolmen vuorokauden reissulle, me taas olimme palaamassa kotiin päin pikavisiitiltämme. Tapaisimme tämän saman ryhmän vielä lauantai-iltanakin Winterin huvilalla Laatokan rantamilla pitäjäseuralaisten yhteisessä illanvietossa. He kurvaisivat sinne Valamosta ja palasivat omille mailleen sunnuntaina Viipurin kautta.

Karjalan kunnailla

Yhden päivän ehdin olla Kaustalla ennen kuin odottelin taas kyytiä (19.5) Niiralan rajavartioasemalla. Tällä kertaa bussilla Joensuun suunnasta tulevia Pälkjärven pitäjäseuran kotiseutumatkalaisia. Kaikki eivät tosin mahtuneet samaan isoon linja-autoon, vaan retkueeseen kuului vielä ”Yrjön matkojen” pikkubussikin. Nyt kyseessä oli se varsinainen Valkovuokkomatka. Yllättävän monta Värtsinkin lukijaa oli täälläkin kertaa mukana matkassa, sain jopa ehdotuksia että tekisin reissusta matkakertomuksen Värtsiin. Lupasin harkita asiaa.

Ettei jutusta tulisi liian pitkä, kerron sunnuntaisesta paluumatkastamme. Sortavalan opastetun kiertoajelun jälkeen kiipesimme Kuhavuorelle, polkua yläs ja portaita alas. Kuhavuoren rinne oli sinisenään matalana kasvavaa pienikukkaista orvokkia. Rinne on kuulemma joskus palanut ja nyt niillä paikoin kukoistaa oikea orvokkimeri. Huipulla joku ehdotti että laulaisimme ”Jo Karjalan kunnailla”, mutta paikallinen opas sanoi että laulakaa se vasta rinteen alla olevalla laululavalla, siellä on hyvä akustiikka. Niinpä sitten ”Päläkjärven pätinäkunnan sekakuoro” kiipesi lavalle – jossa ensi kesänä pidetään suuret Sortavalan laulujuhlat – ja kajautti sieltä kaihoisat sävelet kohti tuuhettuvaa koivikkorinnettä. Oppaammekin avasi ääntään esittämällä venäjänkielisen laulun jossa kerrottiin Karjalan vesiin peilautuvista kuusten neulasripsistä.

Kuhavuoren orvokkirinne 2007. Kuva Lissu Kaivolehto

Herran kukkarossa

Eikä musiikkituokiomme päättynyt vielä tähän. Kun poikkesimme paluumatkalla kahvittelemaan Ruskealan kirkolle, kantautui kirkkosalin puolelta kaunis kuoromusiikki korviimme. Kuopiolainen naiskuoro oli palaamassa esiintymiskiertueelta Petroskoista ja veisasi muutamia virsiä onnistuneen matkansa innoittamana.

Koska sunnuntaina oli myös Kaatuneiden muistopäivä, oli erittäin sopivaa, että pysähdyimme Pälkjärven sankarivainajien muistokiven ääreen. Matkalla mukana ollut kirkkoherra Timo Leskinen piti meille luonnon helmassa lyhyen kenttähartauden. Hänenkin enonsa ja setänsä olivat pälkjärveläisiä sankarivainajia. Aidatulta sankarivainajien muistelualueelta kävelimme vielä ylämäkeen entisen Pälkjärven kirkon portaille, muutahan kyseisestä kirkosta ei olekaan jäljellä. Sieltä käsin toivotimme kesän tervetulleksi Suvivirren säkeiden myötä.

Kirkkoherra Timo Leskinen puhuu sankarivainajien muistomerkillä. Kuva Paavo Immonen

Juhlallisen hetken päätteeksi kaikki Pälkjärvellä syntyneet jäivät vielä seisomaan kirkon portaille. Joukkomme on harventunut. Nyt meitä ”alkuasukkaita” oli mukana vain kymmenkunta. Mutta kiven juurella, meitä kuvaamassa ja katsomassa, oli useita kymmeniä ihmisiä: sukulaisia, tuttavia, ystäviä… Kaiken resuamisen jälkeen olo oli kuin puristetulla sitruunalla. Mutta jos kysytte, että kannattiko? Niin vastaan että kyllä kannatti!

"Alkuasukkaat" poseeraavat Pälkjärven kirkon portailla. Kuva Paavo Immonen

Tellervo

Share

10 comments for “Terveiseni mailta Karjalan

  1. Kiitos Tellervolle Pälkjärven terveisistä! Niin siinä kävi, etten
    tänäkään keväänä päässyt mukaan. Nyt olisi ollut viisumikin voimassa.

    Että ovat nyt menneet meidän ”peikkometsiin” järeällä kalustolla,
    ja myyvät puut tietysti vielä kerran suomalaisille.

    Nuo orvokkivainiot ovat siellä todella upeita. Jänisjärvenkin rannoilla olen nähnyt aivan ihania kukkaislauttoja. On sellaisiakin punakeltaisia orvokkeja.

    Tässä omalla pihallani kukkii valkovuokot jo toista viikkoa, eli
    tyydyn nyt niihin. Ehkä kesän aikana pääsen käymään Naatselässä.

  2. Kiitos raikkaan keväisestä retkikuvista ja -kuvauksesta synnyinseudultani! kukkuu

  3. Lissulle ja Paavolle kiitokset saamistani
    kuvista, ne värittävät kertomustani sopivasti,
    kuin myös tarinaan tulleet kommentit.

    ”Mun sydämeni tänne jää
    se lähelläsi aina on
    sen tavoitat – jos haluat
    vaik’ maa ois lauluton.

    Mun sydämeni tänne jää
    aina asuinpaikoilleen
    vaik’ itse saan vain viivähtää
    kesäiltaan viimeiseen.”

  4. Kiitos Tellervo kauniin koskettavasta matkakuvauksesta!

    Putte Possun nimipäivälaulun sanoin: ”Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisin saanut olla mukana…”

    Pääkaupunkiseudun pälkjärveläisten reilusta kahdestakymmenestä matkalaisesta ”alkuasukkaita” oli ollut kuusi henkeä. Kertoivat, että matka oli oikein antoisa. Käkikin oli riehaantunut kukkumaan oikein ”sydämen kyllyydestä.”

    Tellervon tarina tuo mieleeni Kahlil Gibranin ajatelman:
    ”Rakastamansa asiat lapsi säilyttää sydämessään aina vanhuuteen saakka. Kauneinta elämässämme on se, että sielumme jäävät leijailemaan paikkojen ylle missä kerran iloitsimme.”

  5. Hyvä Tellervo
    Suru tuli puseroon, kun luin tekstiäsi synnyinkotisi pihapiirin tuhoamisesta. Olisi siinä varmaan ollut muitakin paikkoja ”liikenneympyrälle”, jos sinne kerran on ollut pakko tie tehdä.
    Onneksi matka muuten tuntuu olevan onnistunut.

  6. Tellervon oivallisen matkakertomuksen otsikon on laulanut
    Kauko Käyhkö Dallapeen kera kipaleessa : ” Kirje siltä jostakin ”
    Löytyy kuunneltavaksi CD- kasetilta Kenttäpostia, jos vaikka
    Sakari H. kaivaisi sen kuultavaksi tuolta bittiavaruudesta !

    Kiitos Tellervo !

  7. Ei kai se haittaa, vaikka noin hyvän kappaleen laittaa toiseenkin kertaan. Kiitos Lissulle, kun päästelet minua silloin tällöin musiikkipälkähästä. Olen siitä iloinen.

    Kauko Käyhkö Dallapé-orkesteri vuonna 1940 Kirje sieltä jostakin

    http://www.youtube.com/watch?v=E_oPZnLoSho

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *