Sateisen koleana lauantaina vilkaisin ulos ikkunastani. Huomasin läheisessä pihakoivussa liikettä, siellä rakennettiin pesää. Sain uudet naapurit. Kiinnostukseni heräsi. Mitä uudet tulokkaat olivat? Tähyilin räntä- ja vesisateen läpi harmaaseen taustaan naamioituvia lintuja. Ei mitään väriläiskiä. Eivät olleet laulurastaita, eivät edes punakylkirastaita, mutta ihan oikeita räkättirastaita kyllä olivat.
Räkättien pesäpuu. Kuva. Maija-Liisa
Kotitöiden lomassa katsahdin tämän tästä rakennustöiden edistymistä. Kuinka ne olivat yhteistuumin osanneet valita puun juuri minun pihallani? Miten kommunikointi? Oliko niillä sanoja vai toimiko kehonkieli? Linnuista pienempi kiskoi nokkaansa suuren tupon kulottunutta heinää, jonka hinasi ensin puun alemmalle oksalle, josta edelleen toimitti sen koivun puolivälissä sijaitsevaan oksanhaaraan pesätarpeiksi. Sama toistui kerta kerralta. Tulin tulokseen , että vain naaras rakensi, ja se oli pesäpaikankin valinnut. Ei huono valinta rastaiden kannalta ollenkaan. Heti pesäpaikan alapuolelta löytyi sopivat rakennustarpeet, heinää ja savea tilkkeeksi.
Urospuolinen rastas piti silmällä ympäristöä, ja turvasi puolisolleen rakennusrauhan. Se istui välillä oksilla vahdissa, lehahtaen pian viereiselle sähkölinjalle. Liian lähelle tunkeutuvat lajitoverit ja mahdolliset kilpakosijat saivat kyytiä. Olikohan uros vielä epävarma asemastaan, saisiko se jatkaa elämää ja jatkaa räkättirastaiden sukua? Entä riittääkö rakkaus? Molemmat puolisot pitivät välillä ruokailutaukoja nurmikolla. Ne vetivät maasta nokassaan venyviä matoja. Ruokailupaikkakin oli äärellään. Samalla pihalla oleili joukko muita lintuja, jotka taisivat tietää rastaat oivaksi turvaksi vainolaisia vastaan. Räksäthän osaisivat karkottaa variksetkin tehokkaasti matkoihinsa.
Oma asemani pesäpuun läheisyydessä on vielä testaamatta. Voi hyvinkin olla, että saan yläilmoista niskaani epämiellyttävän märkiä terveisiä. Jospa hyvinkin oppisivat pitämään minua perheeseensä kuuluvana? Koivu on vielä lehdetön. Pikapuolin se saa vihreytensä ja samalla tarjoaa lehtiensä suojan kuoriutuville poikasille. Ja tuuli kehtoa keinuttaa.
Maija-Liisa
Kiva juttu sinulla, terv. MirjaSisko
Olin 50-luvulla erään kerran toukokuussa yötsissä koulutoverini Pirkon luona Uskalissa. Hänen kotinsa lähimetsässä oli keskenkasvuisissa kuusissa paljon räkätin pesiä.
En tiedä mistä saimme tyhmän päähänpiston kiivetä kuusiin ja rikkoa pesät. Hävettää ja kaduttaa vieläkin.
Noilla Lissun mainitsemilla vuosikymmenillä muutamat meidänkin
kylän tytöt osallistuivat poikien esimerkin innostamana
tiputtamaan räksänpesiä alas puusta, minä muiden mukana. En kyllä ylpeile sillä tasa-arvon tavoittelulla.
Mansikan viljelijät olisivat olleet ihan kiitollisia tytöille pesien särkemisestä.
Poikasena kerättiin muutamia munia kokoelmiin. Hieno kokoelma minullakin oli. Saattoi olla, että joku pesäkin tuli pudotettua. Minulla kyllä oli jo silloin jonkunlainen ”omatunto”. Haaskalintujen pesinnän estäminen oli vielä jollain lailla sallittua, mutta kun munat olivat pesässä niin siitä eteenpäin pesä ja poikaset olivat rauhoitettuja. Ei sitä kukaan opettanut, se oli minun oma tekemä raja. Toisilla pojilla ja tytöillä lienee ollut omat rajansa.