Lahden ja Helsingin välisen moottoritien varrella oli komea ”pallopää-kuusi”. Kun tämä pallo kuusen latvasta syystä tai toisesta katosi, tuli siitä uutinen. Palloa käytiin kuvaamassa maatilan takapihallakin ja kuva levisi netissä.
Näitä pallopäitä on muuallakin. Yhden voi bongata Onkamossa Joensuuhun mennessä. Se on heti entisen koulun jälkeen oikealla puolella. Tämä puu on kuitenkin mänty.
Eräs luonnonilmiö on ”käärmekuusi”. Sen oksat ovat pitkiä neulasten peittämiä soiroja. Niitäkin esiintyy siellä täällä.
Tontillamme Värtsilässä on ”tissikuusi”. Jokainen oksa lähtee muhkuran päästä, jota voisi hyvin kuvitella vaikka naisen rinnaksi. Tämä kuvan kuusi on komea, ikääkin lähes sata vuotta.
Lopuksi vielä tarina koivusta joka oli metrin, parin mittainen, kun aloimme valaa tasannetta, jonka päälle oli tarkoitus tehdä portaat. Siinä se koivu kasvoi keskellä kulkuväylää tasanteen edessä. Olisihan se hyvä juhannuskoivu, joten päätettiin jättää paikoilleen. Kuinka ollakkaan, siihen se jäi juhannuksenkin jälkeen. Tuli vielä useita juhannuksia, ja koivu sen kuin kasvoi ja pulskistui.
Eräänä kesänä ehdotin, että koivu pitäisi kaataa. Mitään ei tapahtunut. Jouduin kiertämään koivua puolelta ja toiselta kulkiessani yleensä kädet täynnä kantamuksia, milloin vesisankoja, ostoskasseja tms.
Vaatimukseni puun kaatamisesta kasvoivat.
– Jos sinä et kaada, niin kaadan minä, sanoin.
– Sen jos kaadat, tulee avioero, vastasi isäntä.
Eräänä aamuna isäntä sitten lähti taas töihin. Jäin mittailemaan koivua. Jos en nyt sitä saa nurin, puu kasvaa liian isoksi minun voimilleni. Hirvitti jo, että latva saattaa yltää saunan katolle, mutta sinne päin se olisi pakko kaataa.
Ei kun reippaasi töihin! Moottorisahaa en osannut käyttää, niinpä työkaluksi valikoitui kirves. Jonkun aikaa puuta nakerrettuani se kaatuikin latva saunan seinää lakaisten. Sitten alkoi karsiminen, joka oli helppo homma.
Saunavastatarpeitakin tuli. Oksat raahasin puiden pilkkomispaikalle. Puukkosahaa tarvitsin pätkiessäni runkoa sopivan mittaisiksi pölleiksi. Kärräsin ne entisten pöllien seuraksi pinoon. Tämä vaihe veikin eniten aikaa ja voimia.
Rumannäköinen kanto jäi vielä kerjäämään kompastumisia. Nyt oli lapion vuoro olla työkaluna. Kanto nousikin maasta suhteellisen helposti. Mutta pitihän se kuoppakin jotenkin täyttää. Kottikärri oli taas tarpeen. Suunnistin kasvimaan laidalle. Sieltä nousi ruohoinen turve poikineen kuopan täytöksi. Seuraavaksi tarvittiin haravaa. Piha piti saada siistiksi oksanpätkistä ja karisseista lehdistä. Koko päivä meni ahkeroidessa, mutta sain kuin sainkin kaiken valmiiksi ennen isännän kotiutumista. Eihän siinä mitään koivua ikinä lie ollutkaan..
Jännittyneenä seurasin millainen reaktio tapahtuneesta seuraisi. Isäntä nousi puoliväliin portaita, pysähtyi ja katse siirtyi portaiden alapäähän. Ainoa kommentti: ”Onhan jikrinyt.”
Tässä päinvastainen tapaus kuin Irenellä:
Mökkimme pihapiirissä Kaustalla kasvoi kuusi jonka olin
ristinyt Portinpielikuuseksi. Vaikka
entiseen karjopihaan menevä kujonen oli jo
purettu ja porttikin lahonnut, kasvoi kuusi
aina vain komeampana.
Pystykorvammekin rakasti tuota puuta. Helteisinä
päivinä se makoili tuuheiden alaoksien suojassa.
Julistin kuusen suojelukohteeksi ja pyysin
että sitä ei koskaan kaadettaisi.
Enpä arvannut että minunkin olisi pitänyt vetää
päikkärit kuusen alla. Päivänä muutamana heräsin
moottorisahana pärinään (aika tavallista) ja menin
kuistille katsomaan missä motomies hääräilee.
Portinpielikuusi oli pötköllään pihanurmikolla!
Oksia karsiessaan isäntä tuumi että riittäähän
noita närreitä!
Oletpa Irene ihailtavan reipas ja aikaansaava ihminen! Tuo jäisi kyllä monelta naiselta tekemättä. Eikä isännän kommenttikaan hullumpi ole!
Lintulassa (Sinilintu) kukoisti esi-isieni ajoista asti mahtava kuusi. Ihmettelin usein, kuinka se pysyy pystyssä siinä jyrkässä puron rinteessä. Ehkä juuret olivat tunkeutuneet syvälle ja kauas kasvimaan suuntaan.
Nyt tuo vanhus on kelottunut. Mutta se puhuttelee minua nykyiselläkin olemuksellaan, niinkuin vuonna 1957, kun luin kirkossa mummon arkun äärellä ”runoni” kaatuvista puista.
”Mutta Herran armo pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen.” Ierikka
Teijo Joutsela & Humppa-veikot vuonna 1961 Kotikuusi
http://www.youtube.com/watch?v=1l17UFPk5wo
”Tissikuusi” lähetti aivot laukalle. Kyllä Luoja on ollut hyvällä tuulella, kun on evoluutiossaan varannut paikan Pirtajärveltäkin! Ihmeiden paikka ei ole vain Juudean Betlehemissä. – Ierikka
Naistalkoot tällä nykyisellä pihalla
Kun rupesimme rakentamaan tähän työväentalon paikalle Patsolaan kaunis pihlaja oli väärässä paikassa ja sen piti antaa olla pihassa. Pyysin naistuttaviani siirtoapuun (ei tainnut Irene olla siirtämässä) ja Seppokin hyväksyi sen. On tehnyt niin kauniin punaiset marjat syksyisin ja olen saanut sitä ihailla siinä monet monet vuodet. Kiitos siirtäjille. Kiva!
Kohta on vappukin, joten roliga vappen kaikille lukijoille Mirja
Tuohon Irenen puusavottaan käynee se vanha sanonta, ”kun on poissa silmistä niin on poissa mielestä”.
Janne