Hyytyminen

Pompannapin matkaa

Alkutalven tuiskut vaihtuivat paukkupakkasiksi. Lämpimästä Italiasta kotoisin oleva pieni autoni oli hätää kärsimässä. Hankin lämmittimen. Johtoa tarvittiin reippaanlaisesti, että ylti pihan poikki talliin.

60-luvulla, kun oli vielä 6-päiväinen työviikko, oli kouluissa kerran kuukaudessa maanantaina lomapäivä. Silloin ajoin toisinaan Joensuuhun. Niinpä suoriuduin matkaan eräänä talvisena maanantaina. Pakkasta oli reilusti, mutta lämmityksen jälkeen auto käynnistyi helpon tuntuisesti. Matkan edetessä alkoi lämpö olla muisto vain, ja Pompannappi alkoi nykiä aivan kuin olisi värissyt. Vauhti hiljeni ja hiljeni, kunnes auto teki täydellisen stopin. Siinä sitä sitten oltiin tien varressa, puolessa välissä matkaa. Nyt oli hinausköydellä käyttöä! Kiinnitin toisen pään valmiiksi autoon. Kohta näinkin pikkubussin lähestyvän vauhdikkaasti. Toisella kädellä nappasin köydestä kiinni ja toisella heilutin. Kuljettaja heltyi vetoomuksesta, pani lupaavasti vilkun päälle ja pysähtyi. Jokin urheilujoukko oli menossa Joensuuhun. Kohta sain köyden päässä melkoista kyytiä. Pakkaslumi vain pölisi autojen välissä. Ei siinä paljoakaan eteensä nähnyt. Urheilumieltä vaadittiin minultakin. Pulssi nousi varmaan melkoisiin lukemiin. Lopultakin kurvattiin, edelleenkin vauhdikkaasti, huoltoaseman pihaan.

Apua sain taas, ja jonkin ajan kuluttua pääsin jatkamaan matkaa.

Mitä opin tällä kertaa?

Kuntoa on kohennettava. Pulssi tasaantui sen verran hitaasti.

Arja-Leena

Share

6 comments for “Hyytyminen

  1. Hyvät on sinulle aina sattunut apurit. Onneksi ei käynyt vahinkoa vanhan Tohmajärven puolella, varsinkaan Kiteellä päin, vai oliko ihan Kiteen puolella. Siellä oli nimittäin tiessä paha mutka ja syksyn kaljamakeleillä auto jos toinenkin luisui ojaan, varsinkin 1960-luvun nastattomilla renkailla.

    Lähitalon isäntä sitten hinaili uudella Fergullaan autoja tielle. Oli ihan parinsadan metrin näköyhteyskin kyseiseen mutkaan. Niinpä taas erään kerran lähti tämä traktorimies asialle ja tuumasi paikan päällä, että oletkin tälle päivälle jo kolmas raskaana oleva rouva, jonka auto on hinattava ojasta pois. Rouvahan tietenkin parahti, ettei hän ole raskaana. Isäntä siihen, että ai niin, eikä autokaan ole pois ojasta.

  2. Riitti niitä mutkia Värtsilässäkin. Sen sain kokea ensimmäisellä juttumatkallani paikkakunnalle 1960-luvun lopulla. Toimittajan hommissa oli toisinaan äkkilähtöjä eikä aina ehtinyt renkaita vaihtaa.

    Huruuttelin kaljamakelillä kesärenkailla Kaurilasta Värtsilän kirkolle. Jossain hautausmaan paikkeilla meni mutka suoraksi ja tojota pysähtyi tiepuolen kiveen. Onneksi vauhtia ei ollut nimeksikään. Lähimetsässä töissä ollut traktorimies nykäisi takaisin tielle.

    Mentiin jokunen sata metriä ja taas oli kiperä mutka, jossa luiskahti metsähallituksen puolelle. Taaskaan ei autolle ja kuskille mitään, taisi olla tottumattoman ajajan tuuria. Traktorimiehen hymy oli puolta leveämpi.

    Myöhemmin opin tuntemaan tuon auttavaisen miehen erittäin hyvin. Hän oli Uuno Matikainen, joka kunnan luottamushenkilönä teki valtaisan työn Värtsilän eteen. Vieköön portinvartija Pietari hänelle vielä nämä julkiset tuplakiitokset auton tielle kiskomisesta. Lehtimiehen pääsy tuosta portista läpi ja kiittelemään on kuulemma huomattavan epävarmaa.

  3. Tärkeäksi lopuksi näille autojutuilleni suuret kiitokset Peuhkurisen Penalle.
    Peuhkuristen auton valoilla selvisin Joensuusta kotiin eräänä talvi-iltana. Olimme olleet konsertissa ja pois lähtiessä huomattiin, että Datsunin valot olivat pimeänä. Pena ja Irene ajelivat hiljalleen pitkin sivuteitä ja me silmät tarkkana perässä. Aikaa meni, mutta turvallisesti päästiin perille.

    Ei kulunut varmaan kuin pari viikkoa, kun illalla Joensuusta tullessani huomasin bensatankin näyttävän melkein tyhjää. Oli poikettava huoltoasemalle. Samantien kuitenkin huomasin, että eipä ollutkaan rahapussi tullut mukaan, eikä herunut bensaa rahattomalle. Selviäisinkö tutulle Tohmajärven Shellille? Selvisin, mutta sepä oli jo kiinni. Jännittynein mielin lähdin loppuosuudelle. Hienosti Datsun veti. Sitten viimeinen nousu, koti näkyy! Viimeiset olivat myös bensatipat, jotka ylämäessä hupenivat.
    Päätin, että työnnän auton perille, mutta sehän lähti liukkaalla luisumaan puolelle ja toiselle. Jos ratista ohjasin, en jaksanut työntää. Peuhkurisilta tuikuttivat vielä valot. Pena vetäisi lämmintä yöpuvun päälle ja lähti nykäisemään avuttoman naapurin kotiin.
    Hervottomaan nauruun tämäkin juttu päättyi, kun Pena totesi:”Enpä olisi uskonut, että noin pihi oot. Ensin säästät valoja ja sitten bensaa.”

    Monenmoista sattui Datsunin kanssa, vaarallisiakin tilanteita, mutta oli varjelusta ja ystävällisiä ihmisiä.
    Opin, että karjalaiseen luonteenlaatuun kuuluu avuliaisuus ja toisista välittäminen. Toivon, että niiden kahdeksan oppivuoden aikana olisi jotain sellaista minuunkin tarttunut.

    Arja-Leena

  4. Arja-Leena! olisit ryhtynyt rallikuskiksi. Olisi ollut kartanlukija aina vierellä, työntämässä, lapioimassa, rahaa lainaamassa, renkaita vaihtamassa, taskulampulla tietä näyttämässä jms. Toisaalta on ihan kiva saada apua milloin mistäkin. Minäkin kun tulin Hämeenlinnaan nuorisopapiksi ajattelin kerran Loimalahdessa ääneen, että pitäisi huomenna monistaa nuorisotoimistossa jotain paperia, mutta kun en osaa sitä spiimonistuskonetta käyttää. Kai Hyttinen – Kuju – kuuli valituksen ja tuli avuksi. “Tavataan huomenna nuorisotoimistossa. Minä neuvon.” Niin sitten tavattiin, ja laulajan monistustaito siirtyi papin käyttöön.

    Muuten kesällä Hämeenlinnan entisiä seurakuntanuoria aikoo tavata Tuuloksessa. Fågelikin on kutsuttu mukaan! Ierikka

  5. Enpä malta olla kertomatta tähän vanhaa kaskua, vaikka se teille tuttu olisikin.

    Tapahtuipa eteläisen Euroopan katolisessa maassa, että erään nunnan körötellessä pikku autollaan bensa sattui loppumaan kesken matkanteon. Lähitalosta löytyi kyllä bensiiniä, mutta kun ei ollut oikein sopivaa muutakaan astiaa pienehkön nestemäärän kuljettamiseen, pistettiin bensiini yöastiaan ja saattiin sillä lailla kuljetetuksi auton luo. Kun autoilija sitten liruutteli polttoainetta tästä astiasta auton bensatankkiin, sattui siihen matkallaan paikallinen “isäcamillo”, pysähtyi ihmettelemään tapausta ja huokaisi: “Oi sisar. Olisipa minullakin sinun uskosi.”

  6. Kiitos hauskoista kommenteista. Niitä on aina mukava lukea.

    Melkoinen avunpyytäjä olin, mutta oli niillä sattumuksilla positiivisiakin vaikutuksia. Opettelin vaihtamaan renkaat, talvivarusteisiin ilmestyivät lapio, hinausköysi ja sprii ja hansikaslokeroon varasulakkeita. Edelleenkin on tarkistettava pariin kertaan, että rahapussi on varmasti mukana. Ettei vain olisi salainen toive, että joku muu toimii maksajana.

    Olen sellainen erehdysten kautta oppija. Siinä sivussa oppii vähän sitä vaikeaa itselleen nauramisen taitoakin, vaikkakin useimmiten viiveellä.
    Tukiopetusta tarvitsen edelleen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *