Ammoisina aikoina – Vennäin puolella – poltettiin laskiaisena linnunpelätti. Sitä pidettiin talven symbolina. Siten talvi lähti laskiaisen kanssa ja tuli kevät. Hieman ihmetyttää, että talven symboli on ollut juuri linnunpelätti, olisiko ollut oljista tehty?
Kitkuhame
Ennen ei vanhojakaan vaatteita raaskittu polttaa, vaan niistä voi leikata vaikka matonkuteita. Sisarusparvessani herättää vieläkin hilpeyttä, kun äiti matonkuteita leikatessaan säästi vanhan, raidallisen vyötäröhameen minulle kitkuhameeksi. Oli yleisesti tiedossa, että kitkuhommat eivät kuuluneet suosikkeihini.
Morsmaikkuna vietin kesälomaviikon anopin luona Kaustalla. Anopin polvi oli kipeä, ja hän huokaili aamuisin, että ”pitäis tuo lanttumaakin kitkeä”. Kyllähän minä yskän ymmärsin; se tarkoitti, että miniäntekele voisi tehdä sen. Koska hän ei kuitenkaan suoraan pyytänyt, en minäkään tarjoutunut hommaan, vaan istuskelin mieluummin rantakivillä Kaustajärveä ihaillen.
Kun ympäröivät pellot istutettiin metsiköiksi 70-luvun taitteessa, anoppi selvitteli ahkerasti taimia heinikosta monena kesänä. Metsäneuvoja Aleksanteri Saarinen totesikin jälkikäteen, että taimien selvittelijä olisi ansainnut vaikka mitallin. Luulenpa ettei anoppi ollut Suomen maassa ainoa ikäihminen, joka teki tämän työn nuorempien puolesta.
Metsän siimeksessä
Savusaunan lämmittäjän täytyi varoa, ettei saunaan jäänyt kitkua, tai kitskua, kuten minun kotonani sanottiin. Siinä tienhaarassa, josta tehtiin käännös vasemmalle Kaustajärven koululle kuljettaessa, oli pieni, mustunut savusauna. Vaikka olen kerran siinä kylpenytkin, eivät saunan omistussuhteet ole vieläkään minulle selvinneet, tosin ei tuota saunaakaan ole enää olemassa.
Olin kylättelemässä mieheni tädin mökissä. Naapurin naiset olivat lämmittäneet kyseisen kylyn ja tulivat hakemaan meidätkin mukaansa. Oli se vaan omanlaisensa kokemus. Oli suoranainen ihme, että rakennus pysyi edes pystyssä, ja etteivät lauteet romahtaneet altamme. En muista, oliko löylypuolelle minkään sortin ovea, mutta peseytyminen ainakin tapahtui avonaisessa kodassa rakennuksen edustalla. Minkäänlaista näkösuojaa ei ollut, jos ei sitten jokin leppäpuska, vaan näkymät olivat suoraan rajalle johtavalle maantielle. Rajapartio ei kuitenkaan sattunut sillä kertaa paikalle.
Lähituntumassa ei ollut myöskään vesistöä, vaan pesuvesi oli tuotu jostakin kannellisilla maitotonkilla. Vaatteet taisimme ripustaa puun oksille. Jos en silloin älynnyt kiitellä saunan lämmittäjiä, niin teenpä sen nyt näin Värtsin välityksellä.
Haikusauna
Päijänteen ympäristössä on varsinkin vanhempi väki käyttänyt sisäänlämpiävästä saunasta yhtä luontevasti nimityksiä savu- kuin haikusaunakin. Näin kertoo Helmer Selin kirjallis-kuvallisessa teoksessaan”Haikusaunan haikuja”. Selin runoilee, että hän on syntynyt sisäänlämpiävän saunan laudeoljille. ”Nokiseinien / himmentyviin syvyyksiin / matkaan vaieten.”
Mutta onpa niitä haikuja kirjoitettu linnunpelättimestäkin. Japanilaista alkuperää lienee ”keisarillekaan / hattuaan ei kohota / linnunpelätin.”
Juhani Tikkasen käsialaa on kolmerivinen runo: ” Linnunpelätti / toiselle / lahjetta heilauttaa.”
Meidän linnunpelättiämme ei poltea laskiaisena. Sen täytyy kuitenkin kitkutella talven yli melkein nakusillaan. Kevään koittaessa se saa hynttyyt niskaansa ja voi taas heilutella lahkeitaan räkättirastaille. Kyllä ei sekään nostaisi hattuaan edes Kiinan keisarille.
Tellervo
Aleksanteri Saarisesta tuli mieleeni hänen kommenttinsa kuultuaan, että kissamme nimi oli Aleksanteri:” Ja meidän kissamme nimeksi pannaan sitten Pentti.”
Meidänkin perheeseen lapset ovat syntyneet saunaan. Miksi oliko se piilo muilta lapsilta (minä itse olen syntynyt ”laulutalolla”.)
Ilmankos olen niin ”hyvä” laulamaan? Laulutalon tarkoitus on kyllä aikaa myöten muuttunut.
Santtukin oli tuttu. Pusan Mirja
Kovin tutuntuntuisia muistoja toi tämä Tellervon kitkemisjuttu.
Silloin nuorena kysyi luonnetta olla kasvimaalla kitkemässä,kun
kaverit menivät samaan aikaan uimaan.
Nuo japanilaiset haikut ovat mukavia, mutta miten saada siihen
se suuri elämänviisaus mukaan, siinä sen vaikeus.
Olen minäkin kylpenyt kyseisessä savusaunassa. Kuka saunan oli rakentanut aikoinaa, en muista, vaikka olen sen kuullut. Muutaman perheen yhteissaunana se kuitenkin toimi. Varmaankin saunan teille lämmitti Juulia, joka on jo siirtynyt tästä ajasta ikuisuuteen niinkuin kaikki muutkin sen kulmakunnan ”mummelit”.
Onpa mukavaa, että joku toinenkin muistaa
”porukkasauna” -rakennuksen. Kaustan etelärannan
asukkaille lienee ollut hyvinkin tuttu näky.
Tuttu sauna vaikka en ole siinä kylpenyt. Saunaa käyttivät 1950 luvulla Parviaiset, Hämäläisen Aarnen perhe, taisi käyttää Pyykösen Katrikin ja jossakin välissä Mustosen Mari. Rakennus oli vissiin kunnan maalla ja sen rakennuttajasta en ole tietoinen. Luulisin sen olleen sota-aikana tehty, siis talvisodan jälkeen. Jatkosotaan lähtiessä joitakin rakennuksia tuhoutui sotatoimien ensimmäisinä päivinä. Esimerkiksi enon talo sai osuman ja jotain muutakin. Kun käyttäjiä oli useampi niin joskus oli heillä keskustelua vuoroista ja sen semmoisesta, mutta se ei nyt kuulu tämän jutun piiriin.
Laitas Kalevi siitä saunasta eri juttu. Kiinnostaisi tietää jotain
Palataan asiaan piankin.
Kannatan Alpoaatoksen ehdotusta!
Mahtoikohan sellaista lasta tai nuorta olla olemassakaan, jonka lempipuuhiin kitkeminen olisi kuulunut? Kyllä se yksi tylsimmistä kesävelvollisuuksista oli.
Muistan kun meillä oli kerran lantty kylvetty peltoon, jonka keskellä oli perunakuoppa. Kun sitten olin kitku- ja harvennushommissa pellon alalaidassa, josta ei näkynyt pihalle, otin itselleni ylimääräisiä lepotaukoja. Makoilin kuopan päällä pitkät tovit katsellen poutapilviä
Ei kitkeminen vielä mitään, mutta kerran jouduin istuttamaan porkkanantaimia. Oli sellainen partiolippukunta kuin Pohjois-Karjalan Samoojat ja sillä Metso-vartio Hoilolassa. Saimme eräältä viljelijältä melkoisen maapläntin käyttöön ja päätimme kasvattaa porkkanaa. Vartion talouspulmat piti ratketa kertaheitolla.
Porkkanankylvökoneen saimme lainaksi, sillä siemenet menivät maahan joutuisasti. Aikanaan taimet nousivat, välillä oli tiheitä taimitupsuja ja sitten taas kymmeniä metrejä, ettei piipan piippaa. Kylvökone oli kai reistannut.
Viljelijä tuli taas apuun neuvomalla, että voihan sitä porkkanaa istuttaa tyhjiin paikkoihin, kun taimia on äärellään. Se vasta oli hankalaa puuhaa ja jäi meiltä keskenkasvuisilta pahasti kesken. Syksyllä saimme jonkin verran porkkanoita, mutta kovin olivat monihaaraisia eivätkä käyneet kaupaksi. Metso-vartion taru päättyi siihen.
Täällä yksi pälkjärveläinen, joka on lukenut silmänsä sokeiksi lehtiä, jotka sain Maijalta joulun tietämillä. Jossain niissä minut mainittiin vastasyntyneenä äitini sylissä, kun evakkoja lähdettiin viemään Maaningalle.Synnyin Tohmajärven Suokoeasemalla, kun äitini oli jo aamulla tuntenut synnytyksen käynnistyvän. Siis, maaliskuussa 1940. Kovin paljon en noista vuosista muista, mutta jotain on jäänyt kuitenkin ja haluaisin niistä kertoa teille kaikille. Kirjoitan muutenkin paljon, nimimerkillä Lisbet. Olen kirjoittanut 50 vuotta. neuvoja odotellen Lisbet os. Juvonen
Lisbet,
voit lähettää kirjoituksiasi sähköpostilla. Osoite on
verkkovartsi@gmail.com
Osoite löytyy Värtsin yhteystiedoista. Toimitus laittaa jutut sitten lehteen.
Tämä koskee siis Värtsi -verkkolehteä. Jos haluat kirjoittaa esimerkiksi Pälkjärveläinen -lehteen, sieltä annettaneen omia ohjeitaan. Pääasia, että kirjoitat.
Muistan sinut kotiseutumatkoilta ja
tiedän että kirjoitat paljon lehtiinkin.
Tervetuloa joukkoomme, Värtsin väki
on monipuolista porukkaa!
Varmaan toimitus antaa pyytämiäsi neuvoja
ilomielin.
Kitkuhommat ovat tuttuja.Ensimmäinen ansiotyöni oli Väänäsen pellolla.Olisko ollut sokerijuurikaan kitku ja harvennus homma.
Vaolla oli pituutta 200 m.Kuusi vakoa kitkin.Palkkapäivänä ajelin polkupyörällä Partasen kioskille Niiralaan.Aurinko paistoi ja oli Pösömiehen olo.Ostin pullon Jiveä.Ei ole limonaati sen paremalle ikään maistunut.