Ensi sunnuntaina on kirkkovuodessamme kynttilänpäivä. Luterilainen kirkkomme voisi palauttaa kynttilänpäivän messuun kauniin perinteen. Messun jossain kohdassa voitaisiin siunata edessä olevan vuoden aikana kirkossa käytettävät kynttilät. Tapa antaisi kynttilän symboliselle käytölle syvällistä hengellistä sisältöä. Kirkkoon istuutuva seurakuntalainen katselisi alttarille sytytettyjä kynttilöitä hartaudella ja antaisi niiden julistaa suurta hengellistä totuutta: Jeesus Kristus on maailman valo. Häneen sitoutuneet (uskovat) ovat valona toisille ihmisille, erityisesti niille, jotka kokevat kulkevansa pimeässä.
Minulle kynttilän liturginen käyttö palauttaa yhä uudelleen mieleen tapahtuman nuoruudesta. Olen ilmeisesti siitä kertonut jo aiemmin. Mutta hyvää voi toistaa yhä uudestaan. Värtsilän seurakunta-nuoret olivat koolla Lintulan sireenimajassa. Kirkkoherra Leino Hassinen puhui maailman valona olemisesta. Kuuntelin ja kysyin, mitä sillä on merkitystä, jos me nyt pyrkisimme loistamaan valona tässä maailmassa. Näkyisikö se mihinkään? Olisiko sillä mitään todellista merkitystä? Isä Leino sanoi: ”On hyvä, että jossain tuikkii edes pieni valo kuin että kaikki olisi pimeää.” Tämä lausahdus on yksi niistä muutamista asioista, jotka muuttivat silloin elämäni suunnan.
Tuon kokemuksen jälkeen on kynttilä merkinnyt minulle hyvin paljon. Yhdellä ehdolla kuitenkin. Kynttilän pitää palaa. Ellei se pala, se on vain möhkäle talia. Vain palava kynttilä puhuttelee.
Hyvää kynttilänpäivää Värtsin lukijaperheelle! f.
Entisajan säätiedotus;
Kynttel kevättä.
Jos ei palele Puavalina, eikä kylymä kynttelinä, ni ei oo helle heinäkuussa.
Hyvää kynttilän päivää kaikille tasapuolisesti!