Sotaorpo muistelee isäänsä Pälkjärven sankarihautausmaan muistomerkin ääressä keväällä 2011. Kuvat Lissu Kaivolehto.
Sotaorvot eivät olleet taustaltaan yhtenäinen ryhmä, vaan heitä oli kaikissa yhteiskuntaluokissa joka puolella maata. 1940-luvun vaihteessa syntyneitä lapsia on nimitettykin sotaorposukupolveksi. Kyseessä on ”hiljainen” sukupolvi, joka on jäänyt sotaveteraanien ja suurten ikäluokkien väliin. Sotaorpoja oli kaikkiaan 50 000 – 60 000 ja sotaleskiä noin 30 000.
Isä ei vanhene
Edellä mainitut tiedot olen poiminut kirjasta ”Vaiettu suru”, ala-otsikko on Pohjois-Karjalan sotaorvot muistelevat. Kirja ilmestyi syksyllä 2011 ja siihen on koottu vapaasti kirjoitettuja muisteluksia sotaorpojen lapsuudesta ja nuoruudesta. Mukana on runsaasti myös koskettavia valokuvia perhealbumeista sekä perikuntien kokoelmista.
Kirjan kertomuksia lukiessa huomaa, että isän menettäminen liian varhain jätti kuitenkin lähtemättömän jäljen nyt jo eläkeikäisiin sotaorpoihin. Paljon voi päätellä jo kirjan sisällysluettelon perusteella, tässä esimerkkejä otsikoista: Talvisota rikkoi lapsuuteni, Sodassa kadonnut isäni, Isä ei vanhene koskaan, Isän syliä vailla, Isän ikävä, Väinö-vainoon tyttö, Täysorvon tarina, Isän tyttö – isän silmät…
Kohtalokas risteys
Kaikki isät eivät kaatuneet varsinaisessa taistelussa. Maanviljelijä, tievartiomies ja sotapoliisin apulainen Tauno Hiltunen menehtyi Tuupovaaran Kinnasniemessä 7.12.1939. Hiltunen kuului nostoväkeen, sillä hän oli nuorena loukkaantunut savotalla. Tuona kohtalokkaana päivänä hän lähti hiihtäen asioilleen ja tapasi matkalla sotapoliisin, joka oli kyyditsemässä karkuriksi epäiltyä miestä Tuupovaaran nimismiehen luo kuulusteltavaksi. Matkalla karkuri ampui sekä sotapoliisin että Hiltusen, joka on haudattu Tuupovaaran sankarihautaan.
Näiden traagisten tapahtumien muistoksi on vuonna 1989 pystytetty muistokivi Tuupovaaran ja Eimisjärven tien risteykseen.
Vahingonlaukaus
Sahanasettaja, kersantti Tauno Mikkonen kaatui 6.9.1941 Alaprääsässä. Hän oli osallistunut talvisotaan taistellen Kollaalla, mutta jatkosotaan hänen ei enää olisi tarvinnut sairautensa vuoksi lähteä. Vaivansa salaten hän sinne kuitenkin meni nostomiehenä. Sotaan lähtö tapahtui Ylämyllyn Paloaukealta. Tämän paikan, kuten myös joukko-osaston Jalkaväenrykmentti 8:n, teki tunnetuksi Väinö Linna kirjassaan”Tuntematon sotilas”.
Mikkonen oli istunut taistelutauolla kannolla ja hänen hyvä ystävänsä istui toisella kannolla Taunoa vastapäätä. Kun taistelukäsky tuli, aseveljen varmistamaton kivääri kolahti kantoon. Ase laukesi ja luoti osui Mikkosen vatsaan. Hänet haudattiin ensin Käsnäselän väliaikaiseen hautausmaahan ja puolen vuoden kuluttua siunattiin kotimaan sankarihautaan Joensuuhun.
Kirjan ”Vaiettu suru” kansikuva on joukkohautauksesta Joensuun sankarihaudalla talvella 1942. Kuvassa pieni Jorma-poika pitää kiinni isänsä hautarististä. Äitinsä kertoman mukaan hän oli taputtanut hautakumpua ja sanonut: ”Tässä on isän jalat.”
Isän rakkaus kirjeissä
Aune-Inkeri Keijosen kirjoittama tarina alkaa: ”Käsissäni on sylillinen isän rintamalta lähettämiä kirjeitä, joita olen rivi riviltä pystynyt lukemaan vasta nyt 67-vuotiaana. Noita viiden sotavuoden aikana kauniilla käsialalla ja ihailtavan hyvällä suomenkielellä kirjoitetttuja dokumentteja on jäljellä 150, ja ne ovat suurin aarteeni ja perintöni, jotka isäni on minulle ja sisarelleni Maija-Liisalle ja veljelleni Pentille jättänyt. Kirjeissä on rakkauden tuoksu ja isän lämpimän käden kosketus.”
Kirjoittajan isä oli maanviljelijä, lääkintäaliupseeri Eino Kainulainen. Hän kuoli 1945 Kuopion sotavammasairaalassa ja hänen hautapaikkansa on Pyhäselässä.
Sotaorvon runo
Monella sotaorvolla oli sotakummeja. Pertti Mustajärvi on kirjoittanut runon kummeilleen, jotka ovat muistaneet häntä aina 50-luvulle saakka. Tässä muutama säe: ”Pieni sotaorpo olen, poika Kollaan sankarin. / Raahen seutuja nyt polen, pienin, lyhyin askelin. / Rauhasta myös raskaat lunnaat, minä Pertti maksaa sain. / Jätin rakkaat kotikunnaat, nelipäiväisenä vain. / Kohta vartun, suureks kasvan, luona teidän käydä voin. / Sitten avun turvan maksan, minkä nyt mä täällä koin.”
Kirjan takakannessa sanotaan: ”Kirjan kertojat kuvaavat surua ja sodanjälkeistä raskasta työtä, johon lapset joutuivat äitiensä rinnalla. Isän ikävästä ei juuri puhuttu ja suru ja murhe peittyivät arjen aherrukseen. Elämän kovuudesta huolimatta Vaiettu suru -kirjan tarinat ovat selviytymistarinoita.” Totta joka sana.
Tellervo
Tohmajärven sankarihautausmaata.
Vaikuttavaa dokumenttia. Hyvää Värtsiä. Kiitos lukijoiden puolesta.
En itse ole sotaorpo, mutta kasvoin sotaorposisarusteni kanssa
samassa perheessä, joten tuttua on. Heidän isänsä on haudattu
tuonne Tohmajärven sankarihautaan.
Vaikuttavasti kirjoitettu tositarina.
Kiitos mieltä liikuttavasta ”vaietun surun” kuvauksesta. Suuri kunnioitukseni kaikille ikäpolveni sotaorvoille!
Todella koskettavaa luettavaa.
On hyvä, että sotaorvot ovat vihdoinkin pystyneet tarttumaan kynään ja kirjoittamaan kokemastaan ja surustaan. Kirjoittamalla vaikeat kokemukset ja surun saa ikäänkuin itsestään ulos ja olo kevenee. Näkymättömän paino hellittää.
Luin kirjan ”Vaiettu suru” kahteen kertaan
ennen kuin pystyin tekemään siitä esittelyn.
Kirjassa oli monta koskettavaa kohtaa joita
jäin miettimään. Pieni Pertti poikakin lupaa
maksaa velkansa vaikka hän oli menettänyt
jo isänsä ja kotinsa…
Kuulin, että kirjasta oltaisiin ottamassa jo toista
painosta.
****
Kirjoitustyöni aikana ajattelin koko ajan
Goethen runoa, joka oli erityisen suosittu
toivekonserteissa kauan sotien jälkeenkin.
Laulun esittää Miliza Korjus.
Warum?
Miksin näin kohtalomme antaa / nyt nähdä toisiamme sydämiin /
läpi pauhun, harhan meitä kantaa / luokse totuuden jo särkyneen /
Kaikki pois katoaa.
Miksi? Oi Miksi?
Miliza Korjus vuonna 1935 Warum
http://www.youtube.com/watch?v=YKKGxNzJnqQ
Kiitokset musiikkilinkistä,
toivoinkin sitä salaisesti!
”Pohjois-Karjalan sotaorpojen kauniit
ja joskus myös katkerat muistot on nyt kirjattu
oman yhdistyksen kustantamaan kirjaan, jossa
ne muistuttavat meitä tietämättömiä noista
pienistä julman sodan aiheuttamista sivujuonteista,
jotka olivat jäädä unohdetuksi tarinaksi…”
Heikki Tarma / Joukko hiljaisia kärsijöitä
Karjalainen 5.3.2012 / Artikkeli kirjasta Vaiettu suru
Haluisin tietää, mistä kirjaa ”Vaiettu suru” saa ja mitä se maksaa. Itse en ole sotaorpo, mutta ystävissäni on paljon orpoja. Itse olen lähtenyt kahdesti evakkoon, enkä koskaan voi unohtaa synnyinmaisemiani. Vierailen niissä joka kesä.Tunnen olevani juureton.
Katsopa Annikki tämä linkki
http://pohjois-karjalansotaorvot.fi/2012/02/03/vaiettu-suru-kirjan-tilaus/
Samalla kun sota vei isän se vei äidiltä puolison. Molemmille jäi suru ja kaipaus. Anoppini oli kasinkertainen leski, ensin talvisota vei sen suuren rakkauden ja myöhemmin elämä toisen miehen. Ei anoppi katkera sodalle ollut hän oli päässyt sen ylitse.
Viikko sitten sunnuntaina (12.8) oli Lappeenrannassa sotaorpojen muistomerkin paljastustilaisuus. Ohjelma alkoi Jumalanpalveluksella Lappeen kirkossa. Sankarihautausmaalle suuntautuneen seppelepartion jälkeen oli varsinainen muistomerkin paljastaminen. Pääjuhla pidettiin Lappeenrantasalissa. Tilaisuus oli mukana olleiden mukaan juhlallinen ja tunteikas ja muistomerkin pikkupojan tunnot toivat mieleen omat kokemukset vuosikymmenten takaa.
Vaiettu suru -kirja on noussut muutaman kerran
esille viimepäivinä Värtsin kommenttipalstalla.
Tein siitä ajallaan (pyynnöstä) Värtsiin esittelyn –
ymmärsin toki sitä tehdessäni, että aihe on
jokaiselle niin henkilökohtainen, että vaikea
siitä on mennä kenenkään muun mitään sanomaan.
*
No, joka tapauksessa Pohjois-Karjalan Sotaorvot
yhdistyksen puheenjohtaja Aune-Inkeri Keijonen
nähtiin eilen linnan kutsuilla. Hänet tunnisti
helposti punaisesta tukasta.
Tässä kirjaesittelyssäkin olen maininnut hänet.
Mietin, että tuohon vaiettuun sukupolveen kuuluu myös ihmisiä, joiden vanhemmat eivät menehtyneet sodassa, mutteivät sodan tapahtumien seurauksena olleet sellaisia vanhempia lapsilleen, kuin mitä nämä olisivat tarvinneet. Miten he ovat selvinneet?
Esperandalta erittäin hyvä nosto aiheesta, jota todellakaan ei ole käsitelty paljonkaan edes tutkimustasolla. Henkilöhistorioita on tiedossamme niiltä, jotka ovat aiheesta kyenneet kirjoittamaan, mutta niitä on todella harvassa. Häpeän raami kehystää useimmiten näitä kohtaloita, eivätkä asianomaiset ole päässeet käsittelemään traumojaan millään tasolla. Kokemukset ovat välittyneet suoraan elämään mutkineen ja painajaisineen.
Historiantutkija Ville Kivimäki on kirjoittanut erään sotaan liittyvän näkökulman avoimeksi. Rintamamiesten kokemuksia ja sodanjälkeisiä kohtaloita kosketteleva kirja ”Murtuneet mielet” on erittäin hyvä ja perusteellinen kuvaus todellisuudesta, joka koskettaa hyvin useita ihmisiä vielä tänäänkin…
https://www.ellibs.com/fi/book/9789510397923/murtuneet-mielet-taistelu-suomalaissotilaiden-hermoista-1939-1945
Tämä Esperandan esiintuoma ja Esan kommentoima asia on tosiaankin jäänyt aivan liian vähälle huomiolle.
Asia on ollut mielenkiintoni kohde, omakohtaisten kokemuksieni vuoksi,jo vuosien ajan.
Turun yliopiston integraavisen neurotieteen ja psykiatrian professori Hasse Karlsson on mm todennut että nykyinen aivotutkimus,epigenetiikka,todistaa että ihmisen kokemukset koodautuvat aivoihin ja voivat vaikuttaa jopa kolmanteen sukupolveen saakka.
Tämän saman asianhan ovat raamatun kirjoittajat kirjoittaneet jo pari tuhatta vuotta sitten,ehkä kokemukseen perustuen.
Juuri näin, Jore! Kyseessähän on erittäin merkityksellinen, vahvuuasteeltaan jopa sosioekonomiaan verrattava ilmiö, jonka vaikutus ihmisiin tulee olemaan varmasti suurempi kuin vielä tajutaankaan! Hankittujen ominaisuuksien periytyvyyttä on tutkittu jo runsaasti, siitähän on napsahtanut Nobelin palkintokin.
Ilmiö on toki valtavan monimutkainen, koska kyse ei tarkasti ottaen ole välttämättä hankittujen ominaisuuksien, vaan geenien hankittujen toimintatilojen periytymisestä. Mutta siltikin, juttu avautuu pikku hiljaa myös käytännön esimerkein ja kokemuksin! Ja hauskaa on, että ikiaikainen tieto on tämänkin suhteen ollut olemassa, kuten viittaat.
Äitini kummi ja opettaja, professori Matti Koskenniemi käsitteli teemaa aikoinaan omissa tutkimuksissaan (30-40 -luvuilla) lähinnä sosiometriaan liittyen – ja vei ajatuksia psykologiaan ja pedagogiikkaan. Niinpä olen saanut kuulla koko varhaisvuosien aikana opastusta siitä, miksi olisi yritettävä opetella tiettyjä käytösmalleja automaatioon saakka, jotta juuri ne hyvät periytyisivät… No, onneksi meikäläisen skriptit eivä ole päässeet periytymään 😀
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2021/02/12/ylisukupolvinen-trauma-voi-yltaa-neljanteen-polveen-asti
Mielenkiintoinen artikkeli kommentteineen. Harmi kun en ole aikaisemmin nähnyt.
En ole minäkään sotaorpo, mutta isän lapsena menettänyt kuitenkin puoliorpo kuitenkin
Mielestäni aiheeseen linkittyy Pirkko Siltalan kirjan aihe ”Trauman siirtyminen sukupolvien yli” Nimi ei ehkä ole ihan juuri noin. Joskus oli telkkarissa Siltala haastateltavana ”Kannatko mummosi taakkaa”
Alpoaatos on oikeilla jäljillä! Psykoanalyytikko Pirkko Siltala kirjoitti sukupolvien taakkasiirtymästä juuri tuossa kirjassaan. Siltala kirjoittaa käsittelemättömistä traumoista, joista seuraa erilaisia käyttäytymishäiriöitä, psykooseja, masennusta ja erilaisia psykosomaattisia sairauksia.
Alunperin termi on psykiatri Martti Siiralan lanseeraama, siis jo kauan ennen ymmärrystä traumojen geneettisestä siirtymästä. Tästä kehityksestä huomataan, että aihe on ollut monen eri tahon käsittelyssä ja ymmärryksessä pitkään. Siirala ja Siltala käsittelevät aihetta nimenomaan terapeutin näkökulmasta – siis miten syntynyt siirtymä saadaan katkeamaan. Molemmat henkilöt ovat uranuurtajia lajeissaan – Siiralaa voidaan kaiketi tituleerata nerokkaaksi.
Nämä teemat ovat eritoten meille pimeydessä sulkeutuville suomalaisille hyvin merkityksellisiä. Saa nähdä miten pitkään menee, ennen kuin teema aletaan ottaa tosissaan psykosomaattisia piirteitä sisältävien sairauksien tutkimuksessa. Tähän saakka potilaiden ”oudot, seittämättömät oireet” on pistetty puhtaasti korvien välyksen piikkiin, ilman että on ajateltu ihmisen kokonaisolemusta ja historian merkitystä.
Noista traumaattisista kokemuksista tuli mieleen tohmajärveläinen Kalle Heinonen, joka joskus kiihkottomasti kertoili sotatarinoitaan, varsinkin jos kysyttiin. Uskon, että hän oli traumojensa kanssa sinut. Uutis-Alasin teki hänestä jutun, jossa kalle kertoo tähän tapaan:
Rippikoulua lukuunottamatta koulunkäynti jäi suorittamatta. Vasta armeija-aikaan tarkastivat lasku ja kirjoitustaidon niin sain sotilaspassiin merkinnän kansakoulun suorittamisesta. Varusmiespalveluksen jälkeen ei jäänyt luppoaikaa, sillä pian isänmaa kutsui poikiaan ja Kalle taisteli 1939 talvisodan alun Lieksan rintamalla.
Minut siirrettiin vuodenvaihteessa Kuhmoon 34 miehen tiedusteupartioon. Siellä tuli eteen tosi paha paikka ja partiostamme kaatui 32 miestä. Minut oli määrätty keulaan tunnustelijaksi ja se pelasti henkeni verisessä taistelussa. Näyttelin kuollutta ja odotin paukkupakkasesa kahta tuntia vaille kolme vuorokautta ennenkuin uskalsin lähteä pois.
Koko artikkeli on julkaistu Värtsissä 11.12.2021 otsikolla Elämää Korkeimman ohjauksessa